Kipua ei voi käyttää oikein

Kuulun useampaan ulkomaiseen koirafoorumiin. Koulutusasioista puhuttaessa vastaan tulee usein kulttuurishokki; niinsanotut "prong collarit" ja sähköpannat ja kuristuspannan käyttö esimerkiksi hihnakäytöksen opettamisessa ovat monessa maassa arkipäivää. Näitä metodeita käyttävät ihmiset perustelevat usein käyttöä sillä, että he käyttävät välineitä "oikein". Lause saa minut aina kuumenemaan ja joudun usein lähtemään paikalta välttääkseni bannin - minun kun on vaikea pitää mölyt mahassani, kun kyseessä on kivun tai pelon käyttä koulutuksessa. 

Prong collar eli piikkipanta on panta, jossa tylpät, joskus kumilla päällystetyt "piikit" kiristyvät vasten koiran kaulaa sen vetäessä. Pantaa käytetään ylhäällä kurkussa. Piikkipannan koko idea perustuu siihen, että se tekee vetämisestä epämukavaa, joka kivuliasta. ​

Piikkipantaa näkee usein isoilla ja voimakasviettisillä koirilla, joihin haetaan parempaa hallittavuutta. Suojelukoirilla prong collar vähentää sitä voimaa, jonka ohjaaja tarvitsee nykäisylleen saadakseen koiransa kuuntelemaan ja irrottamaan purusta tai sillä tehostetaan pakotteita. 

Sähköpanta tekee juuri sitä, mitä nimi enteilee; se antaa koiralle voimakkuudeltaan säädettävissä olevan sähköiskun. Panta asetetaan tukevasti kaulalle, jotta sen anturit osivat ihoon, ja sähköisku tulee kaukosäätimestä. Pantaa voi käyttää myös pelkällä värinällä. 

Värinää lukuunottamatta sähköpannan tehtävä on puhtaasti rangaista koiraa kivulla tai lietsoa sen vimmaa (esimerkiksi harrastuksissa hakea lisää energiaa suoritukseen) kivulla. Sähkön käyttöä perustellaan usein sillä, että sähköiskun voimakkuutta voi säätää. Sähköisku ei kuitenkaan koskaan "vain hiukan kutittele", vaan se tuntuu aina ikävältä, enemmän tai vähemmän. ​

Jos käyttää oikein

Näiden välineiden käyttöä perustellaan usein sillä, että niitä suositellaan käyttöön vain kokeneille kouluttajille ja ihmisille, jotka osaavat käyttää niitä oikein. Mutta miksi kokenut kouluttaja tarvitsee sähköä tai ikävää painetta saadakseen koiran tottelemaan?

Suomessa tarpeettoman kivun tuottaminen eläimelle mm. koulutustilanteessa on laitonta. Sähkö- ja piikkipanta itsessään eivät ole kiellettyjä, mutta koska niiden toiminta perustuu kivun tai epämukavuuden tuottamiseen, niiden käyttö ei ole sallittua. Suomalaisen koiranomistajan tulee siis lain puitteissa toimiessaan yksinkertaisesti tulla toimeen ilman. Koska suurin osa suomalaisista koiranomistajista ei ole sen ihmeellisempiä kuin ulkomaiset vastineensa, on kyseenalaista perustella näiden välineiden tarpeellisuutta missään kulttuurissa. Jos peruskasvattaja Suomessa saa voimakkaan koiransa toimimaan ilman kyseisiä välineitä, ihan samalla tavalla se on mahdollista ulkomailla. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa enemmän työtä ja pitkäjänteisempää kouluttamista sekä hitaampia tuloksia.

Nopeus onkin todellinen syy, väittäisin, näiden välineiden käyttöön. Nopeus ja helppous. Kun kerran opettelet käyttämään piikkipantaa, ovat sen tuomat nopeat tulokset varsinkin isojen koirien kohdalla houkuttelevia. Ei venähtäneitä käsiä, ei selkäkipua, ei perässä roikkumista, ei kuukausien hikoilua treenatessa... piikkipannalla koira kulkee heti lätevästi. Helppous on koukuttavaa ja siitä on vaikea päästä eroon, jos siihen kerran lankeaa. 

Kipua ei voi käyttää oikein

Kipua ei voi käyttää oikein.

Se lause lukee tässä postauksessa nyt kolme kertaa. Se voisi lukea kymmenen kertaa ja se olisi silti yhtä tärkeä. Ihminen, joka joutuu turvautumaan koulutuksessa kipuun ja epämukavuuteen omistaa taitotasolleen liian haastavan koiran. Oli kyseessä sitten kouluttaja tai tavan tallaaja, jos koiraa ei saa toimimaan ilman kuristamista, pelottelua, satuttamista tai ahdistamista, oma taitotaso ei riitä kyseiseen koiraan. Emmekä nyt puhu hätävarjelusta; viettien ottaessa vallan on usein ikävä kyllä tarpeellista tehdä ikäviä ratkaisuja tilanteen keskeyttämiseksi. Puhuttaessa harrastukseen treenaamisesta tai ihan tavanomaisesta tapakoulutuksesta hätävarjelulle ei kuitenkaan ole tarvetta. 

Piikki- ja sähköpantojen käyttö ei milloinkaan ole perusteltua. Ei ulkomailla, ei Suomessa. On olemassa lukuisia, humaanimpia vaihtoehtoja hallita voimakkaita koiria paremmin. Kaikissa apuvälineen käyttöä vaativissa tilanteissa tarkoituksena on saavuttaa se piste, jossa väline on turha ja siitä voidaan luopua. Kuonopanta, humaani ja nopeasti toimiva apunväline nuoren ja voimakkaan, vetävän koiran lenkittämiseen, muuttaa tempoilevan nuoren hyvin nopeasti nätisti vieressä tepsuttavaksi ja nöyräksi. Niin kauan kuin kuonopantaa tarvitaan ulkoilutilanteissa sujuvan lenkkeilyn varmistamiseksi, koira ei kuitenkaan hallitse hihnakäytöstä. Tästä syystä koulutusta on jatkettava sinnikkäästi. Helppous on houkuttelevaa; olisi kovin mukava vaan antaa sen kuonopannan olla siinä ikuisesti ja nauttia lenkkeilystä. Emme kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa apuväline on ainoa keinomme hallita eläimen käytöstä.

Onko täydellinen hallinta mahdollista?

Koirilla on panta, valjaat ja hihna, jotta voimme lenkillä määritellä, mihin ne saavat mennä. Aitaamme pihamme, jotta koirat eivät karkaa. Rajoitamme kotona eläinten liikkumista, jotta ne eivät laita koko kämppää remonttiin. 

Koiran elämä osana ihmisyhteiskuntaa vaatii jonkinlaista hallintaa välineillä. Vain tilanteessa, jossa koira on vapaana ja sillä ei ole päällään tai ympärillään mitään, mikä rajoittaa sen tekemistä, sen hallinta perustuu täydellisesti pelkkään auktoriteettiin ja opittuun toimintaan. Meidän olisi kuitenkin hyvä pyrkiä siihen, että tarvitsemme mahdollisimman vähän välineitä hallitaksemme koiramme; siitä voi olla odottamatonta hyötyä. 

Taannoin meillä oli kutkuttavan pelottava tilanne; jostakin syystä Sotaperuna ja Lumiprinsessa olivat saaneet portin auki sen minuutin aikana, kun olivat vahtimatta pihassa. Juoksin ulos vain huomatakseni, että kumpikin oli paennut portista ulos. Hätääntyneenä siitä, että vieressä kulkee vilkkaasti liikennöity valtatie, siihen kellonaikaan vieläpä tupaten täynnä rekkoja ja henkilöautoja, syöksyin sisälle hakemaan hihnoja ja pukemaan kenkiä. Tajusin kuitenkin siinä kaikessa paniikissa puhaltaa koirapilliin. 

Koirapilli on meillä kovassa käytössä. Olen ehdollistanut kaikki koirani siihen, että koirapillin soidessa soittajan luona odottaa taivas; nannaa tursuaa ovista ja ikkunoista ja kehuja ja ylistyssanoja satelee suun täyttyessä uskomattomista herkuista. 

Positiivinen ehdollistaminen koirapillin ääneen pelasti meidät kaikki. Koirat auton alle jäämiseltä, minut hirvittävältä sydänsurulta. Kumpikin karkulainen oli pillin kuullessaan kääntynyt kaukana ympäri ja ne juoksivat takaisin pihaan, loikkasivat terassille samaan aikaan, kun minä kiirehdin etuovesta takaisin ulos. Kaikesta vapauden hurmoksestaan huolimatta ne tulivat takaisin kotiin, minun itsenäinen metsästäjäni ja itsepäinen teinini. Ne valitsivat minut ja tottelivat minun kutsuani, vaikka maailma tarjosi niille uskomattomia seikkailuita. 

Minä en tarvinnut siihen kipua, pelkoa enkä pakkoa. Tarvitsin siihen luottamusta, nakkeja ja työtunteja. Sen ymmärryksen iskostamista, että minua kannattaa totella, koska se on hyödyllistä. Tarvitsin positiivista vahvistamista - ja jos se toimii presa canariolla ja afgaaninvinttikoiralla, se takuulla toimii muillakin. 

Se alkaa jo näyttää ihan koiralta!