Kommentti: Rakkaudesta ruttunaamoihin

Perjantaidokkari-sarja on dokumenttisarja, joka julkaisee lyhyitä, n. kymmenen minuutin dokumentteja vaihtelevista aiheista. Uusin dokumentti "Rakkaudesta ruttunaamoihin" käsittelee ranskanbulldoggeja, niiden kasvattamista, terveyttä ja synnyttämistä. 

Ihan ensialkuun täytyy antaa dokumentille tunnustusta; se pitäytyy täysin puolueettomana ja esittää haastatellut ranskanbulldoggiharrastajat aidosti koiristaan ja rodusta välittävinä, iloisina ja positiivisina ihmisinä. Se mainitsee, että rotu on liitetty PEVISAan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) ja antaa kasvattajan ja harrastajien puhua rodun hyvistä puolista.

Juuri dokumentin puolueettomuus paljastaa katsojalle, miten mieletöntä ja valittuun, systemaattiseen itsepetokseen pohjaavaa faktoista piittaamaton kasvatus on.

Ennen jatkoa pidemmälle kannattaa käydä lukaisemassa artikkeli ja katsomassa jakso TÄSTÄ.

Robinovin syndrooma

"Tutkimuksessa tunnistettu DVL2-geenin mutaatio on yhteydessä tutkitun kolmen rodun kallon, rintakehän, kaulan ja selkärangan luuston epämuodostumiin. Samalla se saa aikaan näiden rotujen tyypillisen ilmiasun: selkälinjan ja raajojen muodon, kallon ja leukojen leveyden sekä kuono-osan lyhyyden. Mutaatio selittää myös roduilla esiintyviä hampaiston poikkeavuuksia." -Kennelliitto

Nämä kolme rotua ovat englanninbulldoggi, bostoninterrieri ja ranskanbulldoggi, jota Perjataidokkari tällä kertaa käsittelee. Aivan yhtä lailla se olisi voinut käsitellä enkkubullia tai bostonia - niidenkin kasvattajien keskuuteen mahtuu uskomaton määrä ihmisiä, jotka vielä tutkimustulosten julkaisun jälkeenkin ovat sitä mieltä, että rotuja voidaan jalostaa terveemmiksi puhtaasti pysymällä oman rodun sisällä.

Robinovin syndrooma periytyy resessiivisesti, eli ollakseen sairas koiran täytyy periä geenimutaatio kummaltain vanhemmaltaan. Niinpä jokainen ranskis, joka näyttää ranskikselta, on sairas. Täten on mahdotonta risteyttää keskenään kaksi ranskista ja odottaa, että pennuilla mutaatiota ei ole - ne eivät yksinkertaisesti voi saada tervettä geeniä mistään. Koska rodun ilmiasu johtuu syndroomasta, ranskanbulldoggi ei myöskään voi näyttää nykyiseltä ranskanbulldoggilta, jos sen on tarkoitus olla terve.  Terveen koiran ilmiasu olisi erilainen. 

YLEn dokumentista kirjoittamassa jutussa rotua kasvattava kommentoi seuraavaa:

"– En ole keksinyt yhtään rotua, jonka voisi risteyttää ranskanbulldoggiin siten, että sen hieno luonne ja ulkonäkö säilyvät."

Liitettynä Robinovin syndroomasta selittävän kappaleen alle minun ei liene tarpeellista selventää, miten absurdi toteamus on. TIETENKÄÄN rodun ilmiasu ei pysy samana, jos rotua lähdetään risteyttämään. Rodun ilmiasu on merkki sairaalloisia piirteitä aiheuttavan geenimutaation homotsygotiasta (eli siis siitä, että kaikilla rodussa on mutaatio) rodun sisällä. Ei ole olemassa keinoa pitää ranskanbulldoggi juuri nimenomaan sellaisena kuin se on nyt JA samaan aikaan perimältään terveenä. Nuo kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. 

Merkityksetön PEVISA

Jalostamisella pyritään siirtämään tiettyjä piirteitä eteenpäin valitsemalla näiden toivottujen piirteiden suhteen mahdollisimman samankaltaiset ja otolliset vanhemmat. Jalostamisessa seuraavaan sukupolveen vaikuttavat aina vanhemmat, eli niiden geeniperimä, ja sattuma. 

Millä tahansa lyttykuonoisella rodulla, jonka ilmiasu ei johtu Robinovin syndroomasta, jalostuksella voidaan merkittävästi vaikuttaa siihen, millaisia yksilöitä seuraavaan sukupolveen syntyy. Esimerkiksi mopsien kuonoa saataisiin pidemmäksi muutamassa sukupolvessa käyttämällä vain pidempikuonoisia mopseja. Ikävä kyllä Robinovin syndrooman suhteen homogeenistä rotua ei paranneta samalla tavalla.

Jossain vaiheessa ranskanbulldoggien historiassa tapahtui DVL2-geenissä mutaatio. Tämä mutaatio loi tietyn ilmiasun, johon ihastuttiin ja jota alettiin suosia. Systemaattisella jalostuksella, eli suosimalla tietynlaisen näköisiä koiria, resessiivisesti periytyvä syndrooma levisi koko kantaan.

Resessiivisen sairauden kohdalla viallinen geeni on saatava kummaltakin vanhemmalta. Sairas koira ei täten kanna tervettä geeniä, eli saadessaan itse pentuja se voi periyttää vain sairaita geenejä. Tähän vedoten on täysin absurdi ajatus, että jalostamalla VAIN ranskanbulldoggeja keskenään voitaisiin poistaa syndrooma kannasta. Toki syndrooman aste vaihtelee, mutta jokainen pentu olisi siitä huolimatta sairas, sillä kannassa ei yksinkertaisesti ole sitä DVL2-geenin versiota, joka ei aiheuta Robinovin syndroomaa. On siis täysin merkityksetöntä, että rodulla on PEVISA, sillä syndrooma ei katoa mihinkään, vaikka jalostettaisiin vain lieviä muutoksia ilmentäviä koiria keskenään. 

Lopuksi

Haastatellut kasvattajat ja harrastajat selvästi rakastavat koiriaan. Nykytiedon valossa totuudelta on kuitenkin niin vaikea välttyä, etten henkilökohtaisesti usko kenenkään tosissaan pitävän ranskiksia terveinä ja hyvinvoivina. Ihminen, joka näin väittää, elää väistämättä jonkinlaisessa itsepetoksessa.

Dokumentin edetessä synnyttämiseen asti minua järkyttää, miten normaali asia sektio on. Luonnollinen synnytys nähdään päin vastoin vaarallisena, koiran kannalta tarpeettoman riskaabelina suorituksena. Kun pennut sitten syntyvät, todetaan yhdessä kitalakihalkio. Tätä pentua ei herätetä, vaan sen annetaan rutiininomaisesti nukkua pois. Kriittisen epämuodostuman kanssa syntyvän pennun elämän loppuminen alkuunsa ei näytä sen suuremmin järkyttävän ketään, ja miksi se järkyttäisikään; kitalakihalkio on lyttykuonoisilla roduilla huomattavasti muita yleisempää ja jokaisella koiraansa pennuttavalla kasvattajalla riski on tiedossa. 

En ole ihminen, joka pitää kaikenlaista jalostusta pahana enkä voi sanoa olevani ihminen, jonka mielestä rodut ovat huono juttu. Jalostuksessa tulee kuitenkin muistaa, että jokainen jalostukseen osallistuva olento on elossa. Sillä, millaiseksi koiran tunnemaailman ja ymmärryksen omassa päässään kokee, ei ole merkitystä. Merkitystä on loppuviimeksi vain sillä, että lähestulkoon jokainen biologisesti elossa oleva olento, koira mukaanlukien, osaa todistetusti tuntea kipua. 

Millä oikeudella me jalostamme eteenpäin koiria, joiden jälkeläisillä ei ole olemassa muuta mahdollisuutta kuin tuntea kipua? Robinovin syndrooman jalostaminen ulos rodusta ei ota kuin muutamia harkittuja roturisteytyksiä. Tässä kohtaa luulisi olevan selvää, ettei risteyttämättä jättäminen ole validi vaihtoehto.

Jalostuksen tavoitteena tulisi aina olla ensisijaisesti terve, hyväpäinen ja elämään kykenevä ja siitä nauttiva olento. Tyrmäävä ulkonäkö on kirsikka kakun päällä, ei itse kakku.