Kun ilo katoaa

Viime ajat ovat olleet yrittäjälle raskaita. Taloudellinen tilanteeni ei edes opiskelijana ole ollut näin päin sanonko mitä ja korona sekä toimitilan vesivahinko jatkavat olemassaoloaan jokaöisestä epätoivoisesta tilanteen itkemisestä huolimatta. Kun tässä muun stressin sivussa sitten on yrittänyt täyttää kaikki itselleen asetetut odotuksen Sotaperunan koulutuksesta ja afgaanien täydellisistä turkeista ja Kenraalimajurin kuntouttamisesta ja Haikalasen liikunnan lisäämisestä, katastrofin ainekset olivat kasassa jo kuukausia sitten. 

Todellinen stoppi meille iski muutama viikko sitten, kun Sotaperuna innostui pienessä sisähallissa vähäisten välimatkojen takia kunnolla rähisemään treenikavereina olleille hoffeille (hovawart). Treenikerta meni täysin kontaktin ottamiseen ja säilyttämiseen ja sekä Sotaperuna että minä olimme treenin jälkeen täysin puhki. Kun tähän yhdisti vielä viime viikkojen varsin vakavamielisen liikkeiden hiomisen ja korkeat tavoitteet suorittaa BH-koe loppukesästä, ilo alkoi olla treeneistä kadoksissa. Sotaperunan kasvattaja huomasi sen ensimmäiseksi ja lopulta huomasin sen itsekin. Koira oli väsynyt, minä olin väsynyt eikä kummallakaan ollut kovinkaan hauskaa, vaikka onnistumisiakin tuli.

Aloin miettiä omaa suhdettani treenaamiseen. Olen aina ollut ihminen, jonka on vaikea harrastaa ohjatusti. Minun on vaikea survoa itseäni muottiin ja suorittaa asioita orjallisesti. Kaikenlainen harrastus, jossa vain yhdenlainen suoritus lasketaan ihanteelliseksi, tuntuu minusta ankealta. Rakastan luovuutta ja sitä, että koiran persoona näkyy. Asiat tulee toki tehdä, kuten ne tulee tehdä, mutta en ole nippeliasioissa turhan tarkka. Jos perusasento on vähän vinossa, se ei häiritse minua yhtään niin paljon kuin sen ehkä kuuluisi. Jos seuraaminen menee välillä loikkimiseksi, on se minusta vain hauskaa ja motivoitunutta hallitsemattoman sijaan. 

Vinttikoirien kanssa on lisäksi tottunut siihen, että suurin piirtein sinne päin on ihan validi suoritus. Yhtäkkiä minun pitäisikin tehdä just eikä melkein, eikä se vain yksinkertaisesti ole minusta kivaa.

Kasvattaja, hyvä ystäväni, kehotti meitä pitämään pari viikkoa "tuumaustaukoa". Katsomaan treenaamista sen jälkeen ja keskittymään yhteiseen iloon suorituksen muodollista pätevyyttä enemmän. Jos yrittäisin jatkaa heti, solahtaisin helpolla samaan ylisuorittamiseen kuin ennenkin hyvistä aiheistani huolimatta. 

Ymmärrys

Parin viikon treenitauon aikana mietin, mistä väsymykseni johtuu. Minulla on hyvin haasteellinen, kuormittava ja vaikea tilanne. Unelmani on konkurssiuhan alla jo ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Ystäväni, joka on ollut seuranani ja apunani vapaaehtoisesti, on menossa muihin töihin ja työpäivistä on tulossa yksinäisiä. Rahaa tässä maassa nyt kuitenkin tarvitsee elääkseen, enkä minä voi vielä palkata ketään. On siis ymmärrettävää, että jos töitä on tarjolla, niitä otetaan. 

Olen väsynyt, surullinen, pettynyt, epätoivoinen. 

Sotaperunan aggression ja viettien herättyä sivulliset ja osa läheisistä on kommentoinut koiran tekemisiä. Olen kokenut valtavaa ahdistusta siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut. Etten osaa, vaikka yritän. En onnistu, vaikka ihan tosissani haluan ja teen töitä sen eteen. Vaikka tiedän ja tiedostan, että tämä on normaali osa minkä tahansa koiran kehitystä, ei se helputtanut oloani ollenkaan, kun kritiikki lävähti vasten kasvoja. "Kyllä sen pitäisi pystyä", "kyllä sen on siedettävä", "ihmisiä pelottaa", "käy vielä huonosti", "ei se voi tuolla tavalla toimia"... lista on loputon. Joskus tuntuu, että parin tukevan ja tsemppaavan kommentin vastineeksi tulee kymmenen negatiivista ja kritisoivaa. "Tee näin, niin teet paremmin", "ole tiukempi", "tee enemmän työtä"... vaikka kommentit tulevat rotua tuntemattomilta tahoilta, tässä mielentilassa ne sattuvat ja repivät sielua ihan kiitettävästi.

Olen istunut monet hiljaista työpäivää seuranneet illat keittiön lattialla tai maannut eteisen koirapedissä itkemässä, Sotaperuna tiiviisti sylissä. Tuntuu epäreilulta, että siitä on maalattu hirviö, vaikka se tekisi mitä tahansa läheistensä vuoksi ja rakastaa kaikkia itselleen tärkeiksi kasvaneita ihmisiä koko sydämellään. 

Kun nämä kaikki yhdistetään oman sairauteni kannalta vaikeaan aikaan, jolloin tunnen itseni normaalistikin väsyneeksi, kömpelöksi, kyvyttömäksi ja tyhmäksi, ei ihme, että ilo puuttuu paitsi elämästä niin myös treeneistä. Ja kun hihnan päässä on koira, joka lukee omistajansa mielentilaa, ei sitä iloa löydy koiraltakaan. 

Anteeksianto

En ole kovinkaan hyvä antamaan itselleni anteeksi. Jos minulla on siihen vähäisintäkään syytä, koen helpolla oloni tyhmäksi, huonoksi, kyvyttömäksi. Sellainen olo minulla on nyt. Olen epäonnistunut yritykseni kanssa, olen epäonnistunut afgaanien turkinhoidossa, olen epäonnistunut Haikalasen ja Kenraalimajurin liikuttamisessa, olen epäonnistunut Sotaperunan koulutuksessa. On hetkiä, sellaisia mustia ja tahmeita, öljyn lailla päälle vyöryvän ahdistavia, jolloin koen, ettei minusta ole mihinkään. Kuka tahansa muu olisi onnistunut, mutta minä epäonnostuin - taas.

Objektiivisesti ajateltuna itsekästä omassa kurjuudessaan rypemistä. Monella yrityksellä menee nyt huonosti. En ole ainoa. Sotaperunalla on haastava ikä ja se menee kyllä ohitse. Afgaanit kestävät kyllä pari takkua korvissa. Haikalanen ja Kenraalimajuri vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä, vaikka pahimpaan kura-aikaan eivät saakaan niin paljon liikuntaa kuin normaalisti. Pitäisi yrittää ajatella asiaa nimenomaan näin, objektiivisesti, mutta ihmisen kokemusmaailma on rajusti subjektiivinen.

Olen aloittanut anteeksiannon pienin askelin. Pidin ensimmäistä kertaa piskuiset treenit edellispäivänä. En hionut mitään, en lähtenyt nipottamaan. Pidin hauskaa koiran kanssa. Annoin itseni nauraa, kun se loikki. Nauroin, kun se ei malttanut odottaa. Ja arvaatteko mitä? Koirallakin oli hauskaa! Se teki paljon motivoituneemmin kuin pitkään aikaan, vaikkei sen suoritus muodollisesti pätevää tekemistä ollutkaan. Tätähän varten minä tätä teen, tätä varten minulla on koiria; koska nautin niiden seurasta. Meillä on hauskaa keskenämme.

Jatkamme pienin askelin. Vaikken missään muussa antaisikaan itselleni anteeksi, niin tässä asiassa aion antaa. Ei ole syntiä tehdä hiukan siihen suuntaan, jos se hiukan siihen suuntaan on kummastakin mukavampaa kuin tismalleen ja pilkuntarkasti.

Ohessa video treeneistämme. Meneekö prikulleen? Ei mene. Eikä haittaa!