Nilviäistouhua

Pienenä tyttönä aikanani haaveilin koiran lisäksi undulaateista ja akaattikotilosta. En muista, mistä akaattikotiloinnostukseni sai alkunsa, mutta olen aina pitänyt kotiloita uskomattoman kauniina siitäkin huolimatta, etten ole niljaisten asioiden ystävä. Tovi sitten törmäsin sattumalta kotia etsiviin akaattilapsiin, otin kasvattajaan yhteyttä ja kiikutin lopulta eilen kolme uutta perheenjäsensä etuovesta sisälle.

Täällä on varsin kylmä, joten kasvattajan eläintarvikeliikkeeseeni tuomat kotilolapset pääsivät piskuiseen matkustusboksiinsa ja matkustusboksi auton etupenkille vöihin pörrölakin sisälle. Tavallisesti kotiloita ja muita herppiotuksia suositellaan siirrettäväksi styroksilaatikoissa kuumavesipullojen kera, mutta koska sellaisia ei ollut juuri nyt saatavilla, improvisoin. Jokainen pikku pääjalkainen selvisi koitoksestaan oikein hyvin. 

Matkalla uuteen kotiin asianmukaisesti turvavöissä.

Kotiloiden ehdoton etu tässä elämäntilanteessa on niiden verkkaisuus ja helppous. Hektistä elämää yrittäjänä viettävän ja haastavia rotuja harrastavan koiraharrastajan elämästä on joskus vaikea löytää rauhallinen hetki. Nyt sellaisia on luvassa väistämättäkin, sillä kotiloiden elämä liikkuu eteenpäin varsin tasaisen rauhallisesti.

Akaattikotilot, ja kotilot näin ylipäänsä, ovat lemmikeinä varsin yksinkertaisia. Vaikka Facebookin harrastajaryhmät haluavatkin maalata jokaisesta mahdollisesta eläimestä uskomattoman haasteellisen, näin presa canarion ja afgaanin rinnalla kotiloiden hoito ja niiden elämän seuraaminen menee suorastaan terapiasta. 

Tärkeintä kotiloiden hoidossa on tarjota niille tarpeeksi kostea ja lämmin terraario. Prosenttimäärät ja asteet riippuvat täysin lajista. Achatina fulica ja Achatina fulica rodetzia tulevat toimeen tavanomaisessa huoneenlämmössä ja tarvitsevat 75-80% ilmankosteuden. 

​Minä päädyin aloittamaan helposta ja adoptoin kotiini marraskuussa syntyneet kaksi fulicaa (eli ne kaikista perinteisimmät akaattikotiloiksikin nimetyt) ja yhden lokakuussa syntyneen rodetzin. 

Ylhäältä alas Hiisi, Näkki ja Peikko.

Kaikista helpoin tunnistettava on jo alussa varsinaiseksi häiriköksi osoittautunut rodetzi Peikko. Peikko yritti ensi töikseen karata voipurkistaan ja pikkuboksiin siirryttyään rynni (kotiloksi varmaankin lujaa, ihmissilmin seurattuna varsin hitaasti) vesimeloninpalaselle ja omi sen kokonaan itselleen. Kotona varsinaisessa terraariossaan Peikko oli aluksi hiukan ujo, mutta selvittyään alkujärkytyksestä vaikuttaa viihtyvän.

Fulicoista rohkeampi on maltillisen utelias Näkki, jonka tunnistaa ylläolevassa kuvassa sen kotelosta löytyvästä, vaaleasta kävelevän joulupukion silhuetista. Näkki oli ensimmäinen, joka liukui nauttimaan uuden terraarion sisällä odottavista herkkulautasista. Se tuntuu myös olevan melkoinen oman tiensä kulkija ja nukkui ennen ruokailuaan hyvän tovin pikkuboksissa pää alaspäin kattoon kiinnittyneenä.

Kolmikon ujoin ja epäileväisin on pieni Hiisi. Hiiden erottaa Näkkiä pienemmästä kotelosta ja vähemmistä vaaleista alueista. Hiisi pitäytyi ensimmäisen tunnit visusti hautautuneena turpeeseen ja olinkin jo puoliksi varma, että se oli saanut sydänhalvauksen tai muuten vain menehtynyt järkytykseen (tai kylmään). Hiisi ei hötkyile ja tykkää kaivautua piiloon. Se tuntuu hakeutuvan Näkin seuraan. Ilmeisesti sisaruksen läsnäolo on sen pääjalkaisen aivoissa lohduttavaa. 

Blogi pysyy jatkossakin ennen kaikkea koirapainotteisena, mutta Näkki, Hiisi ja Peikko esiintyvät eittämättä postauksissa silloin tällöin. Tarkoitukseni olisi kesällä hankkia heidän lisäkseen jokin muu, vähän harvinaisempi laji, kenties Achatina iredalei tai Achatina iredalei zanzibar. 

Näkki nauttimassa porkkanaraasteesta. Suloisia kavereita, omalla hassulla tavallaan.