Varsinkin nuorilla koiraharrastajilla on tapana tehdä asioista välillä turhan hankalia. Syyllistyin tähän itsekin, joten voin näin vuosia myöhemmin myöntää sen ja myös todeta näkeväni sitä toisissa. 

Koiranomistaminen on kilpavarustelua ja haastavan koiran kasvattamisesta voi lisätä sulan mentaaliseen hattuunsa. Niinpä koiraharrastajilla on tapana glorifioida vaikeutta ja hankaluutta ja tehdä ongelmia sinne, missä niitä ei todellisuudessa ole. Tämä on osaltaan tottumattomuutta, osaltaan antaa luvan olla silloin tällöin väsynyt ja lannistunut. Meidän tulisi olla armeliaampia itsellemme ja ymmärtää, että helponkin koiran kanssa on välillä vähän raskasta. Joskus on lupa todeta, että se vähäkin on tänään liikaa ja istua koko päivä katsomassa telkkaria ja syömässä lohturuokaa, kunhan koiran perustarpeista huolehditaan ja lusmuilu ei tule tavaksi.

Haastavuuden ihannointi johtaa helposti siihen, että hankitaan liian vaikeita koiria. Tämä voi osaltaan kannustaa käyttämään kyseenalaisia koulutusmetodeita, kun oma taitotaso ei yksinkertaisesti riitä. Helposti käy myös niin, ettei niistä mutkattomista arjen kavereista ja niiden kouluttamisesta tajua ottaa itselleen krediittiä, vaikka ehdottomasti pitäisi! Oli koira miten mutkaton tahansa, jokainen hyvin käyttäytyvä koira on kouluttaneelle syystäkin ilon, onnen ja ylpeyden aihe. Myös sillä helpolla koiralla voi olla tai sille voi kehittyä ongelma, ja se taas ei tarkoita automaattisesti sitä, että kouluttaja on surkimus. Takana voi olla vaikkapa trauma. Hyvin käyttäytyvästä koirasta saa ja siitä pitää olla ylpeä, oli sen rotu mikä tahansa. 

Vaivaton, helposti arjen rutiinit ja tavat oppiva koira tulisi nostaa arvostuksessa korkeammalle kuin missä se on nyt. Sen kanssa pääsee nopeasti nauttimaan siitä, mitä koiranomistaminen on parhaimmillaan!

Haikalasen kanssa lenkkeily on sitä, mitä koiran kanssa ulkoileminen voi parhaimmillaan olla. Joskus Haikalanen voi pelästyä vastaantulevia, mutta jos tilanteet ennakoi ja pysyy itse rauhallisena, myös Haikalanen selviää ohituksesta nopeasti. Se ei vedä, muttei jumita. Se menee tasaista tahtia hihnanmitan edellä, kiskomatta, nuuhkii silloin tällöin ja tekee asiansa, muttei jää patsastelemaan. Sen kanssa voi uppoutua ihailemaan kevääseen heräävää luontoa tai tarkkailla pikkulintuja pajupusikossa. Sen kanssa voi pällistellä puroja ja hienoja kiviä ja maisemia, tai sen kanssa voi hölkätä rivakasti eteenpäin kunnonkohotusmielessä. 

Haikalanen ottaa kaikki ihmiset vastaan iloisesti. Se ei arkaile, ei ole vihainen, ei käyttäydy arvaamattomasti. Se ei tee itsestään numeroa vieraiden aikana, mutta tulee iloisena rapsuteltavaksi. 

Haikalanen on arjessa ihastuttavan mutkaton koira. 

Lumiprinsessa ja Sotaperuna ovat vaativia. Sotaperunan voimakas aggressio aiheuttaa erityisjärjestelyitä arkeen ja vaatii ahkeraa koulutusta ja treeniä pysyäkseen hallinnassa. Sillä on korkea energiataso ja se haluaa ja myös vaatii fyysistä ja psyykkistä haastamista. Lumiprinsessalla ei ole aggressiota, mutta se on aktiivinen ja touhukas koira, joka varsinkin nuorena tarvitsi roppakaupalla tekemistä ollakseen sisätiloissa ja lepohetkinä hallinnassa. 

Vaativan koiran kanssa pääsee haastamaan itsensä ja kehittyy kouluttajana. Monesti hyvä harrastuskoira on myös arjessa vaativampi kuin lupsakampi ja rennompi kaverinsa. Vaativan koiran kanssa voi arjestaan saada sujuvaa, mutta se ollatenkin VAATII vaivannäköä. Tästä syystä tulisikin aina kysyä itseltään, onko sille vaivannäölle aikaa? Onko siihen halua? Mukava, mutkaton rotu/koirayksilö antaa aivan yhtä paljon, mutta huomattavasti vähemmällä säätämisellä. Jos ei ole tahtoa eikä tarvetta nähdä vaivaa ja tehdä töitä, kannattaa koira valita se mielessä pitäen.

Vaikkei mikään koira ole vaivaton eikä helppo sellaiselle, joka ei koiran kanssa halua elää, vihkiytyneelle koiraihmiselle löytyy roppakaupalla suhteellisen helposti koulutettavia rotu/koiravaihtoehtoja. On paljolti myös asenteesta kiinni, minkä näkee ongelmana. Nuoren uroskoiran törttöilyt kuuluvat yksilöstä ja perimästä riippumatta usein asiaan. Ei niistä kannata vääntää ongelmaa. Ne ovat täysin tyypillisiä nuoren uroskoiran sähläyksiä, joihin kannattaa suhtautua nimenomaan sellaisina eikä vaipua ahdistuksen ja ankeuden suohon ja vakuutella itselleen oman koiransa haastavuutta. Ongelmia ei kannata tehdä sinne, missä niitä ei ole. Se lisää stressiä sekä omistajalla että koiralla. 

Tulisuuden ja särmän vaaliminen on tärkeää silloin, kun koiran tyypillisesti tulee tällaisia piirteitä syystä tai toisesta ilmentää. Tällaisten piirteiden ihannoiminen ja niiden hakeminen silloin, kun etsinnässä on lupsakka ja helppo arjen seuralainen, on täysin turhaa. Myös maltillisella energiatasolla varustettu koira voi olla luonteikas arjen kaveri ja myös sen kanssa voi vaeltaa kilometritolkulla toreilla ja tuntureilla. Siihen tarkoitukseen ei kannata väellä ja väkisin etsiä sitä koiraa, jolla energiaa on kahmalokaupalla, jolla on voimakkaat vietit ja joka rotutyypillisesti suhtautuu asioihin varauksella. 

Arjessa helpolla ja mutkattomalla koiralla on sielua parantava vaikutus. Sitä ei tulisi koskaan väheksyä. Haastavakin koira parantaa toki sielua sellaisella ihmisellä, jolla on tarjota sen vaatimuksille sopiva koti. ​Meidän kannattaakin kysyä itseltämme, mitä me haemme, ja valita seuraksemme koira, joka hakee samaa. 

Olin nähnyt Koukon kaltaisten "terraarioita", jos niitä sellaisiksi voi sanoa, lukuisia kertoja eläinkaupassa vieraillessani. Eläinkaupoissa kotiloiden olosuhteisiin ei tunnuta ihan kamalasti kiinnittävän huomiota. Koukosta kuulin kysellessäni eläinkaupasta siiroja ja tiedustellessani uteliaana, onko heillä mahdollisesti kasvattajilta peräisin olevia, suomalaisia kotiloita. Minulle vastattiin, että saatavilla on kolme kotiloa; kaksi reticulataa ja yksi "achatina adelinea".

Hälytyskellot soivat ensi kertaa jo tässä kohtaa, sillä "achatina adelineaa" ei ole olemassa. Keskustelun luotettavan harrastajan kanssa (hän mainitsi myös nähneensä kotilot ja paljasti niiden elävän hyvin epäotollisissa olosuhteissa) ja päädyimme yhdessä siihen, että kyseessä on luultavasti Archachatina papyracea adelinae Cameroon, eli Archachatina-sukuun kuuluva, kosteammassa ja lämpöisemmässä viihtyvä kotilo. 

Kotilon sanottiin olevan tukusta ja sen iästä ei osattu veikata mitään. Se oli kuitenkin asustellut kaupassa n. puoli vuotta ja oli "n. kämmenen kokoinen", eli luultavasti jo täysikasvuinen. Kenties se on tullut kauppaan aikuisena, ehkä se on tullut sinne nuorena, mutta yhtä kaikki se ei luultavasti ole eläessään asustellut sille otollisessa elinympäristössä. 

Vastustan eläinten hankkimista eläinkaupasta, varsinkin, jos ne ovat peräisin tukusta, mutta kävin siitä huolimatta katsomassa kotiloita. 

Niiden elinolosuhteet eivät olleet otolliset. Toki multa/luonnonturve oli kosteaa, mutta sitä oli myös liian vähän. Kummallakaan lajilla ei ollut lämpömattoa eikä minkäänlaista mahdolisuutta kiipeillä tai kunnolla kaivautua. Kuoret olivat karmeassa kunnossa. Se vähä, jonka adelinaesta näin, oli kulunutta ja halkeillutta. Uusi osa kuoresta oli kuitenkin vanhaa parempaa, joten jollain tavalla edistystä oli tapahtunut.

Jätin kotilon ostamatta, mutta varasin sen. Myönnän, että toimin tässä kohtaa täysin tunteideni mukaan. Olisin kovasti halunnut napata myös reticulatat, mutta yhden kotilon hinta oli hulppeat 40 euroa, joten minulla ei ikävä kyllä ollut siihen varaa. Koin, että yksin vähässä turpeessa nyhjäävä adelinae pääsisi ainakin jos ei muuta, niin yksin vähän mukavampaan terraarioon asumaan. 

Minulle tuli kiire hankkia toinen terraario, jotta saisin Hiidelle, Näkille ja Peikolle varatun poikasterran muutettua adelinaelle sopivaksi. Päätin myös kutsua adelinaeta Koukoksi. Kouko on suomalaisessa kansaperinteessä paha olento tai henki, sen suuremmin sen olemusta tai ulkonäköä määrittelemättä. Kotiloa nyt ei voi pahana pitää, mutta koska en ollut nähnyt Koukosta muuta kuin sen rujon kilven törröttämässä esillä multapaakusta koin nimen olevan sille jollain tavalla sopiva. Lisäksi kaikki muutkin kotiloni on nimetty suomen kansanperinteen hirviöiden ja taruolentojen mukaan. 

Hain Koukon viikkoa myöhemmin, maksoin siitä 40 euroa sen kunnosta huolimatta ja toin sen kotiin tätä postausta kirjoittaessani kaksi päivää sitten. 

Yllätyksekseni ja ilahduksekseni Kouko oli ainakin sen verran aktiivinen, että heräsi takertumaan kanteen tulomatkalla. Sain napattua sen kuoresta kuvan myöhempää muistelua ja tarkastelua varten. Kuvaussession jälkeen tökkäsin koko kannen terraarioon seinää vasten nojaamaan, ja Kouko olikin jossakin kohtaa liikkunut kannesta pois niin, että sain napattua siitä toisenkin kuvan. 

Kouko tutkaili pienen terraarionsa läpi varsin verkkaan ja kaivautui sen jälkeen terraarion lämpöiseen päähän syvälle maahan. Siellä se on ollut siitä lähtien. 

Olen suihkutellut Koukon kuorta lämpöisellä vedellä kannustaakseni sitä liikkumaan, mutta vielä se ei ole liikkunut mihinkään. Jos se ei pian kipua ylös, joudun kaivamaan sen kolostaan ja asettelemaan sen ruokalautaselleen. Toipuakseen sen tulee syödä. Toki voi olla, että lämpöiseen päästyään se lämmittelee nyt haltioissaan turpeessa haluamatta liikkua yhtään mihinkään. 

Asiaan vihkiytyneen harrastajan ja kotiloryhmän mielipide oli, että Kouko tarvitsee oikeanlaisten elinolojen lisäksi runsaasti proteiinia ja kalkkia. Saattaa olla, että ripottelen sen ruoan päälle D-vitamiinivapaana kalkkijauhetta alkuun, vaikka näin normaalioloissa seepiansuomu riittää kotiloille varsin hyvin. 

Nähtäväksi jää, miten Koukon tilanne etenee. Toivon kovasti, että päästyään oikeanlaisiin olosuhteisiin se piristyisi ja alkaisi syödä kunnolla.

Kouko on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on selvittää, millaisissa oloissa eläimen tulee elää. Surullisinta Koukon ja reticulatojen tilanteessa on, että niiden vieressä seinässä oli lappu, jossa niiden vaatimat elinolosuhteet oli lueteltu selvällä suomen kielellä. Jostakin syystä niistä vain ei koettu tarpeelliseksi pitää kiinni. Tuloksena on sairas eläin, jonka selviämisestä uudessa kodissa ei ole takeita. 

En halua kirjoituksellani mitenkään loukata eläinkauppojen työntekijöitä; suurin osa heistä ei tahdo eläimille kuin pelkkää hyvää. Tässä kohtaa esiin tulee kuitenkin eläinkauppojen isoin ongelma; on kohtuutonta ajatella, että työntekijät tietäisivät jokaisen mahdollisen myytävän eläimen taustat, iät ja vaatimukset. Väistämättä jokaisella on jokin alue, jonka suhteen tietämys on pinnallisempaa. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa kärsijänä kaikkien niin tahtomatta on eläin. 

Adopt, don't shop-ideologia on peräisin Yhdysvalloista. Sen on alun perin ollut tarkoitus puuttua ihmisten haluun ostaa suloinen koiranpentu eläinkaupasta tai halvalla massiivisista kasvatuslaitoksista. Moni näistä koirista jahkautuu innon loputtua eläinsuojiin, joita on joka osavaltiossa lukuisia. Eläinsuojat pursuilevat yli äyräidensä ja niiden kantokyky on koetuksella jatkuvasti samaan aikaan, kun kyseenalaisissa oloissa liukuhihnalta pentuja suoltavat trokarit kuljettavat lasti lastilta lisää pörröisiä pentuhauvoja eläinkaupan näyteikkunalle.

Tähän tilanteesee peilaten on täysin ymmärrettävää, että rescuetoiminnan uranuurtajat pyrkivät herättelemään ihmisiä siihen, että se mukava perhekoira voi löytyä eläinsuojastakin. Eläinsuojissa koirat rokotetaan, tarkistestetaan, kastroidaan/steriloidaan ja luovutetaan haastatelluille, uusille omistajille. Kalliit ja sairaalloiset teacup-designpennut tai harkitsemattomat rotumixaukset, joista pyydetään tuhansia euroja typerän, tekaistun "rotunimen" varjolla ruokkivat ylikansoitusongelmaa ja kannustavat yhä useampia ihmisiä tehtailemaan rahaa samalla tavalla.

Yhdysvalloissa ja ylipäänsä Amerikan mantereella on siis täysin perusteltua kehottaa ihmisiä mieluummin kääntymään eläinsuojan kuin eläinkauppapennun tai designer-pennun puoleen. Vastuullinen kasvatustoimintakaan ei AKCn valvomana ole ollenkaan niin säännösteltyä kuin mitä kasvattaminen Suomessa ja "rahalla saa ja hvosella pääsee". Samojen seinien sisällä voivat kasvaa niin halvat, rekisteröimättömät, tehtaillut pennut kuin rekisteröidyt, kalliit rotukoiratkin. Joskus ne ovat vieläpä peräisin samoista vanhemmista. Rekisteröity kasvattajanimi ei siis vielä sano mitään ja ostajan kannattaa todellakin tehdä taustatutkimuksensa.

Suomen tilanne on radikaalisti erilainen. Täkäläisistä rescuekoirista puhuttaessa tulee ymmärtää, ettei koiran asema Suomessa ole ollenkaan samanlainen kuin Yhdysvalloissa. Meillä kotia etsivät koirat ovat yleensä perheessä eläneitä koiria, jotka vaihtavat kotia. Eläinsuojiin päätyvistä koirista valtaosa on karkureita, jotka palaavat kotiinsa sen löydyttyä, tai sinne vapaaehtoisesti luovutettuja, hyväkuntoisia kavereita. Rescuekoirat taas ovat yleensä ulkomailta tänne tuotuja, yksityisten järjestöjen välittämiä koiria, joista valtaosaa ei pääse ennen luovutusta tapaamaan, ellei itse matkusta ulkomaille. Ostaja on siis täysin koirasta tarhalla tehdyn arvion varassa.

Rescuetoimintaa ohjaavat moraalisesti hienot ajatukset siitä, että jokaisella koiralla on oikeus hyvään elämään. Tällä ajatuksella ei kuitenkaan ikävä kyllä voida poistaa niitä ongelmia, joita väistämättä syntyy, jos ihminen sattuu saamaan käsiinsä vaikkapa voimakasviettisen koiran, jonka ei missään tapauksessa olisi tullut muuttaa asumaan pieneen kerrostaloyksiöön keskelle Helsinkiä. 

Yksi suomalaisen rescuetoiminnan ongelmakohdista on, että koiran ostaja ei välttämättä näe koiraa ennen ostopäätöstä eikä sitä myöskään vaadita. Koirat elävät usein tarhaolosuhteissa ja oman kokemukseni mukaan esimerkiksi laumanvartijamixejä saatetaan markkinoida tarhalla esiintyvän vahtivietin puutteen turvin leppoisina ja rauhallisina kavereina. Tällaisia koiria eivät edes kasvattajat luovuta kelle tahansa eivätkä mihin tahansa olisuhteisiin. Kaukkarimix saattaa tulla luovutetuksi lähiöomakotitaloon sillä ajatuksella, että tarhalla se ei vaikuttanut poikkeuksellisen reviiritietoiselta tai resurssiaggressiiviselta. 

Omassa tuttavapiirissäni oken kohdannut monesti tilanteita, joissa rescuekoira on osoittautunut kotioloissa täysin erilaiseksi kuin millaiseksi se tarhalla kuvattiin. Erityisesti voimakkaasti vietikkäiden rotujen viettikäytös herää usein vasta koiran kotiuduttua. Ongelmia ovat tuottaneet niin perheen muut koirat, voimakas saalisvietti tai ylipäänsä esimerkiksi vinttikoirien, laumanvartijoiden tai voimakastahtoisten, koira-aggressiivisten molossien luonnollinen käytös. Käytös, jota ei voi kouluttaa koiralta kokonaan pois. Tällaista koiraa ottaessa tulisi ehdottomasti olla tietoinen siitä, mitä saa - mutta miten voi olla, jos koira on tarhalla antanut itsestään erilaisen kuvan ja ostaja ei ole välttämättä koskaan koiraa kuvien ulkopuolella nähnytkään ennen hihnan vastaanottamista? 

Toinen ongelma rescueta ottaessa on mahdollisesti pitkälle menneisyyteen ulottuva musta jakso, josta kukaan ei osaa sanoa mitään. Jälleen kerran korostuu se, miten hyvin koiran rodut on osattu arvata, miten voimakas on tarhan henkilökunnan rotu- ja koiratuntemus ja miten hyvin kaikki, tuleva omistajakin, ovat tietoisia koiran mahdollisesti heräävien viettien hallinnasta. 

Rescuetoiminta on hienoa ja arvokasta toimintaa, jolla tuetaan monien koirien pääsyä hyvään kotiin vuosittain. Toiminta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta ja oikean rescuetoimijan valintaan kannattaa käyttää aikaa. 

Itse en suosittele rescueta kaikkien edellämainittujen seikkojen takia ensimmäiseksi koiraksi. Jos rescuen kuitenkin sellaiseksi hankkii, tulisi olla valmiuksia toimia myös haastavan koiran kanssa (jota ensikoiran omistajalla, kohdataan tosiasiat, harvoin on) ja tarpeeksi nöyryyttä hakea apua, jos ongelmia syntyy. Jonkinlainen rotu- tai tyyppituntemus on myöskin paikallaan. Monet laumanvartijarodut ja vinttikoirat vaikuttavat koiran ilmiasuun sen verran, että koiran perimästä voi heitellä villejä veikkauksia. Mieluummin ehkä varautuu pahimpaan kuin tuudittautuu siihen, että kaikki menee varmasti aivan hyvin. 

Rakkaudella on parantava voima, mutta yksin rakastaminen ei auta. Koirat tarvitsevat ohjaavaa kättä, kovia kokeneet koirat vielä tavallistakin enemmän ja kärsivällisemmin. 

Viimeiseksi; vastuuntoiselta kasvattajalta otettu koira, jota rakastetaan sen uudessa kodissa, ei ota mitään pois rescuekoirilta. On täysin hyväksytttävää haluta ottaa koira, jonka menneisyys on tiedossa ja jonka kasvamiseen aikuiseksi pääsee itse vaikuttamaan alusta asti. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi rescuekoiran, tulisi niitä aina vain lisää. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi kasvattajalta koiran, tulisi rescueita aina vain lisää. Ongelma on monen maan kulttuurissa ja suhtautumisessa eläimiin, ei koirankasvattajissa. Jätetään siis syyllistäminen puolin ja toisin ja todetaan, että rescuetoiminta on arvokasta toimintaa silloin, kun se toteutetaan vastuullisesti ja tietotaito sekä rescuen ottajalla että rescuejärjestöllä on kunnossa.

Kun perustin omaa eläintarvikeliikettäni (www.hauvari.fi , shameless advertising), oli minulle päivän selvää, etten myisi eläviä eläimiä. Olen sitä mieltä, että elävien olentojen on aina parempi vaihtaa omistajaa kasvattajan kautta. Kasvattaja osaa kertoa eläimestä yhtä sun toista sellaista, jota eläinkaupan väki ei tule edes ajatelleeksi.

On helppo sanoa "älä osta". Joskus saattaa kuitenkin olla se tilanne, että sopivaan kotiin ei yksinkertaisesti tunnu lemmikkiä löytyvän tai jokin eläinkaupan otuksista vie sydämen kokonaan. Tällöin kannattaa suosia nimenomaan niitä kauppoja, jotka ovat tarkkoja eläintensä oloista ja voivat kertoa niiden alkuperästä. Tukkueläimet tulevat yleensä aina jollain tavalla kyseenalaisista oloista.

Jyrsijöitä ja kaneja saattaa nykyään saada eläinkaupasta jopa papereilla. Kasvattaja on voinut tuoda poikasen kauppaan papereineen ja kauppa toimii välittäjänä. Kalojen ja nilviäisten kohtalona on hyvin usein olla tukkutavaraa; niistä osataan sanoa se, milloin ne ovat kauppaan tulleet, jos paikalla sattuu olemaan asiasta jotain tietävän työntekijä. 

Itse kamppailen tällä hetkellä moraalista kamppailua pelastamisen ja tukematta jättämisen välillä. Haluaisin kovasti tarjota jo kauan vääränlaisissa olosuhteissa asuneelle otukselle kodin, jossa sen tarpeet otetaan huomioon, mutta samaan aikaan toimin omaa moraaliani vastaan, jos maksam tällaisesta eläimestä jotakin. Sen tilalle saapuu uusi eläin ja sama kierre jatkuu. Jollain tavalla on kuitenkin kauhean raskasta ajatella, että yhden viattoman on kärsittävä, jotta muut eivät kärsi.

Muutokset lähtevät asenteista. Koirien ja kissojen kanssa olemme jo aika pitkällä (joskin esim. kissojen holtiton pennuttaminen ja vapaa ulkoilu on edelleen omgelma), ja saman asennemuutoksen soisi tapahtuvan myös pieneläimien, kalojen ja jyrsijöiden suhteen. Eläin ansaitsee tulla kasvaneeksi ja eläneeksi elonsa alkutaipaleenkin sille sopivissa oloissa. 

Täällä on varsin kylmä, joten kasvattajan eläintarvikeliikkeeseeni tuomat kotilolapset pääsivät piskuiseen matkustusboksiinsa ja matkustusboksi auton etupenkille vöihin pörrölakin sisälle. Tavallisesti kotiloita ja muita herppiotuksia suositellaan siirrettäväksi styroksilaatikoissa kuumavesipullojen kera, mutta koska sellaisia ei ollut juuri nyt saatavilla, improvisoin. Jokainen pikku pääjalkainen selvisi koitoksestaan oikein hyvin. 

Kotiloiden ehdoton etu tässä elämäntilanteessa on niiden verkkaisuus ja helppous. Hektistä elämää yrittäjänä viettävän ja haastavia rotuja harrastavan koiraharrastajan elämästä on joskus vaikea löytää rauhallinen hetki. Nyt sellaisia on luvassa väistämättäkin, sillä kotiloiden elämä liikkuu eteenpäin varsin tasaisen rauhallisesti.

Akaattikotilot, ja kotilot näin ylipäänsä, ovat lemmikeinä varsin yksinkertaisia. Vaikka Facebookin harrastajaryhmät haluavatkin maalata jokaisesta mahdollisesta eläimestä uskomattoman haasteellisen, näin presa canarion ja afgaanin rinnalla kotiloiden hoito ja niiden elämän seuraaminen menee suorastaan terapiasta. 

Tärkeintä kotiloiden hoidossa on tarjota niille tarpeeksi kostea ja lämmin terraario. Prosenttimäärät ja asteet riippuvat täysin lajista. Achatina fulica ja Achatina fulica rodetzia tulevat toimeen tavanomaisessa huoneenlämmössä ja tarvitsevat 75-80% ilmankosteuden. 

​Minä päädyin aloittamaan helposta ja adoptoin kotiini marraskuussa syntyneet kaksi fulicaa (eli ne kaikista perinteisimmät akaattikotiloiksikin nimetyt) ja yhden lokakuussa syntyneen rodetzin. 

Kaikista helpoin tunnistettava on jo alussa varsinaiseksi häiriköksi osoittautunut rodetzi Peikko. Peikko yritti ensi töikseen karata voipurkistaan ja pikkuboksiin siirryttyään rynni (kotiloksi varmaankin lujaa, ihmissilmin seurattuna varsin hitaasti) vesimeloninpalaselle ja omi sen kokonaan itselleen. Kotona varsinaisessa terraariossaan Peikko oli aluksi hiukan ujo, mutta selvittyään alkujärkytyksestä vaikuttaa viihtyvän.

Fulicoista rohkeampi on maltillisen utelias Näkki, jonka tunnistaa ylläolevassa kuvassa sen kotelosta löytyvästä, vaaleasta kävelevän joulupukion silhuetista. Näkki oli ensimmäinen, joka liukui nauttimaan uuden terraarion sisällä odottavista herkkulautasista. Se tuntuu myös olevan melkoinen oman tiensä kulkija ja nukkui ennen ruokailuaan hyvän tovin pikkuboksissa pää alaspäin kattoon kiinnittyneenä.

Kolmikon ujoin ja epäileväisin on pieni Hiisi. Hiiden erottaa Näkkiä pienemmästä kotelosta ja vähemmistä vaaleista alueista. Hiisi pitäytyi ensimmäisen tunnit visusti hautautuneena turpeeseen ja olinkin jo puoliksi varma, että se oli saanut sydänhalvauksen tai muuten vain menehtynyt järkytykseen (tai kylmään). Hiisi ei hötkyile ja tykkää kaivautua piiloon. Se tuntuu hakeutuvan Näkin seuraan. Ilmeisesti sisaruksen läsnäolo on sen pääjalkaisen aivoissa lohduttavaa. 

Blogi pysyy jatkossakin ennen kaikkea koirapainotteisena, mutta Näkki, Hiisi ja Peikko esiintyvät eittämättä postauksissa silloin tällöin. Tarkoitukseni olisi kesällä hankkia heidän lisäkseen jokin muu, vähän harvinaisempi laji, kenties Achatina iredalei tai Achatina iredalei zanzibar. 

Ihan ensialkuun täytyy antaa dokumentille tunnustusta; se pitäytyy täysin puolueettomana ja esittää haastatellut ranskanbulldoggiharrastajat aidosti koiristaan ja rodusta välittävinä, iloisina ja positiivisina ihmisinä. Se mainitsee, että rotu on liitetty PEVISAan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) ja antaa kasvattajan ja harrastajien puhua rodun hyvistä puolista.

Juuri dokumentin puolueettomuus paljastaa katsojalle, miten mieletöntä ja valittuun, systemaattiseen itsepetokseen pohjaavaa faktoista piittaamaton kasvatus on.

Ennen jatkoa pidemmälle kannattaa käydä lukaisemassa artikkeli ja katsomassa jakso TÄSTÄ.

Nämä kolme rotua ovat englanninbulldoggi, bostoninterrieri ja ranskanbulldoggi, jota Perjataidokkari tällä kertaa käsittelee. Aivan yhtä lailla se olisi voinut käsitellä enkkubullia tai bostonia - niidenkin kasvattajien keskuuteen mahtuu uskomaton määrä ihmisiä, jotka vielä tutkimustulosten julkaisun jälkeenkin ovat sitä mieltä, että rotuja voidaan jalostaa terveemmiksi puhtaasti pysymällä oman rodun sisällä.

Robinovin syndrooma periytyy resessiivisesti, eli ollakseen sairas koiran täytyy periä geenimutaatio kummaltain vanhemmaltaan. Niinpä jokainen ranskis, joka näyttää ranskikselta, on sairas. Täten on mahdotonta risteyttää keskenään kaksi ranskista ja odottaa, että pennuilla mutaatiota ei ole - ne eivät yksinkertaisesti voi saada tervettä geeniä mistään. Koska rodun ilmiasu johtuu syndroomasta, ranskanbulldoggi ei myöskään voi näyttää nykyiseltä ranskanbulldoggilta, jos sen on tarkoitus olla terve.  Terveen koiran ilmiasu olisi erilainen. 

YLEn dokumentista kirjoittamassa jutussa rotua kasvattava kommentoi seuraavaa:

Liitettynä Robinovin syndroomasta selittävän kappaleen alle minun ei liene tarpeellista selventää, miten absurdi toteamus on. TIETENKÄÄN rodun ilmiasu ei pysy samana, jos rotua lähdetään risteyttämään. Rodun ilmiasu on merkki sairaalloisia piirteitä aiheuttavan geenimutaation homotsygotiasta (eli siis siitä, että kaikilla rodussa on mutaatio) rodun sisällä. Ei ole olemassa keinoa pitää ranskanbulldoggi juuri nimenomaan sellaisena kuin se on nyt JA samaan aikaan perimältään terveenä. Nuo kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. 

Jalostamisella pyritään siirtämään tiettyjä piirteitä eteenpäin valitsemalla näiden toivottujen piirteiden suhteen mahdollisimman samankaltaiset ja otolliset vanhemmat. Jalostamisessa seuraavaan sukupolveen vaikuttavat aina vanhemmat, eli niiden geeniperimä, ja sattuma. 

Millä tahansa lyttykuonoisella rodulla, jonka ilmiasu ei johtu Robinovin syndroomasta, jalostuksella voidaan merkittävästi vaikuttaa siihen, millaisia yksilöitä seuraavaan sukupolveen syntyy. Esimerkiksi mopsien kuonoa saataisiin pidemmäksi muutamassa sukupolvessa käyttämällä vain pidempikuonoisia mopseja. Ikävä kyllä Robinovin syndrooman suhteen homogeenistä rotua ei paranneta samalla tavalla.

Jossain vaiheessa ranskanbulldoggien historiassa tapahtui DVL2-geenissä mutaatio. Tämä mutaatio loi tietyn ilmiasun, johon ihastuttiin ja jota alettiin suosia. Systemaattisella jalostuksella, eli suosimalla tietynlaisen näköisiä koiria, resessiivisesti periytyvä syndrooma levisi koko kantaan.

Resessiivisen sairauden kohdalla viallinen geeni on saatava kummaltakin vanhemmalta. Sairas koira ei täten kanna tervettä geeniä, eli saadessaan itse pentuja se voi periyttää vain sairaita geenejä. Tähän vedoten on täysin absurdi ajatus, että jalostamalla VAIN ranskanbulldoggeja keskenään voitaisiin poistaa syndrooma kannasta. Toki syndrooman aste vaihtelee, mutta jokainen pentu olisi siitä huolimatta sairas, sillä kannassa ei yksinkertaisesti ole sitä DVL2-geenin versiota, joka ei aiheuta Robinovin syndroomaa. On siis täysin merkityksetöntä, että rodulla on PEVISA, sillä syndrooma ei katoa mihinkään, vaikka jalostettaisiin vain lieviä muutoksia ilmentäviä koiria keskenään. 

Haastatellut kasvattajat ja harrastajat selvästi rakastavat koiriaan. Nykytiedon valossa totuudelta on kuitenkin niin vaikea välttyä, etten henkilökohtaisesti usko kenenkään tosissaan pitävän ranskiksia terveinä ja hyvinvoivina. Ihminen, joka näin väittää, elää väistämättä jonkinlaisessa itsepetoksessa.

Dokumentin edetessä synnyttämiseen asti minua järkyttää, miten normaali asia sektio on. Luonnollinen synnytys nähdään päin vastoin vaarallisena, koiran kannalta tarpeettoman riskaabelina suorituksena. Kun pennut sitten syntyvät, todetaan yhdessä kitalakihalkio. Tätä pentua ei herätetä, vaan sen annetaan rutiininomaisesti nukkua pois. Kriittisen epämuodostuman kanssa syntyvän pennun elämän loppuminen alkuunsa ei näytä sen suuremmin järkyttävän ketään, ja miksi se järkyttäisikään; kitalakihalkio on lyttykuonoisilla roduilla huomattavasti muita yleisempää ja jokaisella koiraansa pennuttavalla kasvattajalla riski on tiedossa. 

En ole ihminen, joka pitää kaikenlaista jalostusta pahana enkä voi sanoa olevani ihminen, jonka mielestä rodut ovat huono juttu. Jalostuksessa tulee kuitenkin muistaa, että jokainen jalostukseen osallistuva olento on elossa. Sillä, millaiseksi koiran tunnemaailman ja ymmärryksen omassa päässään kokee, ei ole merkitystä. Merkitystä on loppuviimeksi vain sillä, että lähestulkoon jokainen biologisesti elossa oleva olento, koira mukaanlukien, osaa todistetusti tuntea kipua. 

Millä oikeudella me jalostamme eteenpäin koiria, joiden jälkeläisillä ei ole olemassa muuta mahdollisuutta kuin tuntea kipua? Robinovin syndrooman jalostaminen ulos rodusta ei ota kuin muutamia harkittuja roturisteytyksiä. Tässä kohtaa luulisi olevan selvää, ettei risteyttämättä jättäminen ole validi vaihtoehto.

Loppuviimeksi välineiden käytössä on aika kyse pakotteesta. Pakote on ruma sana. Ihmiset pelästyvät sitä. Pakote luo kuvan koirasta, joka ahdistuu, kärsii, pelkää ja jota sattuu.

Jotta voidaan puhua pakotteista ymmärrettävästi, tulee käsite "pakote" määritellä ensin. Ihmisillä on pakotteista eri käsityksiä, mutta sanana pakote juontuu sanasta "pakottaa". Pakotteilla siis pakotetaan koira tekemään jotakin (tässä kohtaa sekä "pakote" ja "pakottaa" alkavat kuulostaa epäsanoilta. Käy ottamassa kahvia tai kaakaota ja palaa tekstin pariin myöhemmin, jos näin käy. Niin minä teen.)

Oikein toteutettu pakote ei ole koiralle kivun ja kärsimyksen asia. Kyseessä ei ole eläinrääkkäys, koiran fyysinen lannistaminen eikä satuttaminen. Kaikki rajoittaminen, aivan kaikenlainen sellainen, on pakotetta. Pakotteilla tarkoitetaan koiraan kohdistettuja fyysisiä toimia, joilla pyritään ohjaamaan tai estämään koiran toimintaa. 

Monelle ihmiselle klassisin pakote on hihnassa nyppääminen, kun koira kiskoo. Pakote on kuitenkin myös itse hihna; se estää koiraa liikkumasta haluamallaan tavalla tai nopeudella ja pakottaa sen pysymään ihmisen lähellä. Vain luopumalla pannasta, hihnasta ja valjaista voi opettaa koiralle ulkoilun täysin ilman pakotteita. Nyky-yhteiskunnassa tällainen on kuitenkin vaikeaa, jollei nyt satu asumaan omistamallaan saarella, jossa kiinnipitosäädöksiä ei ole.

Pakotteiden käytön sanotaan perustuvan "negatiiviseen vahvistamiseen" ja "positiiviseen rankaisuun". Taas ikäviä sanoja; negatiivinen ja rankaisu. Varmasti tarkoittaa tuskaa ja henkistä kärsimystä. No, ei tarkoita. Negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa sitä, että jokin tietty asia, esimerkiksi se pakote, poistuu koiran toimiessa oikein. Positiivinen rankaisu taas on yleisesti ottaen epämiellyttävä tai koiran kannalta epämieluisa seuraamus jostakin tekemisestä. Koulutuksesta puhuttaessa negatiivinen ja positiivinen eivät tarkoita "kurjaa" ja "iloista" tai "julmaa" ja "lempeää", vaan jonkin poistumista (negatiivinen) tai jonkin vahvistamista/aiheuttamista (positiivinen). Pakotteen kohdalla kyse on siis siitä, että koiran toimiessa väärin se saa pakotteen (positiivinen rankaisu) ja sen toimiessa oikein pakote poistuu (negatiivinen vahvistaminen). 

Joissakin tapauksissa esimerkiksi positiivinen rankaisu aiheuttaa koiralle ikäviä fiiliksiä. Rankaiseminen ei yleisesti ottaen ole hyvä keino opettaa yhtään mitään varsinkaan, jos siihen ei yhdistetä positiivista vahvistamista, mutta jokaisen voimakkaan koiran kanssa eteen tulee tilanteita, joissa koiran toiminta on lopetettava vaikka sitten fyysisesti. Esimerkkinä tilanne, jossa nuori aggressiivisen rodun edustaja ihan tosissaan haluaa käydä jonkun päälle. Kun koiralla on voimakas aggressio ja se on nuori, se ei välttämättä tarvitse tähän kuin puolikkaan mulkaisun verran provokaatiota. Omistajan on kuitenkin keskeytettävä koiran toiminta. Suurin osa meistä kiskaisee koiran pois tilanteesta ja toruu sitä. Tämä on positiivista rankaisua; koiralle seuraa hyökkäämisesta epämiellyttävä hihnasta kiskominen ja yleinen kuukauden kakkafiilis, koska sitä torutaan. Koira lopettaa toimintansa sekä katsekontaktin katkettua että päästäkseen eroon pakotteesta, jolloin pakote poistuu. Tämä on negatiivista vahvistamista. Tilanne voidaan kuitenkin lopettaa positiiviseen vahvistamiseen, ja se ehdottomasti TULEE lopettaa positiiviseen vahvistamiseen, sillä vain positiivisella vahvistamisella aiheutetaan ja mahdollistetaan miellyttävä oppimistilanne. Koira saa kehuja ollessaan rauhallinen ja jossain sen hormonihuuruisten aivojen takasopukassa se yhdistää rauhallisuuden ja kehut keskenään. Se onkin sitten eri asia, montako kertaa se yrittää siitä huolimatta. 

On olemassa koiria, joiden kanssa ei koskaan tarvitse käyttää välineiden ulkopuolisia pakotteita. Tosiasia kuitenkin on, että lähes jokainen meistä joutuu ihan konkreettisesti jossakin vaiheessa reagoimaan johonkin koiran toimintaan pakotteella koiraa, ympäristöä tai itseämme suojellaksemme tai koiran mielenkiinnon takaisin saamiseksi. Tällöin on tärkeää ymmärtää, mikä menee yli. Väkivalta ei ole perusteltua kuin hätävarjelutilanteissa, eikä väkivallan kuulu olla osa eikä sitä kuulu nähdä koulutustilanteena. Väkivalta on aina tuomittavaa. On kuitenkin myönnettävä ja osattava nähdä pakote sellaisena kuin se on; fyysisenä toimintana, jolla herätetään koiran huomio. Ei sitä tarvitse ampua kerralla ja komeasti ylitse.

Jos pyritään näkemään pakote AINA kurjana asiana, jätetään ulkopuolelle aivan valtava määrä sellaisia toimia, joissa koira ei koe minkäänlaista ahdistusta tai kurjuutta.

Kun koiran huomio herätetään ja sitä taputetaan kylkeen, sen hihnaa nykäistään kevyesti, sen kuonoa tökätään sormella tai hitto vie vaikka puhalletaan korvaan, kyseessä on pakottaminen. Kyseessä ei kuitenkaan ole ahdistusta aiheuttava rangaistus; koiraa ei rangaista yhtään mistään. Sen mielenkiinto tai keskittyminen pakotetaan ihmiseen. Tilannetta voisi verrata siihen, että joku tökkää sinua olkapäähän, jos kesken keskustelun uppoat omiin ajatuksiisi. Jos tätä ei lasketa pakotteeksi, mikä se on? Jos se taas lasketaan pakotteeksi, on vaikea nähdä, missä kohtaa koiraa varsinaisesti rangaistaan mistään niin, että se aktiivisesti pyrkisi vähentämään kokemaansa fyysistä pakotetta päästäkseen eroon kurjuudesta. 

Mitä yritän tässä kovasti ajaa takaa on se, että pakote on terminä niin epämääräisesti rajattu, niin muuttuva ja niin tapauskohtainen, että on joko ymmärrettävä kaikki fyysinen pakotteena tai keksittävä vaihtoehtoinen termi sille fyysiselle tekemiselle, josta varsinainen ymmärrettävä ja välteltävä rangaistus ja epämiellyttävyys puuttuu. Koska en itse jaksa keksiä uusia termejä, pidän kaikkea fyysistä rajoittamista tai ohjaamista pakotteena. 
​
Jos sinun mielestäni pakotteisiin liittyy AINA epämiellyttävyyttä aiheuttava rangaistus, jota koira pyrkii välttämään, korvaa termi "pakote" tekstejäni lukiessasi jatkossa vaikka termillä "kehote". Minä uskon kouluttajana mahdollista epämukavuutta aiheuttavaan positiiviseen rankaisemiseen vain tilanteissa, joissa koen sen olevan turvallisuuden, sekä koiran että kanssaihmisten, kannalta välttämätöntä. Pakotteita käytän kuitenkin tarvittaessa.

Televisio-ohjelmien ansiosta lähes jokainen koiranomistaja tietää koulutuskeskustelun kaksi ääripäätä. Positiivinen vahvistaminen ja positiivinen rankaiseminen eivät välttämättä sano heille mitään, mutta Victoria Stilwell ja Cesar Millan sanovat. 

Victoria nähdään usein positiivisen kouluttamisen lippulaivana; hän merkitsee kakat pihalla lipuilla, antaa räyhäävälle presa canario Casperille nannaa ja puistelee päätään kuristuspannoille. 

Cesar esitetään Victorian täytetä vastakohtana; hän uskoo kuriin ja järjestykseen, käyttää kuristuspantaa, pakottamista ja alistamista ja tökkii koiria kylkiluiden väliin saadakseen niiden huomion. 

Suurelle yleisölle salassa kumpaakin sarjaa on kuitenkin leikelty televisioon melkoisesti. Victoria ja Cesar ovat itse asiassa monesta asiasta hyvin samaa mieltä. Victoria kieltää ja käyttää pakotteita, jos sille on tarve. Cesar käyttää positiivista vahvistamista, kun siitä näyttäisi olevan hyötyä. 

Tällainen teennäinen vastakkaisasettelu ei yleisesti ottaen palvele ketään eikä se ole edes totuudenmukainen. Toki on myönnettävä, että Victoria nojaa positiiviseen vahvistamiseen enemmän ja Cesar taas käyttää positiivista rankaisua usein. Suurin osa kouluttajista, minä itse mukaanlukien, tipahtaa johonkin heidän välimaastoonsa. Itse koen olevani hyvin pitkälti Victoria Stilvellin kanssa samoilla linjoilla, mutta kuten jo aiemmin todettiin, en kaihda kieltää enkä tarpeen vaatiessa myöskään rankaista, jos koen, että tilanteen jatkuminen olisi koiralle tai ympärillä oleville ihmisille suoraan vahingollista. Rangaistukseen päätyessäni en koskaan pyri satuttamaan, alistamaan enkä pelottamaan. Seuraamuksen on kuitenkin oltava epämiellyttävä, jotta koira välttäisi sitä - kuten positiivisessa rankaisussa onkin ajatuksena. 

Koiria on monenlaisia siinä, missä ihmisiä on monenlaisia. Osa koirista on sellaisia, joilla vähäinenkin fyysinen kontakti tai korjaus aiheuttaa ahdistusta. Haikalanen ja Kenraalimajuri ovat tällaisia koiria. Myös Ruhtinatar on varsin herkkä kaveri ja sen kanssa pakotteissa on oltava varovainen. Ruhtinattaren, Kenraalimajurin ja Haikalasen pakotteet ovat helliä, taputtelumaisia, rauhallisia, kannustavia. Niitä pitää kehua kovasti, jotta ne eivät tunne oloaan kurjaksi. Pakotteiden käyttöä kannattaa viimeiseen asti myös välttää. Kenraalimajurin sokeuduttua ja lähes kuurouduttua sitä on kuitenkin aivan täysin mahdoton ohjata ilman fyysisiä pakotteita. Ohjaamisen kanssa saakin olla hyvin, hyvin varovainen, jotta kaikkea fyysistä kavahtava kenraalimajuri kokee pakotteen ohjaavana ja kannustavana ahdistavan ja inhottavan sijaan. 

Sotaperuna ja Lumiprinsessa ovat fyysisiä ja fyysisestä väännöstä nauttivia koiria. Niiden leikit ovat hyvin fyysisiä ja rajuja. Ne eivät kaihda voimaa myöskään ihmisen kanssa, Lumiprinsessa varsinkaan. Sotaperuna on loppuviimeksi ohjaajapehmeä koira, mutta Lumiprinsessa ei ole. Lukuisat kerrat sen nuoruudessa minulla oli musta silmä, käsivarret kyynärpäihin asti mustelmilla ja repesipä minulta pahasti selkälihaskin. Tästä syystä en nykyään voi viedä lenkille kuin yhden koiran kerrallaan; loukkaantuneen puolen kävi puutuu ja kipeytyy helposti. 

Lumiprinsessa on ensimmäinen koira, jonka kanssa käytin pakotteita toistuvasti, sillä sen psyyke kestää sen ja ohjaajakovana, itsenäisenä koirana sitä ei yksinkertaisesti riehaantumisen sattuessa nakki kiinnostanut. Se palkkautui siitä, että sai kiskoa hiuksia, repiä vaatteita, roikkua puntissa, hyppiä vasten... sen toiminta oli saatava loppumaan tällaisen tilanteen tullen, joten aikani positiivisesti yritettyäni päädyin ottamaan koirasta lukko-otteen ja pitämään sitä aloillaan. Sen rauhoituttua kehuin sitä vuolaasti ja palkkasin sitä kovasti. Minun oli kuitenkin ihan oman turvallisuuteni nimissä saatava se lopettamaan minuun kohdistuva riehumisensa, sillä vaikka se ei missään tapauksessa halunnut satuttaa, 25 kiloa niskaan loikkivaa ja vaatteita repivää koiraa ei ole kellekään terveellistä. Voitte myös olla varmoja, että ennen pakotteita kokeilin kaikkea; kovia ääniä, vinkumista, selän kääntämistä... kun koira palkkautuu tekemisestään, huomiotta jättäminen ei kuitenkaan vie mihinkään. Aina ei voi myöskään nojata siihen, että taskusta löytyy riehukohtauksen koittaessa kourallinen nakkeja. On voitava luottaa siihen, että kielto riittää - tässä tapauksessa se luottamus aikaansaatiin fyysisellä pakotteella. Missään kohtaa pakotetta koira ei kuitenkaan ahdistunut eikä kärsinyt.

Sotaperunan kanssa pakotteet ovat tulleet vastaan sen suhtautumisessa muihin koiriin ja ihmisiin. Rodulleen tyypillisesti sotaperuna reagoi voimakkaasti ja aggressiivisesti esimerkiksi tuijottamiseen.  Tämä on ominaisuus, jota kouluttamalla pyritään loiventamaan, mutta niin kauan kuin koulutus on kesken, Sotaperuna tulee reagoimaan joskus voimakkaastikin. Pakote on monesti ainoa keino pysäyttää koira sen kerätessä kierroksia tai ollessa jo rähisemässä. Olisi edesvastuutonta jättää se käytös huomiotta, eikä huomioimattomuus myöskään toimisi; aggressio on osa Sotaperunaa ja mitä enemmän se saa räyhätä, sitä enemmän se sitä myös tekisi. Pääpainon tulee aina olla ennaltaehkäisyssä, mutta toiminnan jo alettua pakotteelta ei voi välttyä. 

Miten erottaa toisistaan hyvän pakotteen ja pahan pakotteen? Yksinkertaisesti maalaisjärjellä; jos koiraan sattuu, se ahdistuu tai se pelästyy, pakote on liian kova (jälleen, ellei kyse ole hätävarjelutilanteesta). Jos pakote on verrattavissa siihen ylempänä esitettyyn olankoputusesimerkkiin, voimme varmasti kaikki yhdessä myöntää, että ahdistumista ei tapahdu. Tähän väliin mahtuukin sitten niin paljon esimerkkejä kuin on koiriakin. 

Viime viikkojen kuuma peruna A-studion näyttämien hirvittävien videoiden jälkeen on ollut pakotteiden käyttö nimenomaan koulutustilanteissa. Ihmiset ovat videot nähdessään rynnänneet barrikadeille vastustamaan pakotteita koulutuksessa. 

Selvennetään siis heti pois alta yksi asia; videoiden metodit eivät ole kouluttamista eikä videoiden esittämä kohtelu ole pakotepohjaista ohjaamista. Videoissa näkyvä toiminta on väkivaltaa. Väkivalta on aina tuomittavaa, aina vastenmielistä eikä ikinä perusteltavissa osana koulutustilannetta. 

Pakotteen ei kuulu aikaansaada koirassa kipua eikä ahdistusta. Koulutustilanteen tulee olla koiralle kiva ja miellyttävä eikä harrastaessa tule koskaan ikinä milloinkaan alentua pelkoon, ahdistamiseen, kipuun eikä kuritukseen näyttävää ja luotettavaa suorittamista haettaessa. Omissa silmissäni se on aina heikkoutta eikä mikään perustelu saa minua muuttamaan tämän suhteen mieltäni. 

Pakotteita ei tule käyttää, jos niitä ei osaa käyttää. Kaikki pakotteet eivät kuitenkaan ole väkivaltaa ja tästä mustavalkoisesta ajattelusta meidän tulisi pikimmiten päästä eroon. Kouluttamisen tulee harrastustilanteissa pohjautua positiiviseen vahvistamiseen ja iloiseen yhdessäoloon. Pakotteita käytettäessä niiden tulee olla perusteltuja eivätkä ne saa aiheuttaa koiralle epämukavuutta, kipua, pelkoa tai kärsimystä niin, että koira pyrkii koulutustilanteessa oppimisen sijaan aktiivisesti välttämään pakotteita. 

Kaikki fyysinen koiraan kohdistuva ja sen toimintaa ohjaava tekeminen on pakotetta. Väkivalta taas on aina väkivaltaa, perusteli sitä miten tahansa. Näitä kahta asiaa ei saa sekoittaa eikä konfliktin ja huomionherättämisen alttarilla väkisin parittaa toisilleen. 

Puhuttaessa geenipoolin kaventumisesta syyttävä katse kohdentuu usein uroksiin. Tälle on hyvä syy; nartun tehokas, hedelmällinen ikä on urosta lyhyempi. Sillä menee aikaa pentujen kantamiseen ja hoitamiseen. Useimmat kennelliitot myös rajoittavat nartun jalostuskäyttöä eläinsuojelullisista syistä eikä sen joka juoksuista tehdä pentuja. 

Urosten ei tarvitse huolehtia pentujen kantamisesta, hoitamisesta tai mistään muustakaan. Ne voivat astua vuoden ympäri ja siittää useamman pentueen siinä ajassa, mikä nartulta menee yhteen. 

Koiramaailmassa urosten liikakäyttöä jalostuksessa kutsutaan matadorijalostukseksi. Matadorijalostuksen syy on usein esipuheen  kuvatun kaltainen, alkujaan ihan viaton tilanne; menestyvä ja hyvä uros herättää mielenkiintoa ja päätyy astumaan useamman pentueen. Kun tämän uroksen jättämiä jälkeläisiä sitten käytetään, levitetään uroksen geenejä edelleen eteenpäin. Mitä useampia pentueita uroksella on, sitä useamman jalostuskäyttöön päätyvän koiran takana ko. uros esiintyy. Kun otetaan huomioon narttujen vähäisempi jalostuskäyttö ja koiran elinikä, matadorijalostuksella saatetaan hyvinkin päätyä siihen tilanteeseen, että tulevaisuuden käytettävät jalostuskoirat ovat kaikki tämän uroksen kautta läheistä tai melko läheistä sukua. Mitä enemmän urosta käytettiin, sitä vähemmän käytettiin muita uroksia ja sitä vähemmän geneettistä vaihtelua koirapopulaation seuraavassa sukupolvessa on. 

En ole millään tasolla genetiikan asiantuntija, mutta ihan pelkällä lukion pitkällä biologialla ja vähän syvemmällä jalostukseen vaikuttavien asioiden opiskelulla on mahdollista selvittää itselleen kaikki, mitä koiranjalostuksesta tarvitsee tietää. Yksinkertaistettuna; koiria kasvattavan tai kasvatuksesta kiinnostuneen ei tarvitse ymmärtää, missä lokuksessa mikäkin väriin vaikuttava geeni asustelee, mutta perinnöllisyyden perusasiat on hyvä hallita. 

Kun puhutaan perinnöllisyydestä, puhutaan tiettyjen ominaisuuksien siirtymisestä vanhemmilta pennulle. Karkeasti jaoteltuna esimerkiksi sairaudet periytyvät dominoivasti, resessiivisesti tai kasautuvasti. Dominoivat sairaudet ovat sellaisia sairauksia, joihin koira sairastuu, vaikka ne tulisivat vain toiselta vanhemmalta. Resessiiviset sairaudet tulevat näkyville vasta, kun niitä aiheuttavia geenejä tulee kummaltakin vanhemmalta. Toiselta tai kummaltakin vanhemmaltaan sairaan geenin perinyt koira ei välttämättä sairastu itse, mutta se saattaa kyllä olla kantaja ja periyttää sairaita geenejä eteenpäin. Kasautuvasti periytyvät sairaudet ovat sairauksia, joiden ilmaantumiseen vaikuttavat useammat geenit ja ne tulevat esille silloin, jos geenit esiintyvät yksilössä samaan aikaan. 

Dominoivat sairaudet on helppo karsia pois jalostuksesta, sillä ne näkyvät päälle päin. Resessiiviset sairaudet ja kasautuvasti periytyvät sairaudet taas voivat levitä laajalle, ennen kuin niistä tulee ongelma. Resessiivisesti ja kasautuvasti periytyvät sairaudet muuttuvat sitä suuremmaksi ongelmaksi mitä vähemmän geneettistä vaihtelua on olemassa. Matadorijalostuksessa ongelmana onkin, että tiettyjen urosten liikakäyttö kaventaa rodun geenipoolia huomattavasti. Kun resessiivisesti periytyviä sairauksia alkaa putkahdella esille kasvavalla tahdilla, ollaan yleensä jo hätätilassa. Terveenä koko elämänsä elänyt matadoriuros on voinut olla yhden jos toisenkin resessiivisesti tai kasautuvasti periytyvän sairauden kantaja, ja vaikkei se olisikaan, geneettisen vaihtelun vähentyessä muut siihen liittyvät ongelmat lisääntyvät. 

Käytän esimerkkinä kahta omaa rotuani, sillä niiden sukupuut minulla ovat sattuneista syistä muita paremmin hallussa.

Afgaaninvinttikoirien kasvatus muutama vuosikymmen takaisin pohjautui monen kasvattajan kohdalla hyvin voimakkaaseen linjaamiseen. Vaikka tulokset olivat monessa tapauksessa ulkoisesti ja luonteiltaan hyviä, on meidän nykyaikana jalostusvalintoja tekevien vaikea löytää koiria, jotka eivät kahdeksan sukupolven päässä näyttäisi melko lailla toisiltaan; samat koirat toistuvat kerta toisensa jälkeen.

En halua kenenkään vihoja niskaani enkä tohdi mollata kenenkään kasvatustyötä, joten esimerkkiurokseni vuosien takaa tuntekoot tässä tekstissä nimen Ihan Hiton Hieno. 

Ihan Hiton Hieno oli oman aikansa menestyneimpiin kuuluvan kasvattajan omastakin mielestäni hienoimpia uroksia. Koiran itsensä sukusiitosprosentti eli COI% on AHI Pedigree Databasen (Afghan Hound Pedigree Database) tiedojen perusteella n. 20% kymmenen sukupolven mukaan laskettuna. AHI:n generaattori laskee pyydettäessä myös niinsanotun "ancestor loss"-prosentin, eli sen, miten monta prosenttia kaikista mahdollisista, tiedetyistä kantakoirista kyseinen koirayksilö on menettänyt (eli joiden geenejä ei sen veressä virtaa). Kyseisen koiran kohdalla prosentti on huimat yli 80%. 

Jotta tämä avautuisi jollain tavalla ilman asiaan suuremmin paneutumista; neljän sukupolven kohdalla mahdollisia koiria, joista yksilö voi polveutua, on kahdeksan (8). Ihan Hiton Hienon kohdalla koira Aika Hieno Tämäkin esiintyy näissä mahdollisissa kahdeksassa paikassa kolme kertaa. Siis 3/8 Ihan Hiton Hienon neljän sukupolven mukaan lasketuista kantakoirista on yksi ja sama koira. Koira Varsin Vaikuttava esiintyy kantakoirissa 2/8 kertaa. Muut koirat esiintyvät yhden kerran ja täyttävät jäljelle jäävät kolme paikkaa. Kahdeksasta mahdollisesta kantakoirasta Ihan Hiton Hienolla on siis vain 5 koiraa, kun lasketaan mukaan neljä sukupolvea. 

Tämä antaa jonkinlaista käsitystä siitä, miten tiukkaan linjattu Ihan Hiton Hieno oli itse. Koiraa itseään käytettiin jalostukseen paljon, ja sillä on LÄHESTULKOON SATA JÄLKELÄISTÄ (100). Kun tiettyjä linjoja liikkuu ylöspäin, on vaikea olla kohtaamatta Ihan Hiton Hienoa useampaan otteeseen. Sama toistuu muutaman muun hyvin käytetyn uroksen kohdalla. 

Ongelmaksi näiden itsekin jo varsin tiukkaan linjattujen koirien kohdalla tulee se, että ne esiintyvät niin monessa sukutaulussa niin monta kertaa, ettei edes ulkosiitos eri linjojen kesken, mutta saman rodun sisällä takaa käyttöön valtavasti enempää geenipoolia. Oman nuoremman afgaanini kasvattajat ovat jalostusvalintoja tehdessään hyvinkin tarkkoja siitä, millaisia koiria ja mistä linjoista he käyttävät. Lumiprinsessa on ulkosiitoksen tulos, eli sen COI% ei ole edes kymmenen sukupolven mukaan laskettuna kuin 5,10%. Tästä huolimatta, koska muutama vuosikymmen sitten tietyt urokset astuivat lukemattoman monta narttua, sen ancestor loss on jopa n. 66%, siis reilusti yli puolet. 

Sukusiitoksen haitat alkavat näkyä tutkimuksien mukaan (lähteenä Kennelliitto) siinä vaiheessa, kun prosentti ylittää 10. Yleisimpiä ongelmia ovat hedelmällisyyden ja libidon laskeminen, luonneongelmat, tulehdusalttiudet ja vastustuskyvyn heikkeneminen. Viiden sukupolven mukaan lasketun sukusiitosprosentin tulisi olla alle 6,25%. Tällöin pompitaan vielä suht vankoilla jäillä. Kasvattajien kovan työn ja asiaan paneutumisen takia minulla on Lumiprinsessan kanssa siis varsin hyvä tilanne; sen sukusiitosprosentti kun on 5:n sukupolven mukaan laskettuna pyöreä 0,00%. Kuitenkin, tulevaisuutta ajatellen, nuo menneisyyden matadorurokset kummittelevat jalostusvalintoja tehdessä ja sulkevat armotta pois osan koirista, jotka noin muuten voisivat sopia Lumiprinsessalle hyvin. 

Presa Canarioiden kohdalla kysyin luvan käyttää muutamaa havainnollistavaa kaaviota, jotka löytyvät  tarkasteluun tästä linkistä, kennel Kikapoon sivuilta. 

Klikkaamalla auki ensimmäisen linkin Suomen Presa Canario-kannasta pääsee näkemään havainnollistavia kaavioita jalostuksessa käytetyistä uroksista ja nartuista. Kymmenen käytetyimmän jalostusuroksen sukutaukuja tutkiessa voidaan ottaa esimerkiksi vaikka uros Tamaran, joka esiintyy lähes jokaisen sukutaulussa, joskus useampaan otteeseen. Se tarkoittaa sitä, että jatkojalostettaessa näiden urosten pentuja mahdollisesti keskenään Tamaran kertautuu joka kerta ja sen määrä sukutaulussa ja osuus koiran geenipoolissa kasvaa ja kasvaa. Tämä tarkoittaa sitä, että linjaamalla koiria, jotka polveutuvat Tamaranista, pikkuhiljaa kavennetaan geenipoolia, kasvatetaan sukusiitosprosenttia ja aletaan hätyytellä hälytysrajaa. 

Tamaranista puhuttaessa joku voi toki ottaa esille sen seikan, ettei se nyt loppuviimeksi kuitenkaan Ihan Hiton Hienon esiintymistiheyksiin yllä. Ei yllä ei, mutta Suomen Presa Canario-kanta on huomattavasti pienempi kuin Suomen afgaanikanta. Presa Canario FCI-rotuna on ylipäänsä huomattavasti pienilukuisempi. Tästä syystä se, että Tamaran esiintyy suvuissa näinkin useasti näin pienessä kannassa on varsin huolestuttavaa puhuttaessa suomalaisen kannan geenipoolin monimuotoisuudesta. Kasvattajien on käytännössä sitouduttava tuomaan Suomeen uutta verta luotettavista lähteistä ja löydettävä ne linjat, joiden tuominen Suomeen on kannattavaa, eli joilla ei ole täällä jo tukkukaupalla kaukaisia sukulaisia. 

Rotukoirien jalostus vain suljettujen roturajojen sisällä on jokaisessa mahdollisessa skenaariossa ennen pitkää tuhoon tuomittua. Jos suljetaan kylän rajat (rodun rajat), eikä oteta kylään koskaan uusia asukkaita, kyläläiset voivat valita puolisonsa vain kylän sisältä. Ennen pitkää, väistämättä, kaikki ovat sukua. Riippuen siitä, miten moni oli sukua kylän porttien pamahtaessa kiinni tämä tilanne tulee eteen kenties pian, kenties vähän pidemmän ajan kuluttua, mutta se tulee eteen joka tapauksessa.

Mitä tarkempia jalostusvalinnoissa ollaan ja mitä enemmän suositaan tyyppijalostusta pelkän linjajalostuksen sijaan, sitä kauemman meillä on aikaa. Jossakin vaiheessa rotuun on otettava uusia yksilöitä joko maatiaiskannasta (jos sellainen löytyy) tai geenipoolia on lisättävä harkituilla roturisteytyksillä. Yksinään ja ilman tätä meille ei synny mystisesti uutta materiaalia. Joskus tähän käsitykseen törmää, mutta on absurdia ja väärään tietoon pohjautuvaa olettaa, että taivaasta lennähtelisi kantaan uusia geenejä, jos niitä ei sinne erikseen tyrki. 

Vastuuntuntoisella ja tiedostavalla kasvatuksella roduille voidaan ostaa lisää aikaa. Parasta olisi, jos meidän olisi mahdollista säännöllisin väliajoin lisätä rotuun geenipoolia roturisteytyksen tai rotuunotetun koiran avulla. Tällöin rotu pysyisi kokonaisuutena varsin homogeenisenä, mutta sen geneettinen variaatio lisääntyisi. Toki tämä vaatisi sitä, että kasvattajat rohkeasti käyttäisivät näitä koiria (eivät toki liikaa) ja niiden jälkeläisiä, eivätkä ajattelisi, että niiden lisääminen omaan linjaan tuhoaa kaiken kovalla työllä rakennetun.

Loppuviimeksi se 10% sukusiitosprosentti tulee huolimattomalla sinne tänne siittelyllä aika nopeasti vastaan. Sen jälkeen, mahdollisesti ennenkin, ongelmat alkavat. Kasvattajalla on valtava vastuu omasta rodustaan, eikä hänen tule koskaan unohtaa, että hän jalostaa eläviä, tuntevia eläimiä. Siteeraan loppuun ystävääni, sillä hän kiteytti asian erinomaisesti;

Eihän kukaan tunnollinen kasvattaja halua kasvattaa sairaita koiria?

Ylläoleva skenaario on dramatisoitu, mutta siitä huolimatta ikävän yleinen tilanne todella monen "ongelmakoiran" tapauksessa. Riittämättömällä liikunnalla ja olemattomalla aktivoinnilla saadaan pilatuksi parempikin koira, hermorakenteeltaan heikommasta puhumattakaan. Mitä paremmat hermot koiralla on, sitä paremmin se kestää myös tylsyyttä. Yksikään koira ei kuitenkaan kestä tylsyyttä loputtomiin. 

Koirarotujen ja rotumixien aktiivisuustasossa ja vaatimuksissa on eroja. Whippet tuntui minusta kovin aktiiviselta ja paljon liikuntaa vaativalta koiralta, kun Haikalanen muutti taloon. Siihen mennessä olin itse tutustunut vain villakoiriin ja niiden sopeutuvaiseen luonteeseen. Kenraalimajuri ja häntä edeltänyt, kotona asunut Musta Kuningatar olivat kummatkin kovia koiria tekemään, mutta loppuviimeksi tyytyivät myös rauhallisempiin päiviin, kunhan saimme olla yhdessä. Haikalanen vaati tekemistä. 

Ruhtinatar oli jo saapuessaan varsin rauhallinen tapaus, jolle Haikalasen kanssa opittu päivärytmi sopi oikein hyvin. Vasta Lumiprinsessan kohdalla vastaan tuli oikeasti aktiivinen, vaativa koira. 

Kaksi tuntia päivässä kevyttä kävelyä riittää monelle koiralle, mutta se ei riitä aktiiviselle koiralle. Aktiivinen koira haluaa aktiivisesti tulla haastetuksi. Se haluaa kokeilla, onnistua, taistella. Se haluaa väsyä ja sen täytyy saada väsyä. Oli kyse sitten ohjatusta harrastustoiminnasta tai "höntsäilystä", aktiivisen koiran kanssa on tehtävä. Aktiiviset koirat ovat muita koiria herkempiä kehittämään ongelmakäytöstä, jos niiden tarpeisiin ei vastata. Vaikka niiden tarpeisiin vastattaisiin, ne saattavat silti yksinollessaan keksiä tekemistä ja omistajan kanssa ollessaan vaatia tavallista enemmän huomiota ja haastetta. Aktiivisella koiralla on aivan valtava potentiaali kehittyä hyväksi harrastuskoiraksi, mutta onnistuminen ei tule ilman työtä. Aktiivisella koiralla on yhtäläinen valtava riski kehittyä ongelmakoiraksi, eikä syy silloin ole koirassa itsessään - se on tylsyydessä, joka poikkeuksetta on omistajan kehittämä tila. 

Vastuuntuntoinen kasvattaja kyselee pentua harkitsevalta laajasti kysymyksiä ja kertoo omasta linjastaan. Loppuviimeksi pennun myynti on kuitenkin riski; kasvattajalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa ostajan sanoihin. On ostajan omalla vastuulla kertoa totuus omasta tilanteestaan. Suloinen pentu on eittämättä houkutteleva ajatus ja jossain kaukana hamassa tulevaisuudessa siintävä, rauhallinen ja majesteettinen aikuinen koira saa huokailemaan ihastuksesta, mutta mielikuvien ei tule antaa sokaista itseään. Ostajan on kysyttävä itseltään, onko hänestä juuri tämän pennun omistajaksi. 

Vaikka pysyttäisiin saman rodun sisällä, aktiivisuuserot yksilöiden välillä voivat olla valtavat. Ruhtinatar ja Lumiprinsessa ovat samaa rotua, mutta aktiivisuustasoltaan ne ovat vastakohtia. Ruhtinatar on aina pärjännyt vähällä. Se oli haastava teini ja itsepäinen se on edelleen, mutta aktiivinen se ei koskaan ole ollut. Se oli nuorempana valmis tekemään, kun sille tarjosi tekemistä, se vain ei vaatinut eikä juuri tarvinnut ylettömän paljon touhuamista. Lumiprinsessa taas nimenomaan vaatii tekemistä. Elämä sen kanssa ei onnistuisi millään muotoa, jos se ei saa runsaasti fyysistä haastetta ja aivotyötä. Sille ei riitä selitykseksi, että minulla on töitä tai minulla on kipua tai minua väsyttää. Sen on saatava tehdä. Jos minä en tarjoaisi sille tehtävää, se kehittäisi ongelmallista käytöstä. Tämä käytös ei millään tasolla kertoisi koiran hankaluudesta, vaan ainoastaan minun kyvyttömyydestäni tarjota oikeanlainen koti juuri tälle koiralle. 

Aktiivisen koiran omistajalla onkin tasan kaksi vaihtoehtoa; tarjota koiralle tekemistä tai luopua siitä. Kukaan kouluttaja ei voi heilauttaa taikasauvaa ja muuttaa aktiivista koiraa sohvaperunaksi. Tällaisen koiran pakottaminen tylsyyteen johtaa yleensä aina vakaviin ongelmiin. On rodusta/vieteistä kiinni, miten ne ongelmat tulevat esille. Osa koirista tuhoilee, osa kehittää eroahdistusta (joka ei toki aina ole merkki tekemisen puutteesta, mutta se saattaa olla), osa passivoituu. Ikävän moni koira myös muuttuu vihaiseksi ja arvaamattomaksi. Varmaa on vain se, että ennenpitkää tylsistynyt aktiivinen koira kehittää ongelmakäytöstä, jonka korjaamiseksi on korjattava ongelmien syy, eli poistettava tylsyys. 

Tylsyyden luomien ongelmien hyvä puoli on se, että ne on mahdollista korjata kouluttamalla ja aktivoimalla. Ongelmakäytöksestä poisoppiminen vie aikaa, mutta tulokset ovat yleensä hyviä, jos koiralle tarjotaan tulevaisuudessa tarpeeksi sille sopivaa tekemistä. Tekemistä keksittäessä on hyvä ottaa huomioon, mihin tarkoitukseen koira on jalostettu. Tietyt koirat vaativat saada toteuttaa voimakkaita viettejään. Tarjoamalla koiralle sen synnynnäisiä ja voimakkaita viettejä stimuloivaa tekemistä välttää tylsyydestä ja turhautumisesta johtuvat ongelmat. Vastineeksi; mikään määrä vääränlaista tekemistä ei korjaa ongelmia, jotka johtuvat pakosta tukahduttaa voimakkaat, synnynnäiset vietit. Yksinkertaistetusti; vinttikoiran on saatava juosta, vahtikoiran on saatava vahtia, metsästyskoiran on päästävä käyttämään nenäänsä ja jäljittämään jne.

Se, mikä määrä tekemistä kullekin aktiiviselle koiralle riittää, on täysin yksilöllistä. Koiraa voi myös virikkeistää liikaa, jolloin tylsyyden sijaan se saattaa kehittää ongelmallista käytöstä purkaakseen ylivirittyneisyyttään. On kuitenkin huomattavasti helpompaa aktivoida koiraa liian vähän kuin aktivoida sitä liikaa. 

Kaikki yllä mainittu on yleisessä tiedossa puhuttaessa stressin vaikutuksesta ihmiseen. Se pitää kuitenkin paikkansa myös muiden nisäkkäiden kohdalla. Pitkäkestoisen henkisen ja fyysisen stressin vaikutukset ovat samat pitkälti eläinlajista riippumatta. 

Stressi itsessään on täysin luonnollinen reaktio paineeseen. Paineen alla erittyvät hormonit, kuten addrenaliini ja kortisoli, parantavat suorituskykyä. Ne aikaansaavat "pakene tai taistele"-reaktion, joka on osoittautunut varsin tärkeäksi evoluution joka vaiheessa. Normaalisti stressireaktiot ovat itsesäätelyn alaisia ja hormonien taso laskee automaattisesti uhan kadottua näköpiiristä. Stressistä tuleekin ongelma vasta silloin, kun elimistö ei jostakin syystä pysty palautumaan ja stressihormonien taso pysyy korkealla pitkiä ajanjaksoja kerrallaan. 

Kortisoli kuuluu steroidihormoneihin ja sitä syntyy suurimmaksi osaksi lisämunuaisten kuorikerroksessa. Kortisoli vaikuttaa monessa elimistön prosessissa, kuten esimerkiksi rasva,n proteiinien ja hiilihydraattien hajottamisessa. Se vähentää immuunijärjestelmän toimintaa, nostaa verensokeria ja heikentää luunmuodostumista. Se yhdistetään usein matalaan verensokeriin ja stressiin, joista kumpainenkin nostaa kortisolin eritystä hetkellisesti. 

Kun stressitaso ei itsestään laske alas normaalitasolle, mieli ja keho altistuvat kortisolin pitkäaikaisvaikutuksille. Näitä ovat muunmuassa laihtuminen, ruokahalun vähentyminen (tai vaihtoehtoisesti lisääntynyt syöminen ilman painonnousua), univaikeudet ja huonolaatuinen uni, oppimis- ja muistivaikeudet, aggressiivisuus ja ahdistuneisuus/levottomuus. 

Ahdistus ruokkii stressiä ja stressi ruokkii ahdistusta. Ahdistus on tila, jossa elimistö ja mieli ovat pysyvästi "pakene tai taistele"-tilassa, jatkuvasti ylivirittyneitä ja valmiit reagoimaan uhkaan. Vaikka ahdistus ei aina liity stressiin, sen on havaittu olevan yhteydessä mitattuihin korkeisiin kortisolitasoihin sekä oireena että aiheuttajana. Ahdistuneilla ja jatkuvasti levottomilla yksilöillä mitataan usein korkeita kortisolitasoja. 

Levottomat koirat kärsivät usein korkeasta kortisolitasosta ja sen aiheuttamista negatiivisista pitkäaikaisvaikutuksista. Tällaisten koirien uudelleenkouluttaminen on usein hidasta, sillä kortisoli hidastaa oppimista ja vaikeuttaa uusien asioiden sisäistämistä sekä vanhojen muistamista. Tästä syystä hermostuneen koiran onnistuneeseen koulutukseen liittyy kiinteästi koiran pitkäaikaisen stressitason madaltaminen. Stressin laskiessa koiran on mahdollista oppia uusia toimintamalleja ja päästä eroon stressin aiheuttamasta ongelmakäytöksestä. On turhaa lähestyä hermostuneen koiran kouluttamista vain uusien asioiden opettamisen näkökulmasta, sillä ongelma on paljon syvemmällä kuin käskyjen ymmärtämisessä tai käyttäytymismalleissa. Monet hermostuneet koirat ovat itse asiassa erittäin hyvin koulutettuja. Ne eivät vain kykene toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla ollessaan stressaantuneita - ja sitä ne ovat suurimman osan ajasta. 

Stressitason laskeminen on avainasemassa silloin, kun koulutetaan pois hermostuneisuuteen tai levottomuuteen liitttyvää ongelmakäyttäytymistä. Kouluttaminen on vain yksi osa kuntouttamista; useammin kuin usein on tarpeen suorittaa elämäntaparemontti. Jotkin yksilöt hyötyvät stressiä vähentävästä lääkityksestä, mutta usein jo se, miten me itse toimimme koiran kanssa ja koiran seurassa aikaansaa paljon kaivatun muutoksen parempaan. Tällä tavoin paitsi laskemme koiran stressitasoa, myös opetamme sille uusia ja terveempiä tapoja käsitellä maailmaa ja sen monia stressaavia tilanteita.

Hermostuneet koirat eivät pysty palautumaan stressaavista tilanteista tavalliseen tapaan. Tämä johtuu joko traumasta tai synnynnäisesti heikosta hermorakenteesta. Tällaiset koirat stressaantuvat herkemmin eivätkä ne ehdi palautua ahdistavista tilanteista ennen seuraavaa hämmennyksen aihetta. Tällaisten koirien on tärkeää välttää stressaantumista, sillä ne eivät yksinkertaisesti pysty palautumaan siitä tavalliseen tapaan. Useimmiten tämä tarkoittaa stressaavien tilanteiden välttämistä kokonaan tai niistä vetäytymistä ennen kuin koiran kuppi kellahtaa nurin. Tällä tavoin koiraan on mahdollista säilyttää parempi kontakti ja se suuremmalla todennäköisyydellä kuuntelee omistajaansa kohdatessaan hermostusta aiheuttavan tilanteen.  

Ahdistuneen koiran ongelmakäytökseen on turha yrittää puuttua "olemalla pomo" ja "ottamalla luulot pois". Tilannetta selvittää ehkä parhaiten esimerkki, jossa kammosta kärsivä ihminen laitetaan kohtaamaan pelkonsa kohde, esimerkiksi hämähäkki. Pelko saa yksilön reagoimaan tietyllä tavalla huolimatta siitä, että hän tietää pelkonsa olevan irrationaalinen ja osaa kyllä tilanteen ulkopuolella kertoa, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Pelko saa jopa ihmiset unohtamaan maalaisjärjen ja toimimaan perimmäisten vaistojensa varassa. Koirien pelko näyttäytyy usein aggressiivisuutena tai täydellisenä keskittymisen puutteena. Sivustakatsojalle ja tietämättömälle ohjaajalle koiran hallitsematon käytös näyttäytyy usein kurin ja koulutuksen puutteena. Tämä saattaa saada ihmiset hakeutumaan vääränlaisten kouluttajien oppiin. Esimerkiksi tietynlaista käyttäytymistä estämään tarkoitetut välineet (kuonopanta, vedonestovaljaat, haukunestopannat tms.) saattavat jopa kasvattaa hermostuneen koiran stressiä sen sijaan, että ne vähentäisivät sitä. 

Toinen valheellinen käsitys liittyy siihen uskomukseen, että jokaisen stressaantuneen, ahdistuneen ja levottoman koiran takana on traumaattisia kokemuksia. Vaikka huonot kokemukset saattavatkin olla ahdistuksen syynä, myös syntyjään huono hermorakenne aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Tämä korostuu, jos omistaja ei tunnista oireita ajoissa ja reagoi niihin välittömästi. Huono hermorakenne periytyy erittäin voimakkaasti ja tästä syystä kasvattajien vastuu luonteita jalostettaessa on valtava. Ikävä kyllä tietyissä harrastuksissa vuotavaa ja ylienergistä suorittamista saatetaan jopa ihannoida ja tavoitella, koiran kärsiessä seuraamuksista. 

Ahdistunut ja levoton koira ei myöskään automaattisesti tee koiran ohjaajasta huonoa tai taitamatonta. On totta, että ohjauksen ja auktoriteetin puute aiheuttaa koirissa stressiä ja ongelmakäytöstä, mutta aiheuttajiin mahtuu myös laaja kirjo muita mahdollisia syitä. 

Kroonisesti hermostuneen koiran käytöstä on mahdoton korjata pelkällä kouluttamisella. Hermostuneet koirat kärsivät usein laajamittaisesti stressin eri oireista. Niiden hormonitasot ovat epänormaalit, palautumiskyky olematon ja muisti- ja oppimiskyky vähentyneet. Käytöksen korjaamiseksi tulanteen kokonaisvaltainen arviointi on elintärkeää. Kurilla on mahdoton korjata ongelmakäytöstä, jonka juuret ovat paljon syvemmällä kuin arkitottelemattomuudessa.