Ongelmakoirista

Ongelmakoira.

"Mulla on kotona ongelmakoira. Se syö seinät, jos se ei saa tarpeeksi liikuntaa. Se ei tykkää muista koirista. Se jahtaa riistaa. Haluisin, että siitä tulis sellanen, että se ei tee niin."

Ongelmakoira on käsitteenä hiukan samanlainen kuin "johtajuusongelma". Se on helppo heittää selitykseksi mille tahansa koiran käytökselle ja oletusarvona on, että koira on koulutettava ulos siitä. Mutta missä kulkee käytösongelman ja ominaisuuden ero? Onko kyse ongelmakoirasta, jos koira käyttäytyy rodulleen ja luonteelleen tyypilliseen tapaan? Entä, jos koiran ja omistajan tarpeet eivät mene yksiin? Milloin koirasta tulee ongelma?
​

Kuvan fretti ei liity tapaukseen. Onpahan vaan söpö.

Synnynnäiset ominaisuudet

Jotkut koirat syntyvät hankalina. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole koulutuksen puutteesta, eikä tällaista koiraa tule ottaa "korjatakseen" sen. Pentulaatikon taustalla tärisevä koira on herkkä, eikä siitä koskaan tule mitään muuta. Kuinka hyvin sen kouluttaakaan, sen syntymäominaisuus on olla herkkä ja ominaisuus ei siitä mihinkään katoa. Samalla tavalla se pentulaatikon päällepäsmäri suurella todennäköisyydellä on koko elämänsä (oletettaen, ettei koira missään kohtaa joudu huonosti kohdelluksi) varsin itsevarma tapaus.

Silloin tällöin törmää ihmisiin, jotka ottavat aran tai "heikon" pennun aikomuksenaan kouluttaa siitä vaikka ja mitä. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa silloin, kun ihminen ymmärtää, ettei kyse ole tällöin jostain, minkä voi pelkällä kouluttamisella korjata. Kyse on synnynnäisestä ominaisuudesta, joka kulkee koiran mukana enemmän tai vähemmän pinnalla sen koko eliniän. Tällaista koiraa ei oteta testiksi. Tällaista koiraa ei kokeilla, ja sitten todeta, ettei sen kanssa pärjätä. Paras tapa luoda ongelmakoira on ottaa haastavaluonteinen, mahdollisesti arka koira testiin ja sen jälkeen antaa se pois, koska sen kanssa ei pärjää.

Koiria ei oteta testiin. Koiria ei oteta pentulaatikosta "korjaukseen". Pentulaatikosta koiran ottaessaan ihminen sitoutuu kasvattamaan juuri sen luonteista koiraa, minkä hän kotiin kantaa. Taitavalla koulutuksella lähes minkä tahansa koiran kanssa eläminen on mahdollista,  mutta joissakin tapauksissa ihmisen tulee kenties joustaa omista odotuksistaan ja taipua luomaan ja jaksottamaan elämänsä niin, että juuri tietyntyyppinen koira voi siinä elämässä hyvin. Se on ihmisen vastuu - koira ei kotiaan päätä. 

Traumat

Rescuekoirat ovat muodissa.

Rescuejärjestöt tekevät arvokasta tuota koirien tilanteen ja yksittäisten koirien elämän parantamiseksi. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että monet rescuejärjestöjen aktiiveista työskentelevät tällaisten haastavien koirien kanssa aktiivisesti toimiessaan vapaaehtoisina. Tavallisen pulliaisen käsitys helposta kotikoirasta ei välttämättä kohtaa ollenkaan vapaaehtoisten käsityksen kanssa. 

On myös ymmärrettävä, että moni rescuekoira tulee tuntemattomasta. Kukaan ei voi varmaksi sanoa, millaisia kokemuksia tällaisen koiran takana on. Oliko sillä tasapainoinen pentuaika? Hoidettiinko sitä asianmukaisesti? Onko se kasvanut pelossa, stressaantuneen emon suojissa terassin alla, josta se on myöhemmin lähtenyt maailmalle onneaan etsimään? Koko ikänsä kadulla asunut, ihmiskontakteja välttänyt koira voi osoittautua hankalaksi. Tarhaolosuhteissa koiran käytös ei lisäksi milloinkaan ole täysin samanlainen, mitä se on kodissa. Häkissä leppoisalta tuntunut koira voi muuttua kotona dominoivaksi, reviiriään raivokkaasti puolustavaksi itsevaltiaaksi, joka ei aio luopua saamastaan lelusta tai herkusta suosiolla.  Tässäkään tapauksessa kyse ei ole varsinaisesti koiran ongelmasta, vaan siitä, ettei koira ole sopeutunut elämään yhteiskunnan osana. Pelkkä rakkaus ja kiitollisuus eivät tee koirasta perhekoiraa. 

Rescuekoira sopii ihmiselle, joka tietää, mitä hän on tekemässä. Ihmiselle, joka on valmistautunut siihen, että koiralla saattaa olla ongelmia ja hän on hyväksynyt, että asian eteen on tehtävä töitä. Surullisimpia tapauksia ovat rescuekoirat tai kodinvaihtajat, jotka päätyvät jatkuvan kodinvaihtokierteen kautta piikille, koska kukaan ei pysähdy miettimään, millaisen koiran he ovat ottamassa. Kukaan ei sano "minä otan tämän koiran ja sen ongelmat, ja minä hyväksyn ne ja teen niille jotain". He sanovat "minä otan tämän koiran ja minä odotan, että se on hyvä". Kun se ei ole, se annetaan pois ja tilalle otetaan parempi koira.

Ikävä kyllä näissäkään tapauksissa koira ei tee päätöstä. Koira ei voi kieltäytyä kodista, vaan se siirtyy sinne omasta tahdostaan riippumatta. Jälleen kerran peräänkuulutan ihmisen vastuuta koiranvalinnassa - hyväksy, mitä olet ottamassa ja ole valmis kohtaamaan se. 
​

Se ikuinen kysymys

Eli otetaanko seropi vai rotupi. Onko papereilla väliä? Miten tämä edes liittyy mihinkään?

No liittyy se. Oli kyseessä sitten rotukoira tai useamman rodun koira tai koira, jonka roduista ei ole enää kellään tässä vaiheessa mitään käsitystä, ansaitsee se itselleen sopivan kodin. Rotukoirien kohdalla voidaan sanoa, että tietyt ominaisuudet ovat suurella todennäköisyydellä juuri tietyn rotuisessa koirassa olemassa. Kahden tai useamman rodun sekoituksessa mennään jo vähän enemmän riskillä sen suhteen, millaisia ominaisuuksia koiralta voi tulevaisuudessa odottaa. Vuosikymmenten mittaisessa rakkauspentujen sukupuussa, jossa edellinen havainto tunnistettavasta rodusta oli 70-luvun puolivälissä, kun teurastajan norjalainen ehkä kävi astumassa sen yhden nartun, jossa ehkä oli jänispiiskaa ja "susikoiraa", kasvattajan vastuulla on tarjota pennunostajalle hyvä kuva siitä, millaisia pennun vanhemmat ovat, jotta pennuista ja niiden tulevista vieteistä osataan sanoa yhtään mitään. Vahinkopentujen kohdalla isäkoira saattaa jäädä salaisuudeksi, mutta tällöinkin pennuista voi sanoa jotain ainakin emän perusteella.

Sama pätee rotukoiriinkin. Pelkkä rotu ei sano vielä kaikkea, vaikka se jonkinlaisen karkean kehikon antaakin. Ei pidä sokeasti luottaa siihen, että tietyn rotuinen koira on myös tietyn tyyppinen. Pentu on aina vanhempiensa ja sukunsa ja ympäristöolosuhteidensa summa.

Pentulaatikolle ei tule tepsuttaa liian avoimin mielin. Jokainen pieni hännänheiluttaja on arvokas ja rakastamisen arvoinen -  ihan siihen pisteeseen asti, että ihmisen tulee voida olla ottamatta sitä, jos se ei omaan elämään sovi. 

Olennainen kysymys onkin rodullisuuden tai roduttomuuden sijaan taas; millaista koiraa sinä etsit? Mikä pennuista vastaa sitä, mitä sinulla on tarjota? 
​

Millainen koira, sellainen...

Kautta aikain on tavattu sanoa, että omistajat ja koirat muistuttavat toisiaan paitsi ulkoisesti, myös luonteeltaan. Osaltaan kyseessä on toki koulutus ja koiran ihmistä peilaava käytös, mutta vähintään yhtä suurta osaa näyttelee tietyntyyppisten koirien jahtautuminen tietyntyyppisille omistajille.

Allekirjoittaneella on kotonaan muutama ikuisesti virtaa tirsuva eläin, joita omistaja sunnuntai-aamuisin kiroilee palaamaan sänkyyn, kun ne jo haluavat ulos. Loppuviimeksi kuitenkin minulle eivät laiskat koirat sovi. Kun haluan liikkua, haluan liikkua kunnolla. Toisaalta, ylimääräisten aivopähkinöiden keksiminen ei minua omien koirieni kohdalla liiemmin kiinnosta, joten viihdyn parhaiten sellaistan koirien kanssa, joiden virikkeeksi riittää monipuolinen liikunta monipuolisissa maastoissa ja isossa pihassa vapaana leikkiminen. 

Minä ja koirani muistutamme toisiammi myös muuten. Olemme perheemme parissa viihtyviä, jotka hiukan kulmiensa alta kyräilevät vastaantulevia vieraita. Haluamme riehua itsemme puhki kerran päivässä ja sen jälkeen löhötä vuoteessa ja kuunnella musiikkia viltin alla. 

Minä en olisi onnellinen paimenkoiran omistaja, eikä paimenkoira olisi minun kanssani onnellinen huolimatta siitä, että osaisin varmasti kouluttaa sille vaikka ja mitä.

Opettele tuntemaan itsesi ennen kuin hankit koiran. Se säästää monelta vaivalta, ja se osaltaan estää koiraa muuttumasta ongelmaksi. Haastavakin koira voi olla onnellinen koira, jos sen tarpeisiin vastataan. Ongelmallinenkin koira voi olla onnellinen koira, jos sen erityistarpeet otetaan huomioon.