Näyttelytunnelmia ja luonnepohdintaa

Pori KV, vuotemme kohokohta, on jälleen takana päin. Viime vuonna tapahtuma jäi vallitsevan koronatilanteen takia välistä, joten tänä vuonna EH tuntui suorastaan sertiltä - oli niin mahtavaa olla taas paikalla! Lauantaina olimme kehässä Kermakarkin kanssa, sunnuntaina seurasin näyttelyä turistina.

Lumiprinsessan (Kermakarkin) dietti toimi kohtalaisesti, mutta neiti oli edelleen varsin tukeva kehään mennessään. Panin merkille, että monella muullakin vinttikoiralla oli "koronakiloja" (tietynlaista pehmeyttä piirteissä, jos nyt ei oikeasti niitä varsinaisia kiloja). Ymmärtäähän sen toisaalta; itse kukin on joutunut varmasti skippaamaan pari harrastusta ja kenties se superkunnon ylläpitäminen on tehnyt tilaa rennommalle ulkoilulle.

Meidän tuomarimme oli Tanya Ahlman-Stockmari ja hänen arvostelunsa on varsin koiran näköinen. En allekirjoita kommenttia turkista, sillä se on täysin rodunomainen, mutta muutoin arvostelussa ei ole huomauttamista. Liikkeiden epätasapaino on harmittavasti meillä tällä hetkellä ongelmana. Vika on eittämättä minussa, sillä lenkillä koira liikkuu kivasti. Handlerin pitää siis harjoitella. Toki taustalla on myös pitkäaikainen jumi lantiossa, mutta sitä on nyt menestyksekkäästi hoidettu jo pari kertaa. Toivottavasti Harjavallan kehään mennessä lukko aukeaa lopullisesti.

"Hyvänkokoinen narttu, jolla saisi olla tasapainoisempi yleisvaikutelma erityisesti liikkeessä. Hyvä kallo ja kuono-osan vankkuus. Riittävä eturinta. Tilava runko. Ei tänään parhaassa karvapeitteessä. Olkavarsi saisi olla viistompi. Hyvät, kookkaat käpälät. Liikkuu kapeasti takaa. Vallaton käytös. Avoin häntä. Ryhdikäs."

Kiva kuva by Ida Salonen

Yllättävää oli, että Kermakarkilla ei ollut kehässä niin hauskaa kuin sillä on ollut tätä ennen. Se nautti olostaan alkuun, ansaiten itselleen maininnan vallattomuudesta, mutta vaikutti sen jälkeen vähän haluttomalta. Syy saattoi olla porottava auringonpaiste tai lähestyvät juoksut. Sinällään hassua muuten, että olen vetänyt viimeiset viisi kuukautta jatkuvia näyttelytreenejä huomaamatta, että oman koiran treenit unohtuivat täysin! Ehkä sekin voi olla syynä esiintymisen vetelyyteen. Mitäs sitä sanottiinkaan suutarin lapsista?

Tämäkin kiva kuva by Ida Salonen

Kehistelyn jälkeen vietimme mukavan päivän kaverin teltassa seuraillen päivän muita kehiä ja jutellen niitä näitä. Prinsessa nautiskeli uuden ystävänsä huomiosta ja kampaamopalveluista samalla kun minä vaihdoin oman ystäväni kanssa kuulumisia ja kommentoin kehien kulkua. 

Tuleeko kaikkia voida koskea?

Korona-aika on aiheuttanut monelle koiranpennulle arkuutta sosiaalisissa tilanteissa, eikä syyttä; on voinut olla vaikeaa saada koiralle tarpeeksi vieraita ihmis- ja koirakontakteja. Tämä näkyy erityisesti luonnostaan epäsosiaalisten rotujen keskuudessa. 

Yleisen käsityksen vastaisesti on kuitenkin olemassa monia rotuja, jotka ihan tavallisinakin vuosina ja aivan tavallisesti sosiaalistettuina kasvavat kavahtamaan vieraan kosketusta tai vieraiden koirien seuraa. Silloin tällöin näyttelyissä törmää siihen, että tuomaria pakoon pinkonut koira onkin yllättäen ERInomainen. Olenpa todistanut sitäkin, miten handlerinsa jalkojen välistä pakoon survonut koira oli lopulta ROP.

Joskus tuomari itse valitsee olla koskematta koiraan. Tällöin kyse ei ole koirien ominaisuuksista, ainakaan suoraan, vaan tuomarin omasta valinnasta. Kanariandoggikehän laidalla huomasin, että tuomari ei koskenut koiriin urosten kivesten tarkastamista lukuunottamatta. Handlerit näyttivät koirien hampaat ja tuomari kurkki koiran rakenteen pidempää. Osa koirista näytti siltä, etteivät ne todellakaan olisi sietäneetkään vieraita käsiä itseään lääppimässä, osa taas olisi selvästi ollut asian kanssa "ihan fine". Väitän, että yhtä lukuunottamatta tuomari olisi kuitenkin voinut koskea koiria, kunhan handleri olisi pitänyt koiran pään kurissa ja koiran kontaktissa. 

Näyttelyiden alkuperäinen tarkoitus oli varmistaa koirien rodunomaisuus. Nykyään vaadimme koirilta harrastusmielessä huomattavasti enemmän kuin mitä näyttelyissä on alun perin ollut tapana. Mainittuun näyttelyiden alkuperäiseen tarkoitukseen vedoten voisi siis perustella, että kaikkia rotuja ei tarvitse voida koskea. Kuitenkin, koiranäyttelyt nykyaikaisessa, modernissa muodossaan ovat harrastus, joka vaatii koiralta tietynlaista (joskus ehkä pakotettuakin) sosiaalisuutta. Sen tulee sietää ihmisvilinää, muiden koirien läsnäoloa ja sitä tuijottavia ja koskevia, vieraita ihmisiä.

Itse olen hieman sen kannalla, että näyttelykoiraan tulisi voida koskea rodusta riippumatta, vaikkakin arvostan sitä, että tuomari pitää kosketuksen minimaalisena eikä laita käsiään tai kasvojaan tiedetysti pidättyväisten ja vieraisiin ynseästi suhtautuvien rotujen naamalle. Koiran tulisi kuitenkin kestää lyhytaikainen kosketus joutumatta paniikkiin tai menettämättä hermojaan ja syömättä ketään. Onhan se kuitenkin osallistumassa sosiaaliseen tapahtumaan, jossa toivomuksena on, että sek koiralla että omistajalla on mukavaa.

Pidän rotujen omia erikoisnäyttelyitä erinomaisena asiana; tällaisissa katselmuksissa rotutuomari (eli rodun tunteva, mahdollisesti sitä harrastanut/kasvattanut tuomari) ymmärtää rodun ominaisuuksia ja osaa sanoa koirasta siihen koskemattakin enemmän kuin "tavan tuomarit". Kasvattajat saavat koiristaan arvion, jonka perusteella he voivat jatkojalostaa linjaansa. Miksi meidän tulisi erikseen hankkia esimerkiksi vahtikoirarotuiselle työkoiralle muotovalion arvo? Eikö asiantunteva arvio koiran ulkoisesta olemuksesta yhdistettynä terveystutkimuksiin riitä todistamaan koiran rakenteellista arvoa?

Mitä te olette mieltä? Tuleeko näyttelyissä hyväksyä, että kaikki eivät ole koskettavissa, vai tuleeko äärimmäisten rotuominaisuuksien arviointi jättää erikoisnäyttelyihin, joissa rodun mahdollisesti epäsosiaalisetominaisuudet ovat tuttuja jokaiselle osallistujalle tuomareista handlereihin?