Ihmiset selittävät koirien luonnetta helposti ns. kattotermeillä, joiden alle mahtuu monen monta käytöstä aikaansaavaa prosessia ja syytä, jotka kaikki johtavat suurinpiirtein samankaltaiseen ilmiasuun. Tovi sitten luin toisesta koirablogista (joku linkittämistäni, mutten muista, mikä niistä. Kurkatkaa koko linkkilista! Paljon loistavaa luettavaa) tekstin kiltteydestä ja siitä, miksi pitäisi välttää puhumasta kiltistä koirasta. Aihe, josta tänään puhun, liippaa läheltä kyseistä postausta sekä paneutuu syvemmin paitsi yleistävien termien ongelmiin, myös oikeiden termien merkityksiin. 

Kun käytetään kattotermejä, sorrutaan helposti yleistämiseen ja jopa suoranaiseen harhaanjohtamiseen. Aggressio ja pidättyväisyys ovat hyviä esimerkkejä. Aggressiivinen koira EI OLE vihainen koira. Pidättyväinen koira EI OLE ujo koira. Kun terminologia ei ole hallussa, sanat korvataan helposti lähimmällä kattotermillä, jonka merkityksen yksilö ymmärtää. Tulos on silloin kaikkea muuta kuin totuudenmukainen. 

Oma ongelmansa on myös termien sekoittaminen toisiinsa, vaikka ne ymmärtäisikin, ja tästä johtuva käytöksen väärinymmärtäminen. Pidättyväisyys ei ole arkuutta, mutta arkuus ei myöskään ole pidättyväisyyttä. Reaktiivinen koira ei välttämättä ole aggressiivinen koira, vaikka aggressiivinen koira usein on jollain tavalla reaktiivinen koira. Sekavaa? Ei se mitään. Käydään homma läpi.

Aggressio on viettiteorian mukaan yksi perusvieteistä. Viettiteorian ulkopuolella aggressio lasketaan ominaisuudeksi, joka koiralla joko on tai joka sille kehittyy pitkäkestoisten ulkoisten ärsykkeiden, tapahtumien ja kokemusten seurauksena tai stressistä johtuen. Aggressio on tunne, jonka taustalla on usein joko turhautuneisuus tai uhan, ahdistuksen tai vaikkapa mustasukkaisuuden kokemus. Aggressio herää, kun elimistön testosteronitaso nousee yllättäen. Aggression merkitys yksilölle on yksilön itsensä, sen jälkikasvun, sen lauman tai sen resurssien säilyttäminen. Aggressiivinen koira tarkoittaa koiraa, jolla on kyky, potentiaali ja halu toimia hyökkäävästi tilanteessa, jossa se kokee itsensä, laumansa tai reviirinsä olevan uhattu. Aggressiivinen koira EI OLE arjessa ilman ärsykkeitä sen enempää vaarallinen tai ikävä elinkumppani kuin koira, jolla on matala aggressio. Oman perheensä kanssa, rennossa tilanteessa, koira on perusluonteensa mukainen. 

Reaktiivisuudella tarkoitetaan koiran reaktiokykyä ja -kynnystä. Voimakkaasti reaktiivinen koira reagoi nopeasti ja voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin. Reaktiivisuus ei ole pelkästään negatiivinen asia, vaan korkeasta reaktiivisuudesta voi olla koiralle myös hyötyä. Jatkuva voimakas reagointi asiaan kuin asiaan voi kuitenkin nostaa stressiä. Reaktiivinen koira ei välttämättä ole aggressiivinen koira, sillä ei välttämättä reagoi aggressiivisesti ärsykkeisiin. Reaktiivinen koira voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin myös loputtoman positiivisesti ja iloisesti ja rrrrrrrrrakastaa kaikkia ja kaikkea. Reaktiivisuudella kuvataan vain ja ainoastaan sitä, miten nopeasti ja herkästi koira toimii tilanteissa. 

Vihaisuus on termi, jolla yleensä tarkoitetaan ikävästi ja vaarallisesti käyttäytyvää koiraa, jonka käyttäytymisen taustoja ei joko tiedetä tai haluta ymmärtää. Pihassaan louskuttava, isokokoinen vahtikoira luokitellaan vihaiseksi, koska sen käytös äsyttää, pelottaa tai hämmentää. Se ilmentää voimakasta aggressiivisuutta itseä kohti ja moinen tuntuu ikävältä. Koira, joka näykkää itseä tai vaikka omaa lasta on vihainen, koska sen käytös tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. "Vihainen koira" tarkoittaa yleensä jollain tavalla yksilöä itseään kohtaan ikävästi tai uhkaavasti käyttäytyvää koiraa, eikä sitä tule sekoittaa koiran luonteeseen. Koiran käytöksen takana on monesti täysin looginen selitys, jota yksilö syystä tai toisesta ei ymmärrä. 

Pidättyväisellä koiralla tarkoitetaan koiraa, joka ei mene heti katsomaan uusia asioita, vaan suhtautuu niihin aluksi varauksella. Sillä ei ole halua eikä tarvetta mennä suuna päänä vieraiden ihmisten, asioiden tai esineiden luokse ja uusissa tilanteissa se voi aluksi tuntua eleettömältä, sisäänpäinkääntyneeltä tai väistävältä. Pidättyväinen koira ei ahdistu ja tilanteen jatkuessa se rentoutuu ja lopulta hyväksyy tilanteen, vaikkei se edelleenkään varsinaisesti osoittaisi oma-aloitteisuutta uuden asian, ympäristön tai ihmisen tutkimiseen. Pidättyväisyys on epäluuloisuutta, mutta se tulee erottaa arkuudesta.

Arkuus on kyvyttömyyttä käsitellä uutta tilannetta ja siitä stressaantumista ja ahdistumista. Arka koira ei palaudu uudessa tilanteessa ja se osoittaa selviä ahdistumisen merkkejä. Arkuus on usein hermorakenteen heikkotta; koira ei kykene käsittelemään muutoksia ja siltä "menee hermot" ja se ahdistuu. Moni nuori koira käy teininä läpi niinkutsutun "mörköiän", jossa ne käyttäytyvät arasti ja ahdistuvat kaikesta maan ja taivaan välillä. Pelot voivat olla järjettömiä ja vaihtelevat yhdestä ainokaisesta kanervasta keskellä valtavaa kanervaniittyä (kuten Ruhtinatar) rapisevaan paperipussiin (Sotaperunan tämänhetkinen nemesis). 

Ujous on termi, jolla ihmiset kuvaavat vaihtelevasti joko arkoja tai pidättyväisiä koiria jälleen kerran omaan tunnemaailmaansa peilaten. Koirat ovat pidättyväisiä tai ne ovat arkoja. Ihmisen ujoudella tarkoitettaisiin ehkä jotakin pidättyväisen ja aran väliltä, mutta koirista puhuttaessa on parempi pitäytyä termeissä "pidättyväinen" ja "arka". On myös tärkeää erottaa toisistaan pidättyväinen ja arka koira, sillä arkuus ja huono hermorakenne periytyvät voimakkaasti. Koira, joka selvästi paineistuu, ahdistuu, pelkää ja inhoaa kaikenlaista muutosta eikä kykene palautumaan tilanteissa, on arka ja jos se on sitä pysyvästi ja synnynnäisesti, se ei omasta mielestäni sovellu jalostukseen. 

Tämä onkin mielenkiintoinen kolmikko, sillä kaksi piirteistä lasketaan yleisesti ottaen "positiivisiksi" piirteiksi ja yksi "negatiiviseksi". Tosiasiassa näistäkin jälleen vain kaksi on ominaisuuksia, yksi on subjektiivinen, omaan tunnemaailmaan peilattu kattotermi. Hermostuneisuuden ilmiasu luo usein tunteisiin peilattuna positiivisen fiiliksen, vaikka koiran itsensä olo on kaikkea muuta.

Avoimuus​ on pidättyväisyyden vastakohta. Avoin koira suhtautuu kaikkeen lähtökohtaisesti positiivisesti ja se haluaa mennä tutustumaan uusiin paikkoihin, tilanteisiin, esineisiin ja ihmisiin oma-aloitteisesti ja hyväntahtoisesti. Avoin koira ei ole sama asia kuin rohkea koira; pidättyväinenkin koira voi olla rohkea. Avoimella koiralla on sisäsyntyinen oletus siitä, että sillä ei ole uusissa tilanteissa tai ihmisissä mitään pelättävää eikä siihen kohdistu uhkaa.

Hermostunut koira luokitellaan hyvin usein virheellisesti avoimeksi koiraksi. Tämä johtuu luultavasti osaltaan siitä, että hermostunut koira heittelee rauhoittavia signaaleita ja yrittää kaikin tavoin tehdä itsestään mahdollisimman vaarattoman, pentumaisen ja herttaisen, jottei kukaan vetäisi sitä turpaan. Ihmisistä tämä on hassua ja suloista ja heidän mielestään koira näyttää iloiselta. Iloisuus on kuitenkin jälleen kerran termi, jossa koiraan peilataan omia ilon tunteita ja ilmiasuja. Hermostunut koira voi vaikuttaa "iloiselta" ja "kivalta" ja sitten äkkiä näykkääkin sormeen. Tässä kohtaa elekieltä tuntematon hämmentyy ja sanoo, että koira kävi kiinni "ilman ennakkovaroitusta" tai "ihan tuosta vain", vaikka koiran koko hermostuneesta elehdinnästä ja epätoivoisesta rauhoittavien signaalien sykermästä olisi jo pitänyt pystyä päättelemään sen olevan ahdistuksesta violetti.

Taistelutahtoinen koira ei tarkoita koiraa, joka kulkee mentaaliset nyrkit pystyssä ja etsii tapettavaa tai turpaanvedettävää. Taistelutahdolla tarkoitetaan halua olla luovuttamatta "ilman taistelua", eli esimerkiksi normaalielämässä intoa kiskoa lelua ihmisen tai toisen koiran kanssa. Taistelutahtoiset koirat eivät koskaan väsy vetämään lelua kilpaa omistajansa kanssa ja ne tuntuvat syttyvän siitä leikistä erityisesti. Ne haluavat ottaa muut koirat kiinni jahtausleikissä ja niistä on kiva voittaa. Taistelutahtoiselle koiralle itse kisaaminen on jo palkkaavaa toimintaa.

Moni menestynyt kisaava vinttikoira on taistelutahtoinen. Moni hyvä agilitykoira, hyvä metsästyskoira tai hyvä suojelukoira on taistelutahtoinen. Myös moni aggressiivinen koira on taistelutahtoinen, ja silloin pelkkä tappelemaan pääseminen on niille miellyttävää ja palkkaavaa touhua. Tästä syystä ne harvemmin perääntyvät ja kerran tapeltuaan pyrkivät usein tappelemaan lisää. Taistelutahto ei kuitenkaan itsessään tarkoita koiraa, joka haluaisi taistella toisten koirien kanssa väkivaltaisesti. Se tarkoittaa myös niitä koiria, jotka ihan vain tykkäävät kisailla, vaikeivät ne koskaan osoittaisi vähäisintäkään uhkaa kellekään.

Termien ymmärtäminen on tärkeää silloin, jos koirasta tekee päätelmiä niihen perustuen. Taannoisen blogitekstini "Riidanhaastaja laumassa" synnyttämän keskustelun myötä koin tarpeelliseksi alleviivata, miten vääriä käsityksiä ihmisille helposti syntyy, jos termit eivät ole tuttuja.

Aggressiivinen koira  tai aggressio eivät ole termejä, joilla kuvataan koiran pahantahtoisuutta tai hallitsemattomuutta. Aggressiivinen koira voi olla tutuille ihmisille ja omalle laumalleen koira, jota helposti kuvailisi tunnepohjaisesti "iloiseksi" ja "mukavaksi" ja "ystävälliseksi". Vieraalle ihmiselle aggressiivinen koira näyttäytyy helposti "vihaisena" ja "epäystävällisenä" ja "raivoisana". Kyse ei ole eläimen ominaisuuksista vaan siitä, miltä sen reaktiot tuntuvat.

Hermostunut koira saattaa vaikuttaa "iloiselta", vaikka se olisi ihan paniikissa. Koiran kuvaileminen iloiseksi ja ystävälliseksi on aina mutkallista, sillä jälleen kerran iloinen ja ystävällinen ovat termeinä sellaisia, joita käytämme kuvaamaan eläimen meissä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Hermostunut koira ei hyödy siitä, ettei sen hermostusta osata tunnistaa. Päin vastoin, pitkittynyt stressi saattaa johtaa terveyden ja käytöksen häiriöihin.

Avoin koira voi sekin olla reaktiivinen koira ja reagoida voimakkaasti ärsykkeisiin. 

Pidättyväinen koira ei ole arka koira, eikä arka koira ole pidättyväinen koira. Kumpaakin koiraa tulee helposti kuvailtua ujoksi, jos termit ja niiden merkitys eivät ole hallinnassa. 

En tunnistanut omaa koiraani osasta kommenteista, joita blogipostaukseen johtavan linkin alle Facebookissa tuli. Maalaillut kuvat ympäristölle uskomattoman vaarallisesta ilmestyskirjan hirviöstä, joka repii leikkien lomassa Lumiprinsessan palasiksi tai käy hallitsemattomasti ystävieni, tuttujeni ja ohikulkijoiden kimppuun eroavat radikaalisti siitä, mitä minä näen.

Minä näen kotona koiran, jota hyvin helposti ja käsi sydämellä kuvailisin "hassuksi", "ystävälliseksi", "iloiseksi" ja "touhukkaaksi" koiraksi. Jos minä kertoisin, että minulla on kotona "hulvaton" ja "energinen" koira, joka tulee lattialla istuessani syliin ja tervehtii minua kotiintullessani aina kenkä tai tyyny suussa ympyrää juosten, ihmiset hymyilisivät vilpittömästi. Tämä kuvaus on aivan yhtä totta kuin mitä olisi sanoa, että minulla on kotona "aggressiivinen" ja "reaktiivinen" koira, jolla on voimakas "taistelutahto". Näin sanoessani en todellakaan saa osakseni yhtäkään hymyä, päin vastoin.

Kummassakin kuvauksessa on kuitenkin kyse ihan samasta koirasta. 

Aggressiivisuudesta puhuttaessa tulee tehdä selväksi, että kyse ei ole ominaisuudesta, jonka koira voi kehittää vain ollessaan onneton, kokiessaan väkivaltaa tai huonon suhteen seurauksena. Aggresio ei aina myöskään kerro huonosta hermorakenteesta. Aggressio on monilla roduilla sisäsyntyistä ja periytyy eteenpäin vanhemmilta pennuille.

Viettejä on yleisen viettiteorian mukaan ainakin viisi: laumavietti, suojeluvietti, ruoanhankintavietti, saalisvietti ja sukupuolivietti. Joidenkin teorioiden mukaan viettejä on myös lisää, ja yksi näistä vieteistä on aggressiovietti. Ajatteli viettiteoriasta mitä tahansa, viettien olemassaoloa ei voi kieltää. Myös me ihmiset toimimme joissakin asioissa viettiemme mukaan, vaikka ajattelevina, tuntevina olentoina voimmekin vaikuttaa käytökseemme. Samoin koirien on mahdollista toimia viettejään vastaan, mutta ne ovat silti olemassa ja ohjaavat koiran käytäytymistä opittujen toimintamallien sekä ympäristön vaikuttimien lisäksi. Vietit ovat sisäsyntyisiä motivaatioita, jotka kannustavat yksilön elossapysymisen kannalta tarpeelliseen toimintaan. Koiran vanhemmista (esimerkiksi rodusta ja linjasta) riippuen sen viettien tasot vaihtelevat. 

Biologisesti aggressio on kyky nostattaa testosteronitasoa nopeasti, jotta hätätilanteessa toimintakyky parantuu. Voidaankin sanoa, että jokaisella luonnostaan hyvällä, pysäyttämiseen pystyvällä vahtikoiralla on yleensä myös voimakas aggressiotaipumus; se on niiden vartiointi- ja toimintakyvyn perusta.

Oli aggressio sitten vietti muiden mukana tai jonkinlainen muista vieteistä ja tekijöistä kumpava piirre tai reaktio, osa koirista on aggressiivisempia kuin toiset. Nyky-yhteiskunnassa aggressiivisuus lasketaan usein negatiiviseksi ominaisuudeksi ja googlettamalla "koiran aggressio" tai "koiran aggressiivisuus" löytyy useampia, pitkiä tekstejä siitä, miten aggressiosta voi päästä eroon. Aggressiosta ei kuitenkaan voi päästä eroon, jos se on osa koiran perimää ja yksi sen ajavista voimista.

Heitetään esille taas esimerkki ihmisistä. Kuvitellaan ryhmä kavereita viettämässä iltaa. Ryhmä on läheinen, kaikki ovat keskenään hyvissä väleissä. Illan mittaan meno kiihtyy. Mitä kovemmaksi meininki kehittyy, sitä riehakkaammin Alfons-Annikki käyttäytyy. Kaikki tietävät tämän; A-A on aina ollut sellainen. Kun joku sitten jossain välissä vahingossa menee istumaan A-An paikalle tai horjahtaa vahingossa päin, A-A aloittaa rähinän.

Kaikki meistä eivät toimi edellämainitulla tavalla, mutta osa meistä toimii. Osa myös meistä ihmisistä on reaktiivisempia ja nauttii kärhämästä ja tappelusta. Myöhemmin voidaan lyödä Irwinin sanojen mukaan "kättä päälle naurahtain", mutta kun tilanne on päällä, se on päällä. 

Aggrssion syntytapoja on monia ja on aivan totta, että puhuttaessa useimmista roduista aggressiivisuuden voidaan ajatella johtuvan huonoista hermoista, huonoista kokemuksista, huonosta suhteesta johtajaan tai kivusta. Meillä on kuitenkin myös rotuja, rotumixejä ja linjoja, joissa taipumus aggressiivisuuteen on läsnä huolimatta siitä, miten paljon ja miten hyvin koiraa sosiaalistetaan. Se suhtautuu luonnostaan epäluuloisesti asioihin ja sen myötä se myös kokee tarvetta ajaa vieraat pois. Moni tällainen koira on myös resurssiaggressiivinen, eli puolustaa omaansa muita vastaan, vaikka ne muut olisivat sen kavereita. Vaikka tällaista aggressiivisuutta ajaakin nimenomaan epäluulo, kyse ei ole kuitenkaan huonosta hermorakenteesta. Monet perimänsä kautta luonnostaan hyvät, pysäyttävät vahtikoirat ovat hyvin itsevarmoja ja eleettömiä aikuisiksi kasvettuaan. Useat niistä ovat myös ohjaajapehmeitä ja loputtoman kärsivällisiä ja kilttejä omalle ihmislaumalleen.

Sotaperunan sisäsyntyinen aggressio on voimakas. Sen emälinja on myös voimakkaan vieraskoira-aggressiivista ja pentutestauksessa sen mainittiin ilmentävän taipumusta voimakkaaseen resurssiaggressiivisuuteen. Kaikki tämä on pitänyt paikkansa arjessa. Ensimmäisinä kuukausinaan suloinen, tappijalkainen pikku sintti on kasvanut omasta mielestään koko Euroopan omistavaksi teinihormonihirviöksi. Viimeisen parin kuukauden ajan vieraskoira-aggressiivisuus, vieraisiin ihmisiin kohdistuva aggressio ja resurssiaggressiivisuus myös oman lauman kanssa ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia.

Ihmisen on helppo ottaa aggressio henkilökohtaisesti. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan sen syyt ja keinot hallita sitä tulee tunnistaa ja tiedostaa. 

Kotona Sotaperuna ja Ruhtinatar eivät enää sisätiloissa hengaa samassa huoneessa. Tämä oli odotettavissa, sillä Sotaperunan fyysinen päsmäriluonne ei missään vaiheessa oikein mennyt yksiin Ruhtinattaren kylmänviileän aristokraattiluonteen kanssa. Sotaperuna alkoi murista Ruhtinattarelle yhteisen sängyn käytöstä ja lopulta muutenkin kytätä sen liikkumisia. On vanhalle koiralle huomattavasti vähemmän stressaavaa voida kulkea talossa omia askeliaan vahtimatta, joten sisällä tytöt eivät enää ole samassa tilassa ilman erottavaa koiraporttia. Myös Haikalasen menemisiä Sotaperuna kytistelee, mutta huomattavasti hellemmällä asenteella. Siksi Haikalanen on vielä tähän asti voinut nukkua jopa samassa vuoteessa, kunhan meni siihen ensin. 

Lumiprinsessan kanssa Sotaperuna on edelleenkin sydänystävä ja Lumiprinsessa nukkuukin usein Sotaperunan kainalossa samaan tapaan kuin Sotaperuna kuukausia aiemmin nukkui sen kainalossa. 

Resurssiaggression takia Sotaperuna on alusta asti syönyt eri huoneessa kuin muut. Vahdin ruokailun aina tarkasti, mutta Sotaperunan kohdalla päätin jo alussa, että pelkkä vahtiminen ei riitä; se syö omassa huoneessaan portin takana ja tällä tavalla ruokarauha on taattu kaikille. 

Resurssiaggressiivisuus näkyy tällä hetkellä vähemmän leluissa, mutta se näkyy kyllä niissäkin. Rauhan takaamiseksi meillä ei sisätiloissa ole leluja saatavilla (muilla kuin Kenraalimajurilla, joka asustelee omassa tilassaan), mutta ulkona Sotaperuna nostaa karvat herkästi pystyyn leluleikeissä. Lumiprinsessa saa vielä retuuttaa samaa lelua, mutta sekin on alkanut aistia Sotaperunan kasvavan asenteen ja antaa yleensä lelun kaverilleen. Joskus silloin tällöin se juoksee lelun kanssa hetken karkuun, mutta luovuttaa lelun kisailemassa, jos Sotaperuna saa sen kiinni. Lumiprinsessa ja Haikalanen ovatkin erittäin hyviä ja koiraa erinomaisesti puhuvia laumakoiria, josta on Sotaperunan kanssa asuessa iso apu. Myös Ruhtinatar puhuu hyvää koiraa, mutta ikänsä vuoksi se on selvästi jo hieman kyllästynyt nuorempien energiaan. Se ansaitsee viettää päivänsä rauhassa ja joutumatta miettimään omaa elekieltään sen suuremmin.

Vieraiden aikana Sotaperuna tapaa vieraat ensin ja ennen kaikkea ilman muita koiria. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä kiihtyessään Sotaperuna nopeasti ryhtyy rettelöimään. Se ei tee tätä siksi, ettei rakastaisi laumaansa, vaan koska sillä keittää helposti yli ja se ei osaa hillitä itseään. Tämä on presoilla hyvin yleistä ja niiden kanssa neuvotaankin usein eristämään koirat pahimman tunnepurkauksen ajaksi. Kun energiatasot ovat laskeneet ja kaikki ovat rauhallisia, lauma voi olla yhdessö vieraidenkin aikaan. 

Tästä samasta syystä vieraita neuvotaan meillä olemaan kiinnittämättä koiriin mitään huomiota. Tällä tavalla pääsemme nopeammin takaisin rauhalliseen perustilanteeseen. Kun jokainen koira on hiljaa ja rauhassa, vieraat saavat rapsuttaa saataville taapertavia koiria ihan niin paljon kuin haluavat. Reaktiivisen koiran kanssa omistajan tehtävä on selvittää pelisäännöt ja myös huolehtia siitä, että niitä noudatetaan. Sotaperunan kanssa vain harvalla on oikein tervehtiä sitä riehakkaasti ja nämä tervehdykset suoritetaan aina silloin, kun muut koirat eivät ole lähietäisyydellä. Näin Sotaperuna saa riemastua lempparivieraidensa visiitistä yllin kyllin ilman, että sen riemu riskeeraa yhdenkään muun koiran terveyttä. Jokainen koira pääsee sanomaan "heipat" ja jokaiselle on luvassa yhtä lailla huomiota. Sujuvuuden vuoksi tapaamiset vaan hoidetaan asteittain. 

Meinasin antaa esimerkiksi kiihtymistilanteista vielä lenkit ja mainita, että Sotaperuna ulkoilee tästä syystä vielä lenkillä yksin. Huomasin kuitenkin samaan syssyyn, että jokainen koiristani lenkkeilee yksin. Meillä oli pari vuotta sitten ikävä kojhtaaminen irtokissan kanssa. Lumiprinsessa ja Haikalanen onnistuivat yhdessä riuhtaisemaan vasemman käteni niin, että selkälihaksiin ja olkapäähän tuli pysyvä vaurio. Tästä syystä koirat lenkkeilevät nykyään yksin, sillä väsyessään kädestä ei ole juuri mihinkään.

Älkää päästäkö kissoja ulkoilemaan vapaasti, kiitos. 

Resurssigarressiosta sanotaan, että pahinta on pakottaa koira luopumaan siitä resurssista, jota se puolustaa. Komentaminen taas ei välttämättä riitä silloin, kun koiran resurssiaggressiivisuus on hyvin korkea. Kenties toimivinta resurssiaggressiivisuuden kanssa on varmistaa, että resursseista ei tarvitse tapella ja kaikilla on kylliksi kaikkea. Tiettyjä resursseja ei tarvitse jakaa ja yltiösosiaalinen happy-go-lucky-kulttuuri ei ole pakollista, jos siihen ei ole henkisiä valmiuksia eikä itsehillintää. Joskus on vaan kaikille helpompaa olla erillään kavereita kuin samassa pedissä tukkanuottasilla.

​Aggression tulee olla hallinnassa, mutta hyvin harvoissa tapauksissa koiraa on millään tavalla mielekästä pakottaa tilanteisiin, joita sen ei ole luonnollista kestää. Presa canario ei ole koirapuistokoira eikä sen rähinä vieraille koirille ole ongelmakäytöstä; se on presa canariota. Jokaisen koiran tulee pysyä hallinnassa, mutta olisi röyhkeää ja vastuutonta perimän huomiotta jättämistä olettaa koiran tulevan toimeen kaikkien kanssa lähietäisyydellä. Samalla tavalla resurssiaggressiivisuus on osa rotua; rodun harrastajat jörjestävät elämänsä niin, ettei koirien tarvitse viettää elämäänsä jatkuvassa pienessä turhautumisen tilassa. 

Kaikki koirat eivät ole laumakoiria. Jotkut koirat ovat kehnoja laumakoiria. Tärkeintä on luoda ynpäristö, jossa kaikki voivat hyvin. Jatkuva komentaminen, kieltäminen ja paineen alla kyyhöttäminen on koiralle stressaavaa, kuluttavaa ja väsyttävää. Jos se voi paremmin ollessaan toisista erillään, miksi se on oltava laumassa lähietäisyydellä muiden kanssa vain, koska me ihmisinä päätimme, että näin on parempi?

Kaikki edellämainittu johtaa siihen, että aggressiosta kieltämisen sijaan elämä tulee järjestää kaikille mukavalla tavalla. Vaikka aggressiiviseen käytökseen tulee toki puuttua, on ennaltaehkäisy monessa tapauksessa paljon tuottoisampaa, mielekkäämpää ja johtaa rennompaan koiraan, joka puolestaan ilmentää vähemmän stressiperäistä aggressiota. 

Meidän laumassamme Sotaperuna ulkoilee lenkeillä yksin ja pihalla riehuessaan Lumiprinsessan kanssa. Lepohetkinä se nukkuu yleensä joko Lumiprinsessan ja Haikalasen tai pelkän Lumiprinsessan kanssa. Yöt Sotaperuna viettää aitauksessa samassa tilassa muiden kanssa, koska se selvästi ahdistui ajatuksesta nukkua yksin. Aitauksessa nukkuessaan se ei ole vaaraksi muille ja se saa nauttia lauman mukanaan tuomasta turvallisuudentunteesta ja yhteenkuuluvuudesta. 

Tulevana kesänä Sotaperuna saa ulos oman tarhan, jossa se voi ulkoilla pidempiä aikoja ja myös yhdessä Haikalasen, Ruhtinattaren ja Kenraalimajurin kanssa. Tällä tavalla se saa olla mukana toiminnassa - turvallisesti.

Kaikki edellämainittu vaivannäkö arjessa on luotu, jotta laumaan saadaan aikaiseksi rento ja mukava fiilis. Kun laumassa on rento ja mukava fiilis eikä kukaan stressaa, rennot ja hyvinvoivat laumalaiset kehittävät muutamien hankalampien kanssaeläjiensä suhteen "no se nyt vaan on tollanen"-asenteen. Tämä asenne on hyvin nähtävissä afgaaneissa, jotka suhtautuvat esimerkiksi Kenraalimajurin ajoittaiseen äksyilyyn välinpitämättömyydellä tai ystävällisyydellä. Sotaperunan pullistelukaan ei aiheuta niissä ikäviä reaktioita; Ruhtinatar lähtee pois, Lumiprinsessa jättää huomiotta tai hakee Sotaperunan leikkimään. Myös Haikalanen on Sotaperunan suhteen varsin välinpitämätön ja siirtyy tarpeen tullen yksinkertaisesti nukkumaan muualle.

Riidankylväjät ovat haastavia laumakoiria, eikä niitä kannata yrittää survoa osaksi epästabiilia, hermostunutta, aggressiivista tai valmiiksi huonosti toimivaa laumaa. Tietyissä tapauksissa on vain parempi elää erikseen, kunhan kaikille on mahdollista tarjota tasapuolisesti huomiota ja tekemistä. Minulle itselleni tämä ajatustapa oli ennen voimarotuihin tutustumista vieras. Tavattuani useampia sellaisia harrastajia, joilla oli monta koiraa, muttei yhtäkään "laumaa", opin, ettei kaikki eristäminen suinkaan ole pahasta. Itse asiassa koen, että väellä ja väkisin laumaan survominen on monessa tapauksessa stressaavampaa kuin eristäminen, kunhan eristäessä ei poljeta kenenkään perusoikeuksia. 

On aina hyvä tehdä itselleen selväksi, millaista koiraa on kotiinsa ottamassa, ja valmistautua mahdollisiin haasteisiin hyvissä ajoin. Pennut sujahtavat usein isoonkin laumaan ongelmitta. Hankaluudet alkavat usein siinä vaiheessa, kun pennusta tulee nuori ja laumanmuodostuskausi alkaa. Silloin dominoivat, aggressiiviset ja omaa itseään suuressa maailmassa etsivät teinikoirat voivat olla laumatovereilleen varsin vaikeaa seuraa.

Ikä, koulutus ja siedättäminen tekevät paljon, mutta ihmeisiin nekään harvoin pystyvät. On paljolti rodusta, yksilöstä ja laumasta kiinni, millainen riidanhaastajan rooli on tulevaisuudessa. Yksi asia on kuitenkin varmaa; useimmissa tapauksissa riskit olivat tiedossa. Jos ehdottomana tarpeena ja ehtona perheessä elämiselle on tulla toimeen laumassa, ei kannata hankkia riidanhaastajaa. On epäreilua, että riidanhaastajat joutuvat luopumaan kodistaan, perheestään ja kaikesta tutusta vain siksi, että niiltä odotettiin jotain sellaista, mikä ei tule niiltä luonnostaan. 

Riidanhaastaja rakastaa perhettään, yleensä niitäkin, joiden kanssa se voisi vähän kisailla mahdollisuuden saadessaan. On meidän tehtävämme tarjota sille sellainen ympäristö, jossa sekä se että lauman muut yksilöt voivat hyvin - ja jossa jokainen saa olla oma itsensä.

Käyttölinjaisista koirista puhuttaessa joutuu välillä mielenkiintoiseen ja hankalaan välikäteen; esimerkiksi agilityyn varta vasten jalostetut bordercolliet eivät välttämättä polveudu farmilla työskentelevistä paimenkoirista. Monissa roduissa FCI-rekisterissä oleva käyttölinja on enemmänkin harrastamiseen jalostettu linja. Jos paimenkoira on työkoirarekisterissä, se harvoin on FCIn alaisessa rekisterissä. Yleisesti ottaen kuitenkin on järkevää pitää työlinjaista ja käyttölinjaista synonyymeinä. (Lähde: http://www.tending.info/tausta.html )

Joidenkin rotujen kohdalla FCI:n alainen kanta on jakautunut voimakkaasti työlinjaisiin koiriin ja näyttelylinjaisiin koiriin. Jos jako on pitkäaikainen, erilinjaiset koirat eroavat usein toisistaan hyvinkin voimakkaasti sekä ulkoisesti että muiden ominaisuuksiensa kautta. Käyttölinjaisen koiran käyttöominaisuudet tekevät siitä usein arjessa haastavamman koiran. Jotta se pystyy tekemään työtään, siinä on oltava sellaisia piirteitä ja selviä, käytökseen vaikuttavia voimakkaita viettejä, ettei se ole välttämättä paras valinta pelkäksi seuralaiseksi. Tämä pätee myös silloin, kun näyttelylinjaisen rotunsa edustajan ulkomuoto ei ihmistä miellytä.

Eri kasvattajilla on myös erilaisia painotuksia. Minä en koskaan halunnut perro de presa canariota, sillä en koe pärjääväni sellaiselle vielä, mutta halusin työhön pystyvän presa canarion vahdiksi kotiin ja töihin. Sotaperuna tulee kasvattajalta, joka kasvattaa FCIn alaisia presa canarioita ennen kaikkea ja erityisesti vahtikäyttöön. Ne ovat siis työkoiria ja eroavat näyttelyihin ja vain seuralaiseksi jalostetuista presalinjoista huomattavasti. 

Koiraa ei saisi koskaan valita vain ulkomuodon perusteella. On ymmärrettävää, että esimerkiksi liioiteltujen ulkonäköpiirteiden välttäminen on yksi tärkeä kriteeri koiraa ottaessa, mutta jos valinta osuu työlinjaiseen vain sen ulkomuodon perusteella, muut ominaisuudet saattavat tulla ja usein tulevatkin yllätyksenä. Kannattaa siis aina kysyä itseltään, olenko minä valmis tähän. Työlinjainen koira ei kysele, haluatko mennä ja haluatko tehdä. Sen kanssa on mentävä ja tehtävä. 

Valintaa tehdessä kannattaa aina punnita oma elämänsä ja koiralle asetetut odotukset arjessa. En tarkoita tällä harrastuksia vaan sitä, miten paljon koiralle on varata aikaa harrastusten ulkopuolella ja vastaako se elämäntapaasi silloin, kun harrastaminen on syystä tai toisesta tauolla. Koronan aikaan olemme varmasti itse kukin löytäneet itsemme siitä tilanteesta, että harrastaminen hankaloituu. Jos kotona on tuolloin täysin tavalliseen arkeemme sopimaton koira, stressitaso nousee helposti kummallakin korkealle. Menevän koiran kanssa on mentävä silloinkin, kun tavoitteellinen harrastaminen on hetken aikaa pannassa.

Voimakkaat vietit ovat toinen asia, johon kannattaa varautua. Teini-ikä voimakasviettisen koiran kanssa on täysin omanlaistaan aikaa ja siihen ei ikävä kyllä ole olemassa helppoa ja nopeaa ratkaisua. Kun seitsenkuinen ja jo mahdollisesti isokokoinen nuori koira loikkii, räyhää, kiskoo, testaa ja terrorisoi, omistajan on jaksettava kerta toisensa jälkeen, päivä toisensa jälkeen, viikko ja kuukausi toisensa jälkeen kerrata, opettaa, ohjeistaa, kieltää, palkita. Ihmiset tulevat tuomitsemaan koiran, koulutuksen, ohjaajan taidot ja välineet, mutta siitä huolimatta on vain painettava eteenpäin. 

Hyvin harvassa tilanteessa työlinjainen koira on oikeasti tarpeen. Suurimmassa osassa tapauksista näyttelylinjainen koira kykenee aivan mainiosti vastaamaan tarpeisiin. Sen kanssa voi aivan yhtä lailla lenkkeillä pitkälle, harrastaa omaksi iloksi ja viettää aktiivista elämää. Vain "tavanomaiseen aktiiviseen touhuamiseen" työkoiraa ei tarvitse. Linjoissa on kuitenkin eroja kummassakin spektrin päässä. Työlinjainen, mutta olemukseltaan rauhallinen koira voi itse asiassa olla loistava kaveri aktiiviselle perheelle ihan tavanomaiseksi lenkkikaveriksi. Näyttispentueeseen voi syntyä vietikäs ja meneväinen touhottaja, josta on moneen harrastukseen ja joka vaatii huomattavasti sisaruksiaan enemmän aktiviteettia, ymmärrystä ja koiranlukutaitoa.

Koiraa valitessa linjaa tärkeämpää on tutustua koiran vanhempiin ja koiraan itseensä yksilönä. Millainen juuri tämä pentu on? Millaiset ovat sen ominaisuudet? Pentutestaus asiantuntevan testaajan suorittamana on iso apu silloin, kun lähdetään saattamaan oikeita ihmisiä ja oikeita koiria yhteen. Kasvattajan sanaa vastaan ei kannata ämpyillä; vaikka kuinka olisi ihastunut siihen yhteen suloiseen pentuun, se ei välttämättä ole omaan perheeseen sopiva koira. 

Olisi jo tarpeen päästä eroon siitä ajatuksesta, että näyttelykoirat ovat lapasia ja pullamössöjä, eikä niistä ole kuin sohvakoristeiksi ja kehään patsastelemaan. Toisaalta olisi myös hyvä pysähtyä miettimään sitä, onko "liian haastavien" harrastuskoirien jalostaminen mielekästä. Koiran tulisi linjasta riippumatta osoittaa jonkinlaista sopeutumiskykyä silloinkin, kun elämä jostain syystä hiljenee hetkeksi.

Työlinjaisten koirien status on tällä hetkellä korkea. Uskon tämän johtuvan osaltaan "Helpon koiran siunaus"-postauksessa pohtimastani "helppojen koirien" arvostuksen laskemisesta. Tosiharrastaja haluaa "käyttiksen", koska se "pystyy enempään ja on parempi", vaikkei tosiasia olisikaan näin. Työkoira on statussymboli, koiramaailman Tesla, jollaista ei voi olla, jos ei osaa "paljon kaikenlaista". Epäselväksi jää, mitä se "kaikenlainen" on ja miksei sitä voisi osata, jos omistaa näyttelylinjaisen tai sekalinjaisen koiran.  

Työkoiraan päätyvällä tulisi olla jokin muukin kuin ulkonäköpohjainen peruste valinnalleen. Toisaalta, on aina kyseenalaista alkaa tuomita ihmisten koira-, rotu- ja linjavalintoja tilannetta tuntematta. Työkoiratkin ovat kuitenkin koiria. Työkoirien omistajillakin on elämä koirien ulkopuolella. On absurdia ajatella, että he olisivat 24/7 sidottuina metrin päähän koirastaan naksuttelemassa, palkkaamassa, aktivoimassa ja opettamassa sitä. Toki tällainen koira ottaa ja vaatii aikaa, mutta ei sen kasvattaminen mahdotonta ole, jos asenne on kunnossa. 

Tästä huolimatta toivon, että ihmiset osaisivat antaa arvostusta myös niille näyttely- ja seuralinjaisille koirille. Myös niistä on monenlaiseen menoon. On pitkälti omistajasta kiinni, mitä koira oppii ja mihin se pystyy. Vaikka työlinjainen koira on luonnollinen valinta tiettyyn työhön kehitettyä koiraa etsivälle tai harrastusten huipulle tähtäävälle, omat unelmat ja tosielämä kannattaa koiraa valitessa erottaa toisistaan selkeästi. Jos tarvetta työkoiran vietille, pystyvyydelle ja menevyydelle ei ole muualla kuin omissa haaveissa, joiden toteutumiseen ei kuitenkaan aio sen enempää uhrata aikaa, ehkä kannattaa valita se näyttelylinjainen tai ainakin se työkoirapentueen rauhallinen yksilö. Tällä tavalla elo on kummallekin mukavampaa. 

Varsinkin nuorilla koiraharrastajilla on tapana tehdä asioista välillä turhan hankalia. Syyllistyin tähän itsekin, joten voin näin vuosia myöhemmin myöntää sen ja myös todeta näkeväni sitä toisissa. 

Koiranomistaminen on kilpavarustelua ja haastavan koiran kasvattamisesta voi lisätä sulan mentaaliseen hattuunsa. Niinpä koiraharrastajilla on tapana glorifioida vaikeutta ja hankaluutta ja tehdä ongelmia sinne, missä niitä ei todellisuudessa ole. Tämä on osaltaan tottumattomuutta, osaltaan antaa luvan olla silloin tällöin väsynyt ja lannistunut. Meidän tulisi olla armeliaampia itsellemme ja ymmärtää, että helponkin koiran kanssa on välillä vähän raskasta. Joskus on lupa todeta, että se vähäkin on tänään liikaa ja istua koko päivä katsomassa telkkaria ja syömässä lohturuokaa, kunhan koiran perustarpeista huolehditaan ja lusmuilu ei tule tavaksi.

Haastavuuden ihannointi johtaa helposti siihen, että hankitaan liian vaikeita koiria. Tämä voi osaltaan kannustaa käyttämään kyseenalaisia koulutusmetodeita, kun oma taitotaso ei yksinkertaisesti riitä. Helposti käy myös niin, ettei niistä mutkattomista arjen kavereista ja niiden kouluttamisesta tajua ottaa itselleen krediittiä, vaikka ehdottomasti pitäisi! Oli koira miten mutkaton tahansa, jokainen hyvin käyttäytyvä koira on kouluttaneelle syystäkin ilon, onnen ja ylpeyden aihe. Myös sillä helpolla koiralla voi olla tai sille voi kehittyä ongelma, ja se taas ei tarkoita automaattisesti sitä, että kouluttaja on surkimus. Takana voi olla vaikkapa trauma. Hyvin käyttäytyvästä koirasta saa ja siitä pitää olla ylpeä, oli sen rotu mikä tahansa. 

Vaivaton, helposti arjen rutiinit ja tavat oppiva koira tulisi nostaa arvostuksessa korkeammalle kuin missä se on nyt. Sen kanssa pääsee nopeasti nauttimaan siitä, mitä koiranomistaminen on parhaimmillaan!

Haikalasen kanssa lenkkeily on sitä, mitä koiran kanssa ulkoileminen voi parhaimmillaan olla. Joskus Haikalanen voi pelästyä vastaantulevia, mutta jos tilanteet ennakoi ja pysyy itse rauhallisena, myös Haikalanen selviää ohituksesta nopeasti. Se ei vedä, muttei jumita. Se menee tasaista tahtia hihnanmitan edellä, kiskomatta, nuuhkii silloin tällöin ja tekee asiansa, muttei jää patsastelemaan. Sen kanssa voi uppoutua ihailemaan kevääseen heräävää luontoa tai tarkkailla pikkulintuja pajupusikossa. Sen kanssa voi pällistellä puroja ja hienoja kiviä ja maisemia, tai sen kanssa voi hölkätä rivakasti eteenpäin kunnonkohotusmielessä. 

Haikalanen ottaa kaikki ihmiset vastaan iloisesti. Se ei arkaile, ei ole vihainen, ei käyttäydy arvaamattomasti. Se ei tee itsestään numeroa vieraiden aikana, mutta tulee iloisena rapsuteltavaksi. 

Haikalanen on arjessa ihastuttavan mutkaton koira. 

Lumiprinsessa ja Sotaperuna ovat vaativia. Sotaperunan voimakas aggressio aiheuttaa erityisjärjestelyitä arkeen ja vaatii ahkeraa koulutusta ja treeniä pysyäkseen hallinnassa. Sillä on korkea energiataso ja se haluaa ja myös vaatii fyysistä ja psyykkistä haastamista. Lumiprinsessalla ei ole aggressiota, mutta se on aktiivinen ja touhukas koira, joka varsinkin nuorena tarvitsi roppakaupalla tekemistä ollakseen sisätiloissa ja lepohetkinä hallinnassa. 

Vaativan koiran kanssa pääsee haastamaan itsensä ja kehittyy kouluttajana. Monesti hyvä harrastuskoira on myös arjessa vaativampi kuin lupsakampi ja rennompi kaverinsa. Vaativan koiran kanssa voi arjestaan saada sujuvaa, mutta se ollatenkin VAATII vaivannäköä. Tästä syystä tulisikin aina kysyä itseltään, onko sille vaivannäölle aikaa? Onko siihen halua? Mukava, mutkaton rotu/koirayksilö antaa aivan yhtä paljon, mutta huomattavasti vähemmällä säätämisellä. Jos ei ole tahtoa eikä tarvetta nähdä vaivaa ja tehdä töitä, kannattaa koira valita se mielessä pitäen.

Vaikkei mikään koira ole vaivaton eikä helppo sellaiselle, joka ei koiran kanssa halua elää, vihkiytyneelle koiraihmiselle löytyy roppakaupalla suhteellisen helposti koulutettavia rotu/koiravaihtoehtoja. On paljolti myös asenteesta kiinni, minkä näkee ongelmana. Nuoren uroskoiran törttöilyt kuuluvat yksilöstä ja perimästä riippumatta usein asiaan. Ei niistä kannata vääntää ongelmaa. Ne ovat täysin tyypillisiä nuoren uroskoiran sähläyksiä, joihin kannattaa suhtautua nimenomaan sellaisina eikä vaipua ahdistuksen ja ankeuden suohon ja vakuutella itselleen oman koiransa haastavuutta. Ongelmia ei kannata tehdä sinne, missä niitä ei ole. Se lisää stressiä sekä omistajalla että koiralla. 

Tulisuuden ja särmän vaaliminen on tärkeää silloin, kun koiran tyypillisesti tulee tällaisia piirteitä syystä tai toisesta ilmentää. Tällaisten piirteiden ihannoiminen ja niiden hakeminen silloin, kun etsinnässä on lupsakka ja helppo arjen seuralainen, on täysin turhaa. Myös maltillisella energiatasolla varustettu koira voi olla luonteikas arjen kaveri ja myös sen kanssa voi vaeltaa kilometritolkulla toreilla ja tuntureilla. Siihen tarkoitukseen ei kannata väellä ja väkisin etsiä sitä koiraa, jolla energiaa on kahmalokaupalla, jolla on voimakkaat vietit ja joka rotutyypillisesti suhtautuu asioihin varauksella. 

Arjessa helpolla ja mutkattomalla koiralla on sielua parantava vaikutus. Sitä ei tulisi koskaan väheksyä. Haastavakin koira parantaa toki sielua sellaisella ihmisellä, jolla on tarjota sen vaatimuksille sopiva koti. ​Meidän kannattaakin kysyä itseltämme, mitä me haemme, ja valita seuraksemme koira, joka hakee samaa.