SEYn sivuilla on voinut koko Eläinten viikon ajan tutustua kouluttamiseen, testata omaa koulutustietouttaan ja myös lukea Eläinten manifestin. Siinä kiinnitetään tänä vuonna huomiota eläinten kouluttamiseen ja sen etiikkaan.

Koko manifestin voi lukea tästä linkistä, mutta käyn sen kohta kohdalta läpi myös tässä, sillä olen koko vuoden ottanut enemmäm tai vähemmän kantaa kouluttamisen etiikkaan ja kouluttajan valitsemiseen taidon, ei suurien puheiden perusteella. 

Olen toutottanut toitottamasta päästyänikin, miten tärkeää on ymmärtää kouluttamansa koiran rotutyypillistä käytöstä, viettejä ja perimää. Vaikka oppiminen tapahtuu aivoissa saman kaavan mukaan melko lailla kastemadoista ihmisiin, emme me kaikki suinkaan opi samalla tavalla. Koiramaailmassa halutaan usein vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että yksi sopii kaikille. Näin ei kuitenkaan ole ja moni itsenäisten koirien omistaja turhautuu kursseilla, jos heidän koiransa itsenäisyyttä ei ymmärretä ja jos heille ei osata opettaa itsenäisen koiran motivointia. 

Koirankoulutuksessa tulee huomioida rodun ja koirayksilön erityispiirteet kuitenkin niin, ettei siinä milloinkaan alennuta pahoinpitelyyn, pelotteluun, pakottamiseen tai ahdistamiseen!

Positiivinen kouluttaminen ei sulje pois kuria. Kuri ei tarkoita alistamista. Alistamisella ei ole laumaeläimen kouluttamisen kanssa mitään tekemistä. Kyllä, voit saada koiran lopettamaan päälle loikkimisen hakkaamalla sitä köydellä niin, että se värjöttelee lopulta huoneen nurkassa eikä uskalla lähellekään, mutta kouluttamista tämä ei ole. Se on väkivaltaa. Kouluttajan ei koskaan tule alentua käyttämään väkivaltaa. Ymmärrys ja elekielen tulkitseminen auttavan etsimään ne keinot, joilla itsenäisen ja ohjaajakovankin koiran saa rauhoitettua ilman väkivaltaa. 

Jos saat ohjeeksi satuttaa koiraa tai "alistaa sitä", vaihda kouluttajaa.

Sivusin aihetta hetki sitten kirjoittaessani kiirehtimisestä.

Me odotamme koirilta paljon ja äkkiä. Emme välttämättä edes vaivaudu opettamaan niille asioita, vaan päädymme rankaisemaan niitä ja turhautumaan niiden tekemisistä, vaikkemme ole antaneet niille minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistumiseen. Moni ihmisen mielestä ärsyttävä/hankala toiminta on koiralle täysin luonnollista. On epäreilua olettaa, että se osaisi käyttäytyä meidän, ihmisten, haluamalla tavalla, koska se on koira. Se käyttäytyy koiran tavalla, kunnes me opetamme sille muun käytösmallin. 

Lue, millaista koiraa olet ottamassa. Mieti, sovitko sinä sille koiralle. Kun valitset pentua, valitse pentu, jolle sinä sovit. Pyydä kasvattajaa auttamaan ja luota hänen tietotaitoonsa (valitse kasvattaja, johon voit luottaa! Tästä pitäisi ehkä kirjoittaa ihan oma juttunsa). Älä kuvittele, että saat kovallakaan vaivalla muovattua koirasta tietynlaisen, jos sen ominaisuudet eivät yksinkertaisesti sovi sinun elämääsi. 

Älä ikinä milloinkaan koskaan ota koiraa vain ulkonäön tai haavekuvan perusteella. Ole rehellinen ja realistinen myös niiden "huonojen puolien" suhteen; et välttämättä voi niille mitään. Ne on vain hyväksyttävä.

Koirat tarvitsevat rajoja, lajinomaista tekemistä, kunnioittavaa kohtelua ja hyvää ruokaa ollakseen tyytyväisiä. Kukapa maailmassa ei tarvitsisi! Ota aina huomioon se mahdollisuus, ettei koirasta ehkä olekaan siihen harrastukseen/käyttötarkoitukseen, johon sen otit. Pidä mielessäsi, että se ansaitsee silti parasta - sinun luonasi tai muualla. Älä vie elävältä olennolta elämää pakottamalla sitä tekemiseen, joka ahdistaa sitä, laiminlyömällä sen perustarpeita tai jättämällä sen huomiotta. 

Liittyy kohtaan 4. Valitse koira, joka sopii siihen toimintaa, jota haluaisit tehdä. Jos sinulle sattuu energinen koira, tee sen kanssa asioita. Älä oleta, että se rauhoittuu katsomaan Netflixiä kanssasi, jollet ole ensin tarjonnut sille sen energiatason ja vaatimustason kohtaavaa tekemistä. Jos sinulla on rauhallinen koira, älä väellä ja väkisin raahaa sitä kymmeneen harrastukseen viikossa, jos se selvästi alkaa oireilla väsymystään. 

​Sinulla ei ole mitään oikeutta tehdä elävän olennon elämästä hankalaa ja ahdistavaa vain, koska itse päätit raahata sen elämääsi. Eläimellä ei ollut tilanteessa mitään sananvaltaa. Vastuu hyvästä elämästä on sinulla. 

Kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Turhautuminen, ahdistuminen ja motivaation puute ovat kaikki täysin luonnollisia tuntemuksia minkä tahansa oppimisen kohdalla. Jos huomaat näiden tunteiden hallitsevan elämääsi koirasi kanssa, hae apua. Älä alennu käyttämään väkivaltaa, vahingollisia välineitä tai kuuntele huonoja neuvoja, jotka lupaavat nopeita tuloksia, vaikka se olisi miten houkuttelevaa. 

Taitava, osaava kouluttaja ei tarvitse väkivaltaa!

On aika pyristellä eroon siitä, että positiivisesti kouluttavat kouluttajat ovat "osaamattomia nakin tuputtajia, joilla ei ole minkäänlaisia resursseja toimia oikeasti kovien koirien kanssa". Taitava kouluttaja osaa kyllä toimia myös vaativien, itsenäisten, välinpitämättömien, pidättyväisten, jopa arkojen ja aggressiivisten koirien kanssa joutumatta turvautumaan väkivaltaan. Jos joku tarjoutuu nykimään koiraasi pannasta liinan avulla sinun keskittyessäsi ohjaamiseen, jos joku tarjoaa sinulle sähköä, jotta "saadaan koira nippuun", jos joku kehottaa sinua rankaisemaan koiraa väärästä suorituksesta, sano EI. Sinulla on oikeus, ja velvollisuus, vaatia osaavaa kouluttajaa! 

Olen kouluttanut monia koirakkoja, mutta mieleeni on elävästi jäänyt yksi. Vedin silloin kolme irtokoulutustuntia remmirähisevälle itsenäisen ja reaktiivisen rodun edustajalle ja hänen turhautuneelle omistajalleen.

Ensimmäisellä tunnilla tarkkailimme ja opettelimme helpottavia käskyjä sekä kontaktia. Toisella ja kolmannella käynnillä meillä oli käytännön ohitusharjoituksia yleisellä lenkkipolulla. 

Viimeisen tunnin alussa huomasin, miten koira alkoi jo pitkältä toiset koirat huomatessaan tarjoamaan katsekontaktia. Muista koirista oli tehty sille merkki omistajalta saatavasta palkkiosta. Sen reaktiot olivat matalaenergisempiä ja ne oli helppo keskeyttää paria yllättävää tilannetta lukuunottamatta kevyellä hihnapakotteella ("Katso tänne!") ja kontaktin ottamisella. Suurimman osan ajasta se tarjosi kontatia itse ja muutaman ohituksen se selvitti moitteetta jopa toisten koirien rähinästä huolimatta. 

Monen vuoden mittainen, iso ongelma oli kahden viikon itsenäisellä harjoittelulla ja kolmella vedetyllä tunnilla lähes kurissa. Koira käyttäytyi lenkeillä rennommin, luottavaisemmin, ja se luotti omistajansa harkintakykyyn. Kuulemma muutos näkyi myös muualla arjessa; koira kuunteli, totteli ja se nautti tekemisestä.

Omistaja oli tehnyt koiran kanssa aivan uskomattoman hienon, ison työn. Hän ei lopulta tarvinnut siihen kuin välineitä itsenäisen, reaktiivisen koiran hallintaan ja sen käyttäytymisen ja käytöksen syiden ymmärrykseen. Viimeisimmältä tunnilta lähtiessään hän totesi olevansa aika luottavainen sen suhteen, että he pärjäävät nyt kahdestaan. 

Tällaisten asioiden kuuleminen saa minut aina uskomattoman iloiseksi, sillä se todistaa, miten pitkälle ihan pelkkä ymmärrys meidät jo vie. Koirat, ne kyllä osaavat lukea meitä kuin avointa kirjaa. Me vain tarvitsemme joskus vähän vinkkiä niiden lukemiseen. 

Alla hauska kuvakaksikko.

Ylempänä on vuonna 2002 napattu kuva minusta ja perheemme tällöin 7-vuotiaasta kääpiövillakoira Sunnysta. Sunny oli minun lähtölaukaukseni koiramaailmaan. Käytin mielelläni vapaa-aikani sen turkinhoitoon, kouluttamiseen, ulkoiluun ja yhdessäoloon. En koskaan edes kaivannut "hurjaa nuoruutta", sillä minä viihdyin oikein hyvin kotona koirajutuissa.

Alempana on viime viikonloppuna räpsäisty kuva minusta ja Sotaperunasta. Olen edelleen samalla tiellä, edelleen aivan yhtä innoissani koirista, ja rakastan niitä edelleen perheenjäseninäni aivan yhtä paljon.

Tänä vuonna vietin 26:tta vuottani koirien kanssa. 

Jos jätetään pois neurologiset ja hengittämiseen liittyvät oireet, joiden listaaminen on sekä ahdistavaa että pitkäveteistä, syksy tarkoittaa minulle kylmää ja kylmä tarkoittaa kipua ja jäykistyviä niveliä sekä niiden aiheuttamaa lisääntynyttä unentarvetta.

Suomen olosuhteissa näiden sairauksien kanssa asuminen tarkoittaa noin yhdeksää kuukautta vuodesta puolikuntoisena taapertamista. Se on pitkä aika odottaa seuraavaa kesää ja toivoa, että se on hyvä, kohtuullisen lämmin ja kohtuullisen kuiva (muttei liian kuiva eikä kuuma) kesä. 

Kyllä, pois muuttaminen on käynyt mielessä. Se on kuitenkin työlästä, rahaavievää ja koko perheeni asuu täällä. Siispä olen tähän asti vain sinnitellyt - ja sinnittelyä se onkin. Kun muut alkavat julkaista kuvia ruskasta ja ihastella aamujen raikkautta ja kirpeää syysilmaa, minä valmistaudun verta vuotaviin nenän limakalvoihin, väsymykseen, särkyyn ja jäykkyyteen. Ja jos voisinkin vain monen tapaan kääriytyä vilttiin, juoda kuumaa kaakaota, sytyttää kynttilöitä (yksi asia, jota kaipaan aivan valtavasti - oikeat kynttilät) ja antaa maailman tummua, mutta kun koirat vaativat tekemistä vuoden ympäri. Se on tässä kohtaa sekä hyvä että huono asia. Ilman niitä en varmaan liikkuisi yhdeksään kuukauteen kuin töihin ja takaisin, mutta toisaalta saisin myös varmasti nukkua, levätä ja kirjoittaa enemmän. 

Viime aikoina koronakoiraihmiö on ikävä kyllä alkanut näyttää niitä jo odotettavissa olleita huonoja puoliaan. Koirahyökkäyksiä on raportoitu paljon, keskustelupalstat käyvät kuumina ja kuten yleensäkin ihan minkä tahansa hyökkäyksen sattuessa, joku ehdottaa tiettyjen rotujen kieltämistä.

"Tappajakoira" on ihan uskomattoman loukkaava termi. "Tappajarotuinen", "taistelukoira", "tappajakoira"... kaikilla näillä termeillä viitataan yleensä isoihin, molossityyppisiin koiriin (amstaffit, presa canariot, bullmastiffit...). 

Ensinnäkin; koiratappelut ovat LUOJAN KIITOS sivistyneessä maailmassa rikollista ja kiellettyä toimintaa. Toiseksi; suurin osa vastaantulevista molosseista ei elämässään pääse tappamaan mitään eikä ketään. Tappajarotuinen... niin no, terrieritkin on jalostettu tappamaan. 

On aivan totta, että osa koirista on jalostettu taistelemaan toisiaan vastaan tai hävittämään esimerkiksi karjaa hätistelevät irtokoirat. Osa on jalostettu pysäyttämään ihmiset. Kyllä, tämä aiheuttaa nyky-yhteiskunnassa tietynlaisia erityistarpeita näiden koirien pitoa ajatellen. Vastuu on suuri, sillä koiralla on potentiaali vahingoittaa vakavasti niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Näiden rotujen omistajien ei tule missään tapauksessa eikä milloinkaan aliarvioida koiraansa. Loppuviimeksi ne ovat kuitenkin koiria siinä, missä muutkin koirat. Ne tykkäävät omasta perheestään, hellyydestä, leikkimisestä, lämpöisistä pedeistä, namuista ja yhteisestä tekemisestä. Ne ovat jonkun perhettä. Ne ovat jollekulle maailmassa sitä kauneinta, puhtainta ja tärkeintä. 

Olen alusta asti puhunut Babian rodusta, ominaisuuksista, haasteista ja omistamisen vastuusta avoimesti. En koe, että olen mustamaalannut rotua, sillä olen samaan aikaan puhunut sen vahvuuksista, kivoista puolista ja siitä, miten lutuinen sylikoira se on kaikille tutuilleen. Minusta tulee uskomattoman ahdistunut ja surullinen, kun kuulen jonkun viittaavan Babian kaltaisiin koiriin "tappajakoirina". Babia ei (todistetusti) halua tappaa edes kärpäsiä. Sen aggressio on vahtimista ja kohdistuu suurelta osin nimenomaan toisiin koiriin ja ihmisiin, joiden se kokee käyttäytyvän uhkaavasti. Se ei taaperra ympäriinsä ja halua tappaa kaikkia. Sen tehtävä tässä maailmassa on suojella rakkaimpiaan (kuten Myrsky-elokuvan trailerissa aikanaan kuvattiin kaukasianpaimenkoiraa) ja minun tehtäväni on varmistaa, ettei se näin tehdessään aiheuta kenellekään harmia. 

Ymmärrän pelon, ymmärrän ahdistuksen, ymmärrän jopa sen, etteivät kaikki pidä tämänkaltaisista koirista. En koe loukkaavana, jos joku vaihtaa kadunpuolta. Sen sijaan koen loukkaavana, jos tieten tahtoen levitetään yleistäviä stereotypioita tai puhutaan netin keskustelufoorumeilla kaikkien "tappajarotuisten" kieltämisestä, lopettamisesta tai mielenvikaisuudesta. Tietyt ominaisuudet voivat toki tehdä vahtivasta molossista pahimmillaan vaarallisen, mutta me ihmiset jalostimme ne ominaisuudet siihen. Me ihmiset olemme myös vastuussa siitä, ettei koira toimi hallitsemattomasti. Jos joku on syypää koirahyökkäyksiin, on se ihminen. Syyttäkää ihmistä. 

Pirteämpiin aiheisiin; olemme valmistautumassa Sotaperunan kanssa petojahdin SM-kilpailuihin. Petojahti on molossien viehejuoksua ja se on yleisesti ottaen kovin kovaa touhua kaikkien vähänkään saalisviettisten koirien mielestä. Babia aikoo osallistua 30.10. järjestettäviin kisoihin. Olemme aloittaneet treenit, mutta emme mene kisaamaan veren maku suussa. Katsotaan, miten peruna pinkoo. Saattaa olla, että se yllättää; kumpaan tahansa suuntaan. 

Näytelmäpuolella on hiljaista. Emme ole suunnitelleet menevämme oikein mihinkään. Ehkä katselen messaria sillä silmällä, mutta suurella todennäköisyydellä se jää välistä tänäkin vuonna. Afgaanit eivät tunnu laittavan pahakseen. Niiden mielestä on kovempi remuta metsässä saastaisena ja leikkiä pihalla puskissa kuin näyttää nätiltä. 

Törmäsin taannoin ilmoitukseen, jossa etsittiin vinttikoira x voimakoira yhdistelmän nartulle lempeää ison rodun edustajaa sulhaseksi. Tarkoitus oli tehdä yksi pentue omaan ja tuttavien käyttöön. Koiralta oli tutkittu luustoa kiitettävästi, sen suhteen ei siis nokan koputtamista.

​Ilmoituksen alle ilmestyvien kommenttien kautta oli kuitenkin selvää, ettei aloittajalla ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisten viettien kanssa hän on tekemisissä ja kuinka tärkeää olisi suunnitella yhdistelmä sen perusteella, millaisia ominaisuuksia koiralla on sen luuston ulkopuolella; vinttikoira x voimakoira kun ei vieteiltään ole välttämättä millään tasolla kannattava yhdistelmä. Kun tähän sekoittaa mitä tahansa "lempeää" ja "isoa" välittämättä tämän yksilön vieteistä ja perimästä ollaan pahimmassa tapauksessa tekemisissä hyvin vaikeiden koirien kanssa. Vai miltä kuulostaisi vierasaggressiivinen, koira-aggressiivinen, itsenäinen, itsepäinen ja voimakkaan riistaviettinen, ohjaajakova ja välinpitämätön koira? No, sopivalta kenties johonkin tilanteeseen, mutta tuskinpa kovinkaan moneen. 

Koiraa ottaessaan, oli koira millainen tahansa, tulisi olla mahdollisimman selvillä siitä, millaisilla ominaisuuksilla varustettua koiraa on kotiinsa päästämässä. Tästä syystä en itse suosittele esimerkiksi rescuekoiraa tai välttämättä edes supermixiä ensimmäiseksi koiraksi, ellei tavalla tai toisella voida varmistua siitä, ettei ensikoiraansa odottava saa sikaa säkissä. Toisaalta, edes koiran taustan tiedostaminen tai sen kuuluminen tiettyyn rotuun ei riitä, jollei olemassaolevaa tietoa halua selvittää. Ikävän monesti törmään koiranomistajiin, jotka ovat jättäneet esillä olevan ja helposti löydettävän tiedon hyödyntämättä syystä tai toisesta. 

Vinttikoirataustaisten tai podencotaustaisten koirien kanssa tulisi olla jonkinlainen käsitys siitä, millaisia nämä koirat ovat ja mitä niiden kanssa eläessään voi odottaa kohtaavansa. Jos koiran ominaisuudet tulevat yllätyksenä, ne voivat tuntua ongelmallisilta, vaikkeivät ole sellaisia. Esimerkiksi liikkuvan saaliin perään ampaiseminen, välinpitämättömyys, miellyttämishaluttomuus tai esineiden päälle tai niiden yli loikkiminen eivät ole ongelmakäytöstä; ne ovat tämänkaltaisille koirille normaalia viettikäyttäytymistä ja täysin ennakoitavissa - jos vain tajusi osata odottaa sitä. Toinen hyvä esimerkki helposti ongelmaksi koettavasta käytöksestä on aggression ilmentäminen. Aggressio nousee hankalaksi erityisesti silloin, kun sitä ei ole osattu odottaa. 

Jos käsissä on tiedettävästi tietynlaiseen käytökseen taipuvaisen rodun edustaja, MIKSI rotuominaisuudet niin usein muodostuvat ongelmaksi tai yllätykseksi?

Nykyinen yhteiskunta rakastaa ekstrovertteja. Avoimia, positiivisia, pärjääviä ja aktiivisia ihmisiä, jotka harrastavat, käyvät urheilemassa ja joilla on hyvä perhe tai vähintäänkin laaja ystäväpiiri, jota he tapaavat usein. Tämä sama ihanne vaivaa (ja valitsen sanan tarkoituksella, koska tästä todellakin on vaivaa monestakin syystä ja monellekin taholle) myös koiramaailmaa. Jokaisen koiran tulisi olla avoin, koirasosiaalinen ja ihmisohjautuva paras kaveri, jonka voi surutta ja helposti ottaa mukaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Koulutuksen tulisi olla tehty ja koiran valmis yksivuotiaana. Hihnakäytöksen tulee olla moitteetonta, luoksetulon takutonta ja varmaa ja perustottelevaisuus on hallittava perusteellisesti. Kaikki tästä poikkeava on huomion arvoista. Koiran tulee olla sosiaalinen ja iloinen, jokaisen koskettavissa ja joko eleetön tai myönteinen jopa vieraita lajikumppaneitaan kohtaan. Jälleen kerran, poikkeus on merkki epäonnistumisesta.

Koirat, jotka kehittyvät hitaasti ja jotka eivät ominaisuuksiltaan sovellu muottiin täydellisyydestä vaikka valehdellaan sellaisiksi, jos ei muuten. Kuten isoveljeni kuitenkin härskisti toteaisi; on ihan turha tunkea kahdeksan tuuman paskaa kuuden tuuman putkeen - ei se vaan mahdu. Meillä on aivan valtava määrä koiria, joilla on aivan valtavasti ominaisuuksia, jotka eivät tee niistä supersosiaalisia ja iloisia jokapaikanhöyliä. Ne ovat siitä huolimatta oikeille ihmisille oikeassa ympäristössä erinomaisen mukavia seuralaisia. Ne vahtivat taloa ja henkeä, auttavat metsällä, etsivät kadonneita ja puolustavat karjaa laitumella. Ne varoittavat tunkeilijoista tai osoittavat suunnan. 

Jokaisesta rodusta ja jokaisesta koiratyypistä löytyy poikkeuksia. Nämä poikkeustapaukset tulisi kuitenkin tiedostaa sellaisiksi eikä niiden ominaisuuksia tule yleistää jokaista rodun edustajaa koskeviksi. Pahimmassa tapauksessa koiran rotuominaisuuksien vähättely johtaa hankaluuksiin, sillä kuten edellä mainittiin, niihin ei osata varautua ja niitä pidetään ongelmina, jotka on mahdollista kitkeä koulutuksella pois. 

Kaikki koirat eivät sovi kaikille.

Vaikka kuka sanoisi mitä, tietyt ominaisuudet eivät katoa koirasta kouluttamalla mihinkään. Se voidaan opettaa hallitsemaan viettinsä ja halunsa, mutta perimää ei voi pyyhiä pois. Sitä ei myöskään tarvitse pyyhiä eikä piilottaa.

Minulla on itsenäisiä, itsepäisiä rotuja. Ne ottavat aikaa. Kun naapurin labradorinnoutaja kulki hihnassa moitteettomasti yksivuotiaana, minun samanikäinen afgaanini loikki minua vasten, repi vaatteita ja heittäytyi tielle makaamaan. Se oli aivan täysin pentu vielä kolmevuotiaanakin. Jossain kohtaa kolmen ja neljän ikävuoden välillä se kuitenkin äkkiä tasoittui, rauhoittui ja muisti kaiken, mitä sille on opetettu. Se vaati aikaa ja niin muutkin afgaanit usein tekevät. Niitä ei saa lapukoita, eikä se ole ongelma, jollei siitä tee ongelmaa.

Tunne itsesi ja valitse koirasi sen perusteella, mihin olet valmis ja mitä haluat. Ole rohkeasti tukena kasvavalle koirallesi. Hyväksy se, että jos poikkeat normista ja ihanteesta sinut ja koirasi sekä koulutuksesi tullaan tuomitsemaan. Jaksa kuitenkin eteenpäin, sillä tietyt ominaisuudet vaativat enemmän aikaa ja tietyt ominaisuudet vaativat enemmän miettimistä.

Sinä et ole epäonnistunut, jos koirasi ilmentää sille tyypillisiä ominaisuuksia. Älä silottele, vaan puhu asioista oikeilla nimillä. Osoita tietämyksesi mieluummin tuntemalla ne koirat, joiden kanssa teet työtä kuin pyrkimällä sitkeästi jokaisen mahdollisen koiran kanssa samanlaisiin tuloksiin samanlaisessa ajassa.

Ja jos olet koira-alan ammattilainen; tutki ja selvitä kurssillasi olevien rotujen ominaisuudet. Älä oleta, että jokainen koira toimii samoilla keinoilla ja samassa ajassa kuin sinun koirasi, sillä rodulla on väliä ja roduntuntemuksella on väliä.

Erotu eduksesi ja ole se ihminen, joka tasapäistämisen sijaan pyrkii löytämään keinot ja ajan myös sille koiralle, joka vaatii enemmän. Ennen kaikkea, älä milloinkaan yritä oikoa kovakouraisesti ja väkivallalla, sillä pitkäaikaiset ja pysyvät ratkaisut vaativat ymmärrystä ja tietotaitoa. 

Lumiprinsessan (Kermakarkin) dietti toimi kohtalaisesti, mutta neiti oli edelleen varsin tukeva kehään mennessään. Panin merkille, että monella muullakin vinttikoiralla oli "koronakiloja" (tietynlaista pehmeyttä piirteissä, jos nyt ei oikeasti niitä varsinaisia kiloja). Ymmärtäähän sen toisaalta; itse kukin on joutunut varmasti skippaamaan pari harrastusta ja kenties se superkunnon ylläpitäminen on tehnyt tilaa rennommalle ulkoilulle.

Meidän tuomarimme oli Tanya Ahlman-Stockmari ja hänen arvostelunsa on varsin koiran näköinen. En allekirjoita kommenttia turkista, sillä se on täysin rodunomainen, mutta muutoin arvostelussa ei ole huomauttamista. Liikkeiden epätasapaino on harmittavasti meillä tällä hetkellä ongelmana. Vika on eittämättä minussa, sillä lenkillä koira liikkuu kivasti. Handlerin pitää siis harjoitella. Toki taustalla on myös pitkäaikainen jumi lantiossa, mutta sitä on nyt menestyksekkäästi hoidettu jo pari kertaa. Toivottavasti Harjavallan kehään mennessä lukko aukeaa lopullisesti.

Kehistelyn jälkeen vietimme mukavan päivän kaverin teltassa seuraillen päivän muita kehiä ja jutellen niitä näitä. Prinsessa nautiskeli uuden ystävänsä huomiosta ja kampaamopalveluista samalla kun minä vaihdoin oman ystäväni kanssa kuulumisia ja kommentoin kehien kulkua. 

Korona-aika on aiheuttanut monelle koiranpennulle arkuutta sosiaalisissa tilanteissa, eikä syyttä; on voinut olla vaikeaa saada koiralle tarpeeksi vieraita ihmis- ja koirakontakteja. Tämä näkyy erityisesti luonnostaan epäsosiaalisten rotujen keskuudessa. 

Yleisen käsityksen vastaisesti on kuitenkin olemassa monia rotuja, jotka ihan tavallisinakin vuosina ja aivan tavallisesti sosiaalistettuina kasvavat kavahtamaan vieraan kosketusta tai vieraiden koirien seuraa. Silloin tällöin näyttelyissä törmää siihen, että tuomaria pakoon pinkonut koira onkin yllättäen ERInomainen. Olenpa todistanut sitäkin, miten handlerinsa jalkojen välistä pakoon survonut koira oli lopulta ROP.

Joskus tuomari itse valitsee olla koskematta koiraan. Tällöin kyse ei ole koirien ominaisuuksista, ainakaan suoraan, vaan tuomarin omasta valinnasta. Kanariandoggikehän laidalla huomasin, että tuomari ei koskenut koiriin urosten kivesten tarkastamista lukuunottamatta. Handlerit näyttivät koirien hampaat ja tuomari kurkki koiran rakenteen pidempää. Osa koirista näytti siltä, etteivät ne todellakaan olisi sietäneetkään vieraita käsiä itseään lääppimässä, osa taas olisi selvästi ollut asian kanssa "ihan fine". Väitän, että yhtä lukuunottamatta tuomari olisi kuitenkin voinut koskea koiria, kunhan handleri olisi pitänyt koiran pään kurissa ja koiran kontaktissa. 

Näyttelyiden alkuperäinen tarkoitus oli varmistaa koirien rodunomaisuus. Nykyään vaadimme koirilta harrastusmielessä huomattavasti enemmän kuin mitä näyttelyissä on alun perin ollut tapana. Mainittuun näyttelyiden alkuperäiseen tarkoitukseen vedoten voisi siis perustella, että kaikkia rotuja ei tarvitse voida koskea. Kuitenkin, koiranäyttelyt nykyaikaisessa, modernissa muodossaan ovat harrastus, joka vaatii koiralta tietynlaista (joskus ehkä pakotettuakin) sosiaalisuutta. Sen tulee sietää ihmisvilinää, muiden koirien läsnäoloa ja sitä tuijottavia ja koskevia, vieraita ihmisiä.

Itse olen hieman sen kannalla, että näyttelykoiraan tulisi voida koskea rodusta riippumatta, vaikkakin arvostan sitä, että tuomari pitää kosketuksen minimaalisena eikä laita käsiään tai kasvojaan tiedetysti pidättyväisten ja vieraisiin ynseästi suhtautuvien rotujen naamalle. Koiran tulisi kuitenkin kestää lyhytaikainen kosketus joutumatta paniikkiin tai menettämättä hermojaan ja syömättä ketään. Onhan se kuitenkin osallistumassa sosiaaliseen tapahtumaan, jossa toivomuksena on, että sek koiralla että omistajalla on mukavaa.

Pidän rotujen omia erikoisnäyttelyitä erinomaisena asiana; tällaisissa katselmuksissa rotutuomari (eli rodun tunteva, mahdollisesti sitä harrastanut/kasvattanut tuomari) ymmärtää rodun ominaisuuksia ja osaa sanoa koirasta siihen koskemattakin enemmän kuin "tavan tuomarit". Kasvattajat saavat koiristaan arvion, jonka perusteella he voivat jatkojalostaa linjaansa. Miksi meidän tulisi erikseen hankkia esimerkiksi vahtikoirarotuiselle työkoiralle muotovalion arvo? Eikö asiantunteva arvio koiran ulkoisesta olemuksesta yhdistettynä terveystutkimuksiin riitä todistamaan koiran rakenteellista arvoa?

Mitä te olette mieltä? Tuleeko näyttelyissä hyväksyä, että kaikki eivät ole koskettavissa, vai tuleeko äärimmäisten rotuominaisuuksien arviointi jättää erikoisnäyttelyihin, joissa rodun mahdollisesti epäsosiaalisetominaisuudet ovat tuttuja jokaiselle osallistujalle tuomareista handlereihin?