Ihan ensialkuun täytyy antaa dokumentille tunnustusta; se pitäytyy täysin puolueettomana ja esittää haastatellut ranskanbulldoggiharrastajat aidosti koiristaan ja rodusta välittävinä, iloisina ja positiivisina ihmisinä. Se mainitsee, että rotu on liitetty PEVISAan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) ja antaa kasvattajan ja harrastajien puhua rodun hyvistä puolista.

Juuri dokumentin puolueettomuus paljastaa katsojalle, miten mieletöntä ja valittuun, systemaattiseen itsepetokseen pohjaavaa faktoista piittaamaton kasvatus on.

Ennen jatkoa pidemmälle kannattaa käydä lukaisemassa artikkeli ja katsomassa jakso TÄSTÄ.

Nämä kolme rotua ovat englanninbulldoggi, bostoninterrieri ja ranskanbulldoggi, jota Perjataidokkari tällä kertaa käsittelee. Aivan yhtä lailla se olisi voinut käsitellä enkkubullia tai bostonia - niidenkin kasvattajien keskuuteen mahtuu uskomaton määrä ihmisiä, jotka vielä tutkimustulosten julkaisun jälkeenkin ovat sitä mieltä, että rotuja voidaan jalostaa terveemmiksi puhtaasti pysymällä oman rodun sisällä.

Robinovin syndrooma periytyy resessiivisesti, eli ollakseen sairas koiran täytyy periä geenimutaatio kummaltain vanhemmaltaan. Niinpä jokainen ranskis, joka näyttää ranskikselta, on sairas. Täten on mahdotonta risteyttää keskenään kaksi ranskista ja odottaa, että pennuilla mutaatiota ei ole - ne eivät yksinkertaisesti voi saada tervettä geeniä mistään. Koska rodun ilmiasu johtuu syndroomasta, ranskanbulldoggi ei myöskään voi näyttää nykyiseltä ranskanbulldoggilta, jos sen on tarkoitus olla terve.  Terveen koiran ilmiasu olisi erilainen. 

YLEn dokumentista kirjoittamassa jutussa rotua kasvattava kommentoi seuraavaa:

Liitettynä Robinovin syndroomasta selittävän kappaleen alle minun ei liene tarpeellista selventää, miten absurdi toteamus on. TIETENKÄÄN rodun ilmiasu ei pysy samana, jos rotua lähdetään risteyttämään. Rodun ilmiasu on merkki sairaalloisia piirteitä aiheuttavan geenimutaation homotsygotiasta (eli siis siitä, että kaikilla rodussa on mutaatio) rodun sisällä. Ei ole olemassa keinoa pitää ranskanbulldoggi juuri nimenomaan sellaisena kuin se on nyt JA samaan aikaan perimältään terveenä. Nuo kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. 

Jalostamisella pyritään siirtämään tiettyjä piirteitä eteenpäin valitsemalla näiden toivottujen piirteiden suhteen mahdollisimman samankaltaiset ja otolliset vanhemmat. Jalostamisessa seuraavaan sukupolveen vaikuttavat aina vanhemmat, eli niiden geeniperimä, ja sattuma. 

Millä tahansa lyttykuonoisella rodulla, jonka ilmiasu ei johtu Robinovin syndroomasta, jalostuksella voidaan merkittävästi vaikuttaa siihen, millaisia yksilöitä seuraavaan sukupolveen syntyy. Esimerkiksi mopsien kuonoa saataisiin pidemmäksi muutamassa sukupolvessa käyttämällä vain pidempikuonoisia mopseja. Ikävä kyllä Robinovin syndrooman suhteen homogeenistä rotua ei paranneta samalla tavalla.

Jossain vaiheessa ranskanbulldoggien historiassa tapahtui DVL2-geenissä mutaatio. Tämä mutaatio loi tietyn ilmiasun, johon ihastuttiin ja jota alettiin suosia. Systemaattisella jalostuksella, eli suosimalla tietynlaisen näköisiä koiria, resessiivisesti periytyvä syndrooma levisi koko kantaan.

Resessiivisen sairauden kohdalla viallinen geeni on saatava kummaltakin vanhemmalta. Sairas koira ei täten kanna tervettä geeniä, eli saadessaan itse pentuja se voi periyttää vain sairaita geenejä. Tähän vedoten on täysin absurdi ajatus, että jalostamalla VAIN ranskanbulldoggeja keskenään voitaisiin poistaa syndrooma kannasta. Toki syndrooman aste vaihtelee, mutta jokainen pentu olisi siitä huolimatta sairas, sillä kannassa ei yksinkertaisesti ole sitä DVL2-geenin versiota, joka ei aiheuta Robinovin syndroomaa. On siis täysin merkityksetöntä, että rodulla on PEVISA, sillä syndrooma ei katoa mihinkään, vaikka jalostettaisiin vain lieviä muutoksia ilmentäviä koiria keskenään. 

Haastatellut kasvattajat ja harrastajat selvästi rakastavat koiriaan. Nykytiedon valossa totuudelta on kuitenkin niin vaikea välttyä, etten henkilökohtaisesti usko kenenkään tosissaan pitävän ranskiksia terveinä ja hyvinvoivina. Ihminen, joka näin väittää, elää väistämättä jonkinlaisessa itsepetoksessa.

Dokumentin edetessä synnyttämiseen asti minua järkyttää, miten normaali asia sektio on. Luonnollinen synnytys nähdään päin vastoin vaarallisena, koiran kannalta tarpeettoman riskaabelina suorituksena. Kun pennut sitten syntyvät, todetaan yhdessä kitalakihalkio. Tätä pentua ei herätetä, vaan sen annetaan rutiininomaisesti nukkua pois. Kriittisen epämuodostuman kanssa syntyvän pennun elämän loppuminen alkuunsa ei näytä sen suuremmin järkyttävän ketään, ja miksi se järkyttäisikään; kitalakihalkio on lyttykuonoisilla roduilla huomattavasti muita yleisempää ja jokaisella koiraansa pennuttavalla kasvattajalla riski on tiedossa. 

En ole ihminen, joka pitää kaikenlaista jalostusta pahana enkä voi sanoa olevani ihminen, jonka mielestä rodut ovat huono juttu. Jalostuksessa tulee kuitenkin muistaa, että jokainen jalostukseen osallistuva olento on elossa. Sillä, millaiseksi koiran tunnemaailman ja ymmärryksen omassa päässään kokee, ei ole merkitystä. Merkitystä on loppuviimeksi vain sillä, että lähestulkoon jokainen biologisesti elossa oleva olento, koira mukaanlukien, osaa todistetusti tuntea kipua. 

Millä oikeudella me jalostamme eteenpäin koiria, joiden jälkeläisillä ei ole olemassa muuta mahdollisuutta kuin tuntea kipua? Robinovin syndrooman jalostaminen ulos rodusta ei ota kuin muutamia harkittuja roturisteytyksiä. Tässä kohtaa luulisi olevan selvää, ettei risteyttämättä jättäminen ole validi vaihtoehto.

Loppuviimeksi välineiden käytössä on aika kyse pakotteesta. Pakote on ruma sana. Ihmiset pelästyvät sitä. Pakote luo kuvan koirasta, joka ahdistuu, kärsii, pelkää ja jota sattuu.

Jotta voidaan puhua pakotteista ymmärrettävästi, tulee käsite "pakote" määritellä ensin. Ihmisillä on pakotteista eri käsityksiä, mutta sanana pakote juontuu sanasta "pakottaa". Pakotteilla siis pakotetaan koira tekemään jotakin (tässä kohtaa sekä "pakote" ja "pakottaa" alkavat kuulostaa epäsanoilta. Käy ottamassa kahvia tai kaakaota ja palaa tekstin pariin myöhemmin, jos näin käy. Niin minä teen.)

Oikein toteutettu pakote ei ole koiralle kivun ja kärsimyksen asia. Kyseessä ei ole eläinrääkkäys, koiran fyysinen lannistaminen eikä satuttaminen. Kaikki rajoittaminen, aivan kaikenlainen sellainen, on pakotetta. Pakotteilla tarkoitetaan koiraan kohdistettuja fyysisiä toimia, joilla pyritään ohjaamaan tai estämään koiran toimintaa. 

Monelle ihmiselle klassisin pakote on hihnassa nyppääminen, kun koira kiskoo. Pakote on kuitenkin myös itse hihna; se estää koiraa liikkumasta haluamallaan tavalla tai nopeudella ja pakottaa sen pysymään ihmisen lähellä. Vain luopumalla pannasta, hihnasta ja valjaista voi opettaa koiralle ulkoilun täysin ilman pakotteita. Nyky-yhteiskunnassa tällainen on kuitenkin vaikeaa, jollei nyt satu asumaan omistamallaan saarella, jossa kiinnipitosäädöksiä ei ole.

Pakotteiden käytön sanotaan perustuvan "negatiiviseen vahvistamiseen" ja "positiiviseen rankaisuun". Taas ikäviä sanoja; negatiivinen ja rankaisu. Varmasti tarkoittaa tuskaa ja henkistä kärsimystä. No, ei tarkoita. Negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa sitä, että jokin tietty asia, esimerkiksi se pakote, poistuu koiran toimiessa oikein. Positiivinen rankaisu taas on yleisesti ottaen epämiellyttävä tai koiran kannalta epämieluisa seuraamus jostakin tekemisestä. Koulutuksesta puhuttaessa negatiivinen ja positiivinen eivät tarkoita "kurjaa" ja "iloista" tai "julmaa" ja "lempeää", vaan jonkin poistumista (negatiivinen) tai jonkin vahvistamista/aiheuttamista (positiivinen). Pakotteen kohdalla kyse on siis siitä, että koiran toimiessa väärin se saa pakotteen (positiivinen rankaisu) ja sen toimiessa oikein pakote poistuu (negatiivinen vahvistaminen). 

Joissakin tapauksissa esimerkiksi positiivinen rankaisu aiheuttaa koiralle ikäviä fiiliksiä. Rankaiseminen ei yleisesti ottaen ole hyvä keino opettaa yhtään mitään varsinkaan, jos siihen ei yhdistetä positiivista vahvistamista, mutta jokaisen voimakkaan koiran kanssa eteen tulee tilanteita, joissa koiran toiminta on lopetettava vaikka sitten fyysisesti. Esimerkkinä tilanne, jossa nuori aggressiivisen rodun edustaja ihan tosissaan haluaa käydä jonkun päälle. Kun koiralla on voimakas aggressio ja se on nuori, se ei välttämättä tarvitse tähän kuin puolikkaan mulkaisun verran provokaatiota. Omistajan on kuitenkin keskeytettävä koiran toiminta. Suurin osa meistä kiskaisee koiran pois tilanteesta ja toruu sitä. Tämä on positiivista rankaisua; koiralle seuraa hyökkäämisesta epämiellyttävä hihnasta kiskominen ja yleinen kuukauden kakkafiilis, koska sitä torutaan. Koira lopettaa toimintansa sekä katsekontaktin katkettua että päästäkseen eroon pakotteesta, jolloin pakote poistuu. Tämä on negatiivista vahvistamista. Tilanne voidaan kuitenkin lopettaa positiiviseen vahvistamiseen, ja se ehdottomasti TULEE lopettaa positiiviseen vahvistamiseen, sillä vain positiivisella vahvistamisella aiheutetaan ja mahdollistetaan miellyttävä oppimistilanne. Koira saa kehuja ollessaan rauhallinen ja jossain sen hormonihuuruisten aivojen takasopukassa se yhdistää rauhallisuuden ja kehut keskenään. Se onkin sitten eri asia, montako kertaa se yrittää siitä huolimatta. 

On olemassa koiria, joiden kanssa ei koskaan tarvitse käyttää välineiden ulkopuolisia pakotteita. Tosiasia kuitenkin on, että lähes jokainen meistä joutuu ihan konkreettisesti jossakin vaiheessa reagoimaan johonkin koiran toimintaan pakotteella koiraa, ympäristöä tai itseämme suojellaksemme tai koiran mielenkiinnon takaisin saamiseksi. Tällöin on tärkeää ymmärtää, mikä menee yli. Väkivalta ei ole perusteltua kuin hätävarjelutilanteissa, eikä väkivallan kuulu olla osa eikä sitä kuulu nähdä koulutustilanteena. Väkivalta on aina tuomittavaa. On kuitenkin myönnettävä ja osattava nähdä pakote sellaisena kuin se on; fyysisenä toimintana, jolla herätetään koiran huomio. Ei sitä tarvitse ampua kerralla ja komeasti ylitse.

Jos pyritään näkemään pakote AINA kurjana asiana, jätetään ulkopuolelle aivan valtava määrä sellaisia toimia, joissa koira ei koe minkäänlaista ahdistusta tai kurjuutta.

Kun koiran huomio herätetään ja sitä taputetaan kylkeen, sen hihnaa nykäistään kevyesti, sen kuonoa tökätään sormella tai hitto vie vaikka puhalletaan korvaan, kyseessä on pakottaminen. Kyseessä ei kuitenkaan ole ahdistusta aiheuttava rangaistus; koiraa ei rangaista yhtään mistään. Sen mielenkiinto tai keskittyminen pakotetaan ihmiseen. Tilannetta voisi verrata siihen, että joku tökkää sinua olkapäähän, jos kesken keskustelun uppoat omiin ajatuksiisi. Jos tätä ei lasketa pakotteeksi, mikä se on? Jos se taas lasketaan pakotteeksi, on vaikea nähdä, missä kohtaa koiraa varsinaisesti rangaistaan mistään niin, että se aktiivisesti pyrkisi vähentämään kokemaansa fyysistä pakotetta päästäkseen eroon kurjuudesta. 

Mitä yritän tässä kovasti ajaa takaa on se, että pakote on terminä niin epämääräisesti rajattu, niin muuttuva ja niin tapauskohtainen, että on joko ymmärrettävä kaikki fyysinen pakotteena tai keksittävä vaihtoehtoinen termi sille fyysiselle tekemiselle, josta varsinainen ymmärrettävä ja välteltävä rangaistus ja epämiellyttävyys puuttuu. Koska en itse jaksa keksiä uusia termejä, pidän kaikkea fyysistä rajoittamista tai ohjaamista pakotteena. 
​
Jos sinun mielestäni pakotteisiin liittyy AINA epämiellyttävyyttä aiheuttava rangaistus, jota koira pyrkii välttämään, korvaa termi "pakote" tekstejäni lukiessasi jatkossa vaikka termillä "kehote". Minä uskon kouluttajana mahdollista epämukavuutta aiheuttavaan positiiviseen rankaisemiseen vain tilanteissa, joissa koen sen olevan turvallisuuden, sekä koiran että kanssaihmisten, kannalta välttämätöntä. Pakotteita käytän kuitenkin tarvittaessa.

Televisio-ohjelmien ansiosta lähes jokainen koiranomistaja tietää koulutuskeskustelun kaksi ääripäätä. Positiivinen vahvistaminen ja positiivinen rankaiseminen eivät välttämättä sano heille mitään, mutta Victoria Stilwell ja Cesar Millan sanovat. 

Victoria nähdään usein positiivisen kouluttamisen lippulaivana; hän merkitsee kakat pihalla lipuilla, antaa räyhäävälle presa canario Casperille nannaa ja puistelee päätään kuristuspannoille. 

Cesar esitetään Victorian täytetä vastakohtana; hän uskoo kuriin ja järjestykseen, käyttää kuristuspantaa, pakottamista ja alistamista ja tökkii koiria kylkiluiden väliin saadakseen niiden huomion. 

Suurelle yleisölle salassa kumpaakin sarjaa on kuitenkin leikelty televisioon melkoisesti. Victoria ja Cesar ovat itse asiassa monesta asiasta hyvin samaa mieltä. Victoria kieltää ja käyttää pakotteita, jos sille on tarve. Cesar käyttää positiivista vahvistamista, kun siitä näyttäisi olevan hyötyä. 

Tällainen teennäinen vastakkaisasettelu ei yleisesti ottaen palvele ketään eikä se ole edes totuudenmukainen. Toki on myönnettävä, että Victoria nojaa positiiviseen vahvistamiseen enemmän ja Cesar taas käyttää positiivista rankaisua usein. Suurin osa kouluttajista, minä itse mukaanlukien, tipahtaa johonkin heidän välimaastoonsa. Itse koen olevani hyvin pitkälti Victoria Stilvellin kanssa samoilla linjoilla, mutta kuten jo aiemmin todettiin, en kaihda kieltää enkä tarpeen vaatiessa myöskään rankaista, jos koen, että tilanteen jatkuminen olisi koiralle tai ympärillä oleville ihmisille suoraan vahingollista. Rangaistukseen päätyessäni en koskaan pyri satuttamaan, alistamaan enkä pelottamaan. Seuraamuksen on kuitenkin oltava epämiellyttävä, jotta koira välttäisi sitä - kuten positiivisessa rankaisussa onkin ajatuksena. 

Koiria on monenlaisia siinä, missä ihmisiä on monenlaisia. Osa koirista on sellaisia, joilla vähäinenkin fyysinen kontakti tai korjaus aiheuttaa ahdistusta. Haikalanen ja Kenraalimajuri ovat tällaisia koiria. Myös Ruhtinatar on varsin herkkä kaveri ja sen kanssa pakotteissa on oltava varovainen. Ruhtinattaren, Kenraalimajurin ja Haikalasen pakotteet ovat helliä, taputtelumaisia, rauhallisia, kannustavia. Niitä pitää kehua kovasti, jotta ne eivät tunne oloaan kurjaksi. Pakotteiden käyttöä kannattaa viimeiseen asti myös välttää. Kenraalimajurin sokeuduttua ja lähes kuurouduttua sitä on kuitenkin aivan täysin mahdoton ohjata ilman fyysisiä pakotteita. Ohjaamisen kanssa saakin olla hyvin, hyvin varovainen, jotta kaikkea fyysistä kavahtava kenraalimajuri kokee pakotteen ohjaavana ja kannustavana ahdistavan ja inhottavan sijaan. 

Sotaperuna ja Lumiprinsessa ovat fyysisiä ja fyysisestä väännöstä nauttivia koiria. Niiden leikit ovat hyvin fyysisiä ja rajuja. Ne eivät kaihda voimaa myöskään ihmisen kanssa, Lumiprinsessa varsinkaan. Sotaperuna on loppuviimeksi ohjaajapehmeä koira, mutta Lumiprinsessa ei ole. Lukuisat kerrat sen nuoruudessa minulla oli musta silmä, käsivarret kyynärpäihin asti mustelmilla ja repesipä minulta pahasti selkälihaskin. Tästä syystä en nykyään voi viedä lenkille kuin yhden koiran kerrallaan; loukkaantuneen puolen kävi puutuu ja kipeytyy helposti. 

Lumiprinsessa on ensimmäinen koira, jonka kanssa käytin pakotteita toistuvasti, sillä sen psyyke kestää sen ja ohjaajakovana, itsenäisenä koirana sitä ei yksinkertaisesti riehaantumisen sattuessa nakki kiinnostanut. Se palkkautui siitä, että sai kiskoa hiuksia, repiä vaatteita, roikkua puntissa, hyppiä vasten... sen toiminta oli saatava loppumaan tällaisen tilanteen tullen, joten aikani positiivisesti yritettyäni päädyin ottamaan koirasta lukko-otteen ja pitämään sitä aloillaan. Sen rauhoituttua kehuin sitä vuolaasti ja palkkasin sitä kovasti. Minun oli kuitenkin ihan oman turvallisuuteni nimissä saatava se lopettamaan minuun kohdistuva riehumisensa, sillä vaikka se ei missään tapauksessa halunnut satuttaa, 25 kiloa niskaan loikkivaa ja vaatteita repivää koiraa ei ole kellekään terveellistä. Voitte myös olla varmoja, että ennen pakotteita kokeilin kaikkea; kovia ääniä, vinkumista, selän kääntämistä... kun koira palkkautuu tekemisestään, huomiotta jättäminen ei kuitenkaan vie mihinkään. Aina ei voi myöskään nojata siihen, että taskusta löytyy riehukohtauksen koittaessa kourallinen nakkeja. On voitava luottaa siihen, että kielto riittää - tässä tapauksessa se luottamus aikaansaatiin fyysisellä pakotteella. Missään kohtaa pakotetta koira ei kuitenkaan ahdistunut eikä kärsinyt.

Sotaperunan kanssa pakotteet ovat tulleet vastaan sen suhtautumisessa muihin koiriin ja ihmisiin. Rodulleen tyypillisesti sotaperuna reagoi voimakkaasti ja aggressiivisesti esimerkiksi tuijottamiseen.  Tämä on ominaisuus, jota kouluttamalla pyritään loiventamaan, mutta niin kauan kuin koulutus on kesken, Sotaperuna tulee reagoimaan joskus voimakkaastikin. Pakote on monesti ainoa keino pysäyttää koira sen kerätessä kierroksia tai ollessa jo rähisemässä. Olisi edesvastuutonta jättää se käytös huomiotta, eikä huomioimattomuus myöskään toimisi; aggressio on osa Sotaperunaa ja mitä enemmän se saa räyhätä, sitä enemmän se sitä myös tekisi. Pääpainon tulee aina olla ennaltaehkäisyssä, mutta toiminnan jo alettua pakotteelta ei voi välttyä. 

Miten erottaa toisistaan hyvän pakotteen ja pahan pakotteen? Yksinkertaisesti maalaisjärjellä; jos koiraan sattuu, se ahdistuu tai se pelästyy, pakote on liian kova (jälleen, ellei kyse ole hätävarjelutilanteesta). Jos pakote on verrattavissa siihen ylempänä esitettyyn olankoputusesimerkkiin, voimme varmasti kaikki yhdessä myöntää, että ahdistumista ei tapahdu. Tähän väliin mahtuukin sitten niin paljon esimerkkejä kuin on koiriakin. 

Viime viikkojen kuuma peruna A-studion näyttämien hirvittävien videoiden jälkeen on ollut pakotteiden käyttö nimenomaan koulutustilanteissa. Ihmiset ovat videot nähdessään rynnänneet barrikadeille vastustamaan pakotteita koulutuksessa. 

Selvennetään siis heti pois alta yksi asia; videoiden metodit eivät ole kouluttamista eikä videoiden esittämä kohtelu ole pakotepohjaista ohjaamista. Videoissa näkyvä toiminta on väkivaltaa. Väkivalta on aina tuomittavaa, aina vastenmielistä eikä ikinä perusteltavissa osana koulutustilannetta. 

Pakotteen ei kuulu aikaansaada koirassa kipua eikä ahdistusta. Koulutustilanteen tulee olla koiralle kiva ja miellyttävä eikä harrastaessa tule koskaan ikinä milloinkaan alentua pelkoon, ahdistamiseen, kipuun eikä kuritukseen näyttävää ja luotettavaa suorittamista haettaessa. Omissa silmissäni se on aina heikkoutta eikä mikään perustelu saa minua muuttamaan tämän suhteen mieltäni. 

Pakotteita ei tule käyttää, jos niitä ei osaa käyttää. Kaikki pakotteet eivät kuitenkaan ole väkivaltaa ja tästä mustavalkoisesta ajattelusta meidän tulisi pikimmiten päästä eroon. Kouluttamisen tulee harrastustilanteissa pohjautua positiiviseen vahvistamiseen ja iloiseen yhdessäoloon. Pakotteita käytettäessä niiden tulee olla perusteltuja eivätkä ne saa aiheuttaa koiralle epämukavuutta, kipua, pelkoa tai kärsimystä niin, että koira pyrkii koulutustilanteessa oppimisen sijaan aktiivisesti välttämään pakotteita. 

Kaikki fyysinen koiraan kohdistuva ja sen toimintaa ohjaava tekeminen on pakotetta. Väkivalta taas on aina väkivaltaa, perusteli sitä miten tahansa. Näitä kahta asiaa ei saa sekoittaa eikä konfliktin ja huomionherättämisen alttarilla väkisin parittaa toisilleen.