Sosiaalinen paine on hankala termi, sillä se tarkoittaa koiramaailmassa eri asiaa kuin sosiaalipsykologiassa. Sosiaalipsykologiassa se juontaa terminä juurensa erityisesti ryhmäpaineesta. Ryhmäpaineella taas tarkoitetaan yksilön ajatteluun ja arvomaailmaan vaikuttamista, usein painostamalla. Sen katsotaan olevan yksi tehokkaimmista suostuttelukeinoista, sillä sosiaalisen olennon tarve tulla hyväksytyksi osana ryhmää on yleensä voimakas jopa epäsosiaalisemmilla yksilöillä. Merkitystä on sillä, kokeeko yksilö tunneyhteyttä ryhmään, joka kohdistaa siihen painetta. 

Koiramaailmassa sosiaalisella paineella ei tarkoiteta tilannetta, jossa kohde pyritään alistamaan tahtoon jättämällä se muuten porukan ulkopuolelle. Koira ei osaa ajatella ihmistä toisena koirana eikä se myöskään kykene kognitiivisilta taidoiltaan niin monimutkaiseen ajatteluun, että sen olisi edes mahdollista miettiä omien tekojensa tai ajattelunsa vaikutuksia mahdollisuuteensa tulla hyväksytyksi. 

Koulutuksessa sosiaalisella paineella tarkoitetaan lähinnä tilannetta, jossa koiraan kohdistetaan kommunikaatiota, jolla pyritään "vaatimaan vastausta". Esimerkkitilanteessa koira kutsuu toista koiraa leikkimään. Tällöin leikkiinkutsuva koira on sosiaalisen tilanteen alullepanija ja sen eleet vaativat vastapuolelta jonkinlaista reaktiota. Vastapuoleen kohdistuu siis toisen koiran suunnalta paine, kommunikaatio, joka vaatii siltä vastausta, kommunikointia. Tämä paine syntyy sosiaaliselle olennolle luonnostaan; kaikki ryhmässä elävät olennot ovat syntyneet kommunikoimaan keskenään ja meillä, niin koirilla kuin ihmisilläkin, on sekä kyky että tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen. Meillä on myös sisäsyntyinen tarve jollain tavalla analysoida meihin kohdistettua kommunikaatiota ja vastata siihen jollakin, yksilöllisesti meille sopivalla tavalla.

Kun vieras ihminen sanoo meille kaupassa "moi", suurin osa meistä kokee tarvetta vastata tai vaihtoehtoisesti jää miettimään, miksiköhän se toinen henkilö moikkasi. Tunnenko sen jostain? Ja vaikkemme sanoisi mitään, vaikkemme kokisi tarvetta vastata, me muistamme tämän tilanteen. Me analysoimme sen mielessämme ja päädymme jonkinlaiseen ratkaisuun; joko vastakommunikaatioon ja välinpitämättömyyteen. Yhtä kaikki me kuitenkin huomioimme tilanteen ja se kertoo, että olemme luonnostaan alttiita lukemaan toisten eleitä, ilmeitä ja sanoja. Meille on evolutionaarisesti ajatellen ollut hyödyllistä panna meihin kohdistettu kommunikaatio merkille ja reagoida siihen jollakin tavalla. Miksi? Koska olemme eläneet laumoissa. Varmasti osittain tästä syystä me tulemme oikein hyvin juttuun sellaisten eläinten kanssa, jotka myös elävät laumoissa.  

Koira on ihmisen lailla sosiaalinen olento ja myös sille on luonnollista kommunikoida toisille. Moni koko ikänsä yksin elänyt koira osaa jollain tasolla "puhua koiraa", vaikka se ei olisi vuosikausiin harjoittanut taitoaan. Laumassa elävät koirat tai paljon muita koiria tapaavat ja niiden kanssa kommunikoivat koirat ovat usein kommunikaatiossaan selvempiä ja parempia, mutta yhtä kaikki jokainen koira osaa koirien "peruskieliopin".

Laumassa elävät koirat kommunikoivat toisilleen aivan koko ajan. Ne myös pyrkivät vastaamaan jollain tavalla itseensä kohdistettuun kommunikaatioon. Yksi koirista kävelee muita koiria kohti, toiset väistävät pois tieltä, että se mahtuu oviaukosta sisälle. Yksinkertaisimmillaan sosiaalinen paine on tässä tilanteessa kohti kävelemistä; muut koirat panevat tämän asian merkille ja ne väistävät, koska oven tukkeeksi jääminen voisi luoda konfliktin.

Toinen hyvä esimerkki on resurssinhallintaan liittyvä tilanne. Kumpikin koira haluaa saman lelun, jolloin syntyy pattitilanne. Koirilla on useita eri toimintamahdollisuuksia; ne voivat alkaa leikkiä, ne voivat alkaa tapella, ne voivat kumpikin päättää jättää lelun sikseen tai toinen niistä (yleensä se, joka haluaa lelun enemmän) voi ottaa lelun ja toinen antaa periksi. Se, mihin päädytään, riippuu koirien elekielestä ja kommunikaatiosta. Se voi olla hyvin vähäeleistä, hyvin pientä, ja konfliktia ei lopulta synny, jos yhteisymmärrykseen päästään. 

Sosiaalinen paine on täysin luonnollinen osa sosiaalisen eläimen kommunikaatiota, eikä sitä voi ikinä välttää. 

Vaikka kouluttamisessa ja oppimisessa positiivinen vahvistaminen on tehokkain ja eettisin tapa saada koira oppimaan, yksikään koira ei voi elää elämäänsä kokematta koskaan sosiaalista painetta. Tästä syystä positiivinen kouluttajakin saa aivan luvan kanssa kommunikoida koiransa suuntaan eleillään, äänellään ja olemuksellaan. Tämä ei ole epäeettistä, päin vastoin; kommunikoimalla koiriemme kanssa me annamme koiralle mahdollisuuden vastata. 

Sana "paine" aiheuttaa nykymaailmassa hirveän negatiivisia ajatuksia ennen kaikkea ihmisille, jotka vasta aloittelevat matkaansa koirien kanssa tai joilla on hyvin herkästi paineeseen reagoiva koira. Paine ei kuitenkaan ole yksinomaan negatiivinen asia, vaan se on alkuunpaneva voima. Se on luonnollinen osa kommunikaatiota. 

Otetaan esimerkki 1: Koira ei odota lenkille lähtiessä, vaan sillä on niin paljon virtaa ja se on niin täpinöissään, että se survoisi mielellään jo oven tai portin raosta maailmaa tutkimaan.

Jos koira pyrkii ovesta tai portista ulos, vaikka sen pitäisi odottaa, voimme valita tilanteessa monta eri toimintatapaa. Vain positiivisia metodeja käyttävät saattavat ajatella, että eettisin ja paras tapa toimia on palkita koiraa odottamisesta. Se toimiikin, jos koira tietää, mitä "odota" tarkoittaa. No, entä jos se on vielä pieni pentu ja se ei osaa odottaa? Entä, jos se meinaa koko ajan juosta avoimesta ovesta ja nakki ei kiinnosta? Vastaus on usein "ei se pääse, kun sillä on valjaat/panta jo päällä tai sitten ovi/portti on vielä kiinni." Totta. Mutta mites sitten, kun itsenäisen, itsepäisen, taistelutahtoisen rodun edustaja vinkuu ja huutaa sen oven/portin takana, kerää turhautumaa ja aggressiota ja oikein nostaa kierroksiaan? Se ei vastaa namiin, koska se on liian innoissaan. Vaihtoehdot alkavat käyvä vähiin; palkitaan odottamisesta, viedään koiran huomio, haetaan kontakti, taas meinataan mennä, taas koira ryöstää eteenpäin. Uudelleenohjataan, palataan portille, taas koira riehuu, tehdään homma uusiksi... 

Entä, jos käyttäisimme tilanteessa koulutuksen apuna sosiaalista painetta? Entä, jos positiivisen vahvistamisen lisäksi kommunikoisimme koiralle ja selittäisimme sille omalla kehollamme, äänellämme ja energiallamme, mitä me siltä odotamme? Koiran pyrkiessä ulos innostuneessa tilanteessa asetutaan koiran eteen ja estetään sen pääsy ulos. Koira katsoo ylöspäin ja palkitaan se saman tien kontaktista. Annetaan sille vaihtoehtoinen käsky ja toimintamalli; odota. Palkitaan se tarpeeksi usein, vaikka sen kymmenen kertaa, samalla kun avataan porttia. Se yrittää taas ohi, astutaan taas sen eteen ja omilla eleillä ja rauhallisella, houkuttelevalla, mielenkiintoisella äänellä otetaan koiran huomio. Palkitaan kontakti taas, avataan ovi, odotetaan hetki, ja sitten mennään. 

Kummassa tilanteessa koira kokee vähemmän stressiä ja painetta? No siinä tilanteessa, jossa sen ei anneta turhautuneena tarjota koko toimintamallikategoriaansa läpi tai nostaa kierroksiaan, jos se nyt vain sattuu olemaan itsepäinen, itsenäinen eläin. Maailmassa on muitakin koiria kuin laumalähtöisiä, ihmisen kanssa kontaktiin ja yhteiseen toimintaan haluavia ja pyrkiviä koiria. 

Sosiaalinen paine on positiivisen kouluttajan tärkeimpiä työkaluja, koska vain kommunikoimalla koirallemme aktiivisesti ja myös vastaamalla sen meille osoittamaan kommunikaatioon pystymme välttämään tarvetta estämiselle ja jatkuvalle turhautumalle. 

...ja positiivisen vahvistamisen tulee olla ensisijainen keino opettaa koiraa. On kuitenkin itsensä pettämistä ja tosiasioiden kieltämistä ajatella, että maailma menee aina 100% kuin me sen haluamme menevän. Tilanteissa, joissa joudumme nopeasti korjaamaan koiran käytöstä kommunikointi ja koiran vastauksen odottaminen on huomattavasti eettisempää ja usein myös käytännöllisempää kuin viedä jo ylikierroksille mennyt koira kauemmas mukanaan tai pyrkiä estämään sen toimintaa passiivisesti. Osaan koirista ei myöskään yksinkertaisesti voi koskea, jolloin esimerkiksi hihnalla ohjaaminen, valjaista siirtäminen tai muunlainen estäminen saattaa laukaista aggressiivisen vastareaktion. 

Omassa elämässäni sosiaalinen paine tulee useimmiten esille, jos Sotaperuna päätyy tuijottamaan jotakuta. Tällöin asetun sen eteen itse ja omalla kehollani, äänelläni ja olemuksellani kohdistan siihen sosiaalista painetta, jolloin sen on luonnollista katsoa ylös, minuun, ja täten mahdollistaa tilanteen turvallinen uudelleenohjaus ("anna olla", osoitetaan suunta ja koira siirtyy osoitettuun suuntaan. Palkitaan käytös kivalla tekemisellä, kehulla tai herkulla). Jos en pääse koiran eteen, napsautan usein sormiani; meillä se on sekä keskeyttävä ääni että myös kutsu kontaktiin; hei, kuuntele, minulla on sinulle muuta tekemistä. 

Jokaisen ihmisen olisi hyvä opetella kommunikoimaan koiransa kanssa vastausta vaativasti, silä yksikään meistä ei voi elää tässä maailmassa niin, että jokainen tilanne koiran kanssa menee ideaalisti ja koskaan ei tapahdu mitään yllättävää. On positiivisen, eläinlähtöisen koulutustavan vastaista altistaa eläin ahdistaville tilanteille tai tapahtumille ja vastata niihin vain viemällä se tilanteesta pois. On kaikille paljon rennompaa ja mielekkäämpää kommunikoida koiran kanssa; tällöin yllättävä tilanne ei välttämättä edes etene kiihtymiseen asti. Kommunikaation avulla kerromme koiralle, mitä siltä haluamme myös sille vieraassa tilanteessa, jolloin sille ei synny tarvetta stressaantua.

Luottamalla vain ja ainoastaan siihen, että opetamme yksitellen kaikki tilanteet kivoiksi ja ylilyöntien sattuessa yksinkertaisesti lähdemme pois jätämme koiran täysin yksin yli puolessa tosielämän vastaantulevista tilanteista ja teemme aivan valtavan yksinkertaisesta asiasta ihan hirvittävän ison. Kommunikoimalla koiralle kun voimme monesti yllättävässäkin tilanteessa välttää kaikenlaiset kiihtymiset ja ylilyönnit. 

Sosiaalinen paine, eli kommunikaatiotilanne koiran kanssa, ei hajota koiraa. Jatkuva yllättyminen ja tilanteista perääntyminen kiihtymisen hetkellä tai pakonomainen kontaktin vaatiminen ja sitä seuraava palkkaaminen arkielämässä aivan koko ajan sen sijaan väsyttää, stressaa ja paineistaa koiria ihan turhaan ja aivan liiaksi. Puhumalla koiraa pääsisimme tilanteesta kaikki paljon rennommalla asenteella ja paljon vähemmällä vaivalla. 

Paras tapa opettaa koiraa on positiivinen vahvistaminen, mutta monessa tilanteessa siihen on perusteltua ja koiran kannalta keventävää yhdistää myös sosiaalinen paine; luonnollinen kommunikaatio, jolla kerrotaan koiralle opetuksen ohessa, mitä siltä toivotaan ja halutaan ja pyritään luomaan kestävä ja luottamuksellinen suhde eläimen kanssa. 

SEYn sivuilla on voinut koko Eläinten viikon ajan tutustua kouluttamiseen, testata omaa koulutustietouttaan ja myös lukea Eläinten manifestin. Siinä kiinnitetään tänä vuonna huomiota eläinten kouluttamiseen ja sen etiikkaan.

Koko manifestin voi lukea tästä linkistä, mutta käyn sen kohta kohdalta läpi myös tässä, sillä olen koko vuoden ottanut enemmäm tai vähemmän kantaa kouluttamisen etiikkaan ja kouluttajan valitsemiseen taidon, ei suurien puheiden perusteella. 

Olen toutottanut toitottamasta päästyänikin, miten tärkeää on ymmärtää kouluttamansa koiran rotutyypillistä käytöstä, viettejä ja perimää. Vaikka oppiminen tapahtuu aivoissa saman kaavan mukaan melko lailla kastemadoista ihmisiin, emme me kaikki suinkaan opi samalla tavalla. Koiramaailmassa halutaan usein vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että yksi sopii kaikille. Näin ei kuitenkaan ole ja moni itsenäisten koirien omistaja turhautuu kursseilla, jos heidän koiransa itsenäisyyttä ei ymmärretä ja jos heille ei osata opettaa itsenäisen koiran motivointia. 

Koirankoulutuksessa tulee huomioida rodun ja koirayksilön erityispiirteet kuitenkin niin, ettei siinä milloinkaan alennuta pahoinpitelyyn, pelotteluun, pakottamiseen tai ahdistamiseen!

Positiivinen kouluttaminen ei sulje pois kuria. Kuri ei tarkoita alistamista. Alistamisella ei ole laumaeläimen kouluttamisen kanssa mitään tekemistä. Kyllä, voit saada koiran lopettamaan päälle loikkimisen hakkaamalla sitä köydellä niin, että se värjöttelee lopulta huoneen nurkassa eikä uskalla lähellekään, mutta kouluttamista tämä ei ole. Se on väkivaltaa. Kouluttajan ei koskaan tule alentua käyttämään väkivaltaa. Ymmärrys ja elekielen tulkitseminen auttavan etsimään ne keinot, joilla itsenäisen ja ohjaajakovankin koiran saa rauhoitettua ilman väkivaltaa. 

Jos saat ohjeeksi satuttaa koiraa tai "alistaa sitä", vaihda kouluttajaa.

Sivusin aihetta hetki sitten kirjoittaessani kiirehtimisestä.

Me odotamme koirilta paljon ja äkkiä. Emme välttämättä edes vaivaudu opettamaan niille asioita, vaan päädymme rankaisemaan niitä ja turhautumaan niiden tekemisistä, vaikkemme ole antaneet niille minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistumiseen. Moni ihmisen mielestä ärsyttävä/hankala toiminta on koiralle täysin luonnollista. On epäreilua olettaa, että se osaisi käyttäytyä meidän, ihmisten, haluamalla tavalla, koska se on koira. Se käyttäytyy koiran tavalla, kunnes me opetamme sille muun käytösmallin. 

Lue, millaista koiraa olet ottamassa. Mieti, sovitko sinä sille koiralle. Kun valitset pentua, valitse pentu, jolle sinä sovit. Pyydä kasvattajaa auttamaan ja luota hänen tietotaitoonsa (valitse kasvattaja, johon voit luottaa! Tästä pitäisi ehkä kirjoittaa ihan oma juttunsa). Älä kuvittele, että saat kovallakaan vaivalla muovattua koirasta tietynlaisen, jos sen ominaisuudet eivät yksinkertaisesti sovi sinun elämääsi. 

Älä ikinä milloinkaan koskaan ota koiraa vain ulkonäön tai haavekuvan perusteella. Ole rehellinen ja realistinen myös niiden "huonojen puolien" suhteen; et välttämättä voi niille mitään. Ne on vain hyväksyttävä.

Koirat tarvitsevat rajoja, lajinomaista tekemistä, kunnioittavaa kohtelua ja hyvää ruokaa ollakseen tyytyväisiä. Kukapa maailmassa ei tarvitsisi! Ota aina huomioon se mahdollisuus, ettei koirasta ehkä olekaan siihen harrastukseen/käyttötarkoitukseen, johon sen otit. Pidä mielessäsi, että se ansaitsee silti parasta - sinun luonasi tai muualla. Älä vie elävältä olennolta elämää pakottamalla sitä tekemiseen, joka ahdistaa sitä, laiminlyömällä sen perustarpeita tai jättämällä sen huomiotta. 

Liittyy kohtaan 4. Valitse koira, joka sopii siihen toimintaa, jota haluaisit tehdä. Jos sinulle sattuu energinen koira, tee sen kanssa asioita. Älä oleta, että se rauhoittuu katsomaan Netflixiä kanssasi, jollet ole ensin tarjonnut sille sen energiatason ja vaatimustason kohtaavaa tekemistä. Jos sinulla on rauhallinen koira, älä väellä ja väkisin raahaa sitä kymmeneen harrastukseen viikossa, jos se selvästi alkaa oireilla väsymystään. 

​Sinulla ei ole mitään oikeutta tehdä elävän olennon elämästä hankalaa ja ahdistavaa vain, koska itse päätit raahata sen elämääsi. Eläimellä ei ollut tilanteessa mitään sananvaltaa. Vastuu hyvästä elämästä on sinulla. 

Kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Turhautuminen, ahdistuminen ja motivaation puute ovat kaikki täysin luonnollisia tuntemuksia minkä tahansa oppimisen kohdalla. Jos huomaat näiden tunteiden hallitsevan elämääsi koirasi kanssa, hae apua. Älä alennu käyttämään väkivaltaa, vahingollisia välineitä tai kuuntele huonoja neuvoja, jotka lupaavat nopeita tuloksia, vaikka se olisi miten houkuttelevaa. 

Taitava, osaava kouluttaja ei tarvitse väkivaltaa!

On aika pyristellä eroon siitä, että positiivisesti kouluttavat kouluttajat ovat "osaamattomia nakin tuputtajia, joilla ei ole minkäänlaisia resursseja toimia oikeasti kovien koirien kanssa". Taitava kouluttaja osaa kyllä toimia myös vaativien, itsenäisten, välinpitämättömien, pidättyväisten, jopa arkojen ja aggressiivisten koirien kanssa joutumatta turvautumaan väkivaltaan. Jos joku tarjoutuu nykimään koiraasi pannasta liinan avulla sinun keskittyessäsi ohjaamiseen, jos joku tarjoaa sinulle sähköä, jotta "saadaan koira nippuun", jos joku kehottaa sinua rankaisemaan koiraa väärästä suorituksesta, sano EI. Sinulla on oikeus, ja velvollisuus, vaatia osaavaa kouluttajaa! 

Olen kouluttanut monia koirakkoja, mutta mieleeni on elävästi jäänyt yksi. Vedin silloin kolme irtokoulutustuntia remmirähisevälle itsenäisen ja reaktiivisen rodun edustajalle ja hänen turhautuneelle omistajalleen.

Ensimmäisellä tunnilla tarkkailimme ja opettelimme helpottavia käskyjä sekä kontaktia. Toisella ja kolmannella käynnillä meillä oli käytännön ohitusharjoituksia yleisellä lenkkipolulla. 

Viimeisen tunnin alussa huomasin, miten koira alkoi jo pitkältä toiset koirat huomatessaan tarjoamaan katsekontaktia. Muista koirista oli tehty sille merkki omistajalta saatavasta palkkiosta. Sen reaktiot olivat matalaenergisempiä ja ne oli helppo keskeyttää paria yllättävää tilannetta lukuunottamatta kevyellä hihnapakotteella ("Katso tänne!") ja kontaktin ottamisella. Suurimman osan ajasta se tarjosi kontatia itse ja muutaman ohituksen se selvitti moitteetta jopa toisten koirien rähinästä huolimatta. 

Monen vuoden mittainen, iso ongelma oli kahden viikon itsenäisellä harjoittelulla ja kolmella vedetyllä tunnilla lähes kurissa. Koira käyttäytyi lenkeillä rennommin, luottavaisemmin, ja se luotti omistajansa harkintakykyyn. Kuulemma muutos näkyi myös muualla arjessa; koira kuunteli, totteli ja se nautti tekemisestä.

Omistaja oli tehnyt koiran kanssa aivan uskomattoman hienon, ison työn. Hän ei lopulta tarvinnut siihen kuin välineitä itsenäisen, reaktiivisen koiran hallintaan ja sen käyttäytymisen ja käytöksen syiden ymmärrykseen. Viimeisimmältä tunnilta lähtiessään hän totesi olevansa aika luottavainen sen suhteen, että he pärjäävät nyt kahdestaan. 

Tällaisten asioiden kuuleminen saa minut aina uskomattoman iloiseksi, sillä se todistaa, miten pitkälle ihan pelkkä ymmärrys meidät jo vie. Koirat, ne kyllä osaavat lukea meitä kuin avointa kirjaa. Me vain tarvitsemme joskus vähän vinkkiä niiden lukemiseen. 

Alla hauska kuvakaksikko.

Ylempänä on vuonna 2002 napattu kuva minusta ja perheemme tällöin 7-vuotiaasta kääpiövillakoira Sunnysta. Sunny oli minun lähtölaukaukseni koiramaailmaan. Käytin mielelläni vapaa-aikani sen turkinhoitoon, kouluttamiseen, ulkoiluun ja yhdessäoloon. En koskaan edes kaivannut "hurjaa nuoruutta", sillä minä viihdyin oikein hyvin kotona koirajutuissa.

Alempana on viime viikonloppuna räpsäisty kuva minusta ja Sotaperunasta. Olen edelleen samalla tiellä, edelleen aivan yhtä innoissani koirista, ja rakastan niitä edelleen perheenjäseninäni aivan yhtä paljon.

Tänä vuonna vietin 26:tta vuottani koirien kanssa. 

Jos jätetään pois neurologiset ja hengittämiseen liittyvät oireet, joiden listaaminen on sekä ahdistavaa että pitkäveteistä, syksy tarkoittaa minulle kylmää ja kylmä tarkoittaa kipua ja jäykistyviä niveliä sekä niiden aiheuttamaa lisääntynyttä unentarvetta.

Suomen olosuhteissa näiden sairauksien kanssa asuminen tarkoittaa noin yhdeksää kuukautta vuodesta puolikuntoisena taapertamista. Se on pitkä aika odottaa seuraavaa kesää ja toivoa, että se on hyvä, kohtuullisen lämmin ja kohtuullisen kuiva (muttei liian kuiva eikä kuuma) kesä. 

Kyllä, pois muuttaminen on käynyt mielessä. Se on kuitenkin työlästä, rahaavievää ja koko perheeni asuu täällä. Siispä olen tähän asti vain sinnitellyt - ja sinnittelyä se onkin. Kun muut alkavat julkaista kuvia ruskasta ja ihastella aamujen raikkautta ja kirpeää syysilmaa, minä valmistaudun verta vuotaviin nenän limakalvoihin, väsymykseen, särkyyn ja jäykkyyteen. Ja jos voisinkin vain monen tapaan kääriytyä vilttiin, juoda kuumaa kaakaota, sytyttää kynttilöitä (yksi asia, jota kaipaan aivan valtavasti - oikeat kynttilät) ja antaa maailman tummua, mutta kun koirat vaativat tekemistä vuoden ympäri. Se on tässä kohtaa sekä hyvä että huono asia. Ilman niitä en varmaan liikkuisi yhdeksään kuukauteen kuin töihin ja takaisin, mutta toisaalta saisin myös varmasti nukkua, levätä ja kirjoittaa enemmän. 

Viime aikoina koronakoiraihmiö on ikävä kyllä alkanut näyttää niitä jo odotettavissa olleita huonoja puoliaan. Koirahyökkäyksiä on raportoitu paljon, keskustelupalstat käyvät kuumina ja kuten yleensäkin ihan minkä tahansa hyökkäyksen sattuessa, joku ehdottaa tiettyjen rotujen kieltämistä.

"Tappajakoira" on ihan uskomattoman loukkaava termi. "Tappajarotuinen", "taistelukoira", "tappajakoira"... kaikilla näillä termeillä viitataan yleensä isoihin, molossityyppisiin koiriin (amstaffit, presa canariot, bullmastiffit...). 

Ensinnäkin; koiratappelut ovat LUOJAN KIITOS sivistyneessä maailmassa rikollista ja kiellettyä toimintaa. Toiseksi; suurin osa vastaantulevista molosseista ei elämässään pääse tappamaan mitään eikä ketään. Tappajarotuinen... niin no, terrieritkin on jalostettu tappamaan. 

On aivan totta, että osa koirista on jalostettu taistelemaan toisiaan vastaan tai hävittämään esimerkiksi karjaa hätistelevät irtokoirat. Osa on jalostettu pysäyttämään ihmiset. Kyllä, tämä aiheuttaa nyky-yhteiskunnassa tietynlaisia erityistarpeita näiden koirien pitoa ajatellen. Vastuu on suuri, sillä koiralla on potentiaali vahingoittaa vakavasti niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Näiden rotujen omistajien ei tule missään tapauksessa eikä milloinkaan aliarvioida koiraansa. Loppuviimeksi ne ovat kuitenkin koiria siinä, missä muutkin koirat. Ne tykkäävät omasta perheestään, hellyydestä, leikkimisestä, lämpöisistä pedeistä, namuista ja yhteisestä tekemisestä. Ne ovat jonkun perhettä. Ne ovat jollekulle maailmassa sitä kauneinta, puhtainta ja tärkeintä. 

Olen alusta asti puhunut Babian rodusta, ominaisuuksista, haasteista ja omistamisen vastuusta avoimesti. En koe, että olen mustamaalannut rotua, sillä olen samaan aikaan puhunut sen vahvuuksista, kivoista puolista ja siitä, miten lutuinen sylikoira se on kaikille tutuilleen. Minusta tulee uskomattoman ahdistunut ja surullinen, kun kuulen jonkun viittaavan Babian kaltaisiin koiriin "tappajakoirina". Babia ei (todistetusti) halua tappaa edes kärpäsiä. Sen aggressio on vahtimista ja kohdistuu suurelta osin nimenomaan toisiin koiriin ja ihmisiin, joiden se kokee käyttäytyvän uhkaavasti. Se ei taaperra ympäriinsä ja halua tappaa kaikkia. Sen tehtävä tässä maailmassa on suojella rakkaimpiaan (kuten Myrsky-elokuvan trailerissa aikanaan kuvattiin kaukasianpaimenkoiraa) ja minun tehtäväni on varmistaa, ettei se näin tehdessään aiheuta kenellekään harmia. 

Ymmärrän pelon, ymmärrän ahdistuksen, ymmärrän jopa sen, etteivät kaikki pidä tämänkaltaisista koirista. En koe loukkaavana, jos joku vaihtaa kadunpuolta. Sen sijaan koen loukkaavana, jos tieten tahtoen levitetään yleistäviä stereotypioita tai puhutaan netin keskustelufoorumeilla kaikkien "tappajarotuisten" kieltämisestä, lopettamisesta tai mielenvikaisuudesta. Tietyt ominaisuudet voivat toki tehdä vahtivasta molossista pahimmillaan vaarallisen, mutta me ihmiset jalostimme ne ominaisuudet siihen. Me ihmiset olemme myös vastuussa siitä, ettei koira toimi hallitsemattomasti. Jos joku on syypää koirahyökkäyksiin, on se ihminen. Syyttäkää ihmistä. 

Pirteämpiin aiheisiin; olemme valmistautumassa Sotaperunan kanssa petojahdin SM-kilpailuihin. Petojahti on molossien viehejuoksua ja se on yleisesti ottaen kovin kovaa touhua kaikkien vähänkään saalisviettisten koirien mielestä. Babia aikoo osallistua 30.10. järjestettäviin kisoihin. Olemme aloittaneet treenit, mutta emme mene kisaamaan veren maku suussa. Katsotaan, miten peruna pinkoo. Saattaa olla, että se yllättää; kumpaan tahansa suuntaan. 

Näytelmäpuolella on hiljaista. Emme ole suunnitelleet menevämme oikein mihinkään. Ehkä katselen messaria sillä silmällä, mutta suurella todennäköisyydellä se jää välistä tänäkin vuonna. Afgaanit eivät tunnu laittavan pahakseen. Niiden mielestä on kovempi remuta metsässä saastaisena ja leikkiä pihalla puskissa kuin näyttää nätiltä. 

Koirat kehittyvät kaikki yksilöllisesti ja omaan aikaansa. Osa koirista on varsin rauhallisia yksivuotiaina, osa on vielä täysin pentuja.

Koirien kehityskaaresta on tehty kaikenlaisia karkeita arvioita suurinpiirteisine ikään liittyvine virstanpylväineen. Yksi tällainen esitellään hankikoira.fi-sivustolla. Pidän tätä itse varsin hyvänä rankana ja suuntaa antavana näkemyksenä. Ensiviikkojen ja murrosiän jälkeen mainitaan koiran olevan yleensä aikuinen n. 2-3 vuoden iässä. Me kuitenkin odotamme usein saumattoman hyvää ja moitteetonta käytöstä jo koiranpennuilta, teinikoirista puhumattakaan. Tämä on epäreilua, typerää ja edesvastuutonta ja johtaa pahimmillaan räikeisiin, jopa väkivaltaan johtaviin turhautumisen ja ahdistuksen tunteisiin. 

En voi sanoa tietäväni ihmislapsien koulua edeltävistä ikävuosista aivan valtavasti, mutta tiedän sen verran, että n. puolivuotias ihminen on oppinut tunnistamaan vanhempansa ulkonäköperusteisesti ja äänestä, osaa maata selällään ja osaa jo jotenkuten hallita päänsä liikkeitä. Arvaa, mitä me odotamme tämän ikäisiltä koirilta? Moitteetonta odottamista, hyvää käytöstä, loikkimattomuutta, käskyjen tunnistamista ja noudattamista, hienoa hihnakävelyä, jättämistä, sisäsiisteyttä, laumakäytöksen alkeita ja kontaktia.

On aivan totta, että koirat ja ihminen ovat eri lajia. Koira kehittyy nopeammin. On kuitenkin epäreilua, miten me edellytämme koirilta aikuismaisen hallittua käyttäytymistä niiden vielä käydessä läpi varhaispuberteettiaan. Itse asiassa, osa koirista ei ole vielä edes aloittanut teini-ikäänsä 6kk ikäisenä. Silti me odotamme niiltä jo hyvää itsehillintää ja tottelevaisuutta. 

Osa koiranomistajista ei yksinkertaisesti tunnista koiran kehitysvaiheita. Toinen puoli tunnistaa, mutta ryhmäpaine ja omat odotukset saavat ne unohtumaan. Kovat odotukset sekä ulkopuolisilta että itseltä yhdistettynä pennun/teinikoiran arvaamattomaan käytökseen ja sille täysin luonnollisiin temppuiluihin johtavat turhautumiseen. Turhautuminen taas usein johtaa kiukkuun ja kiukku purkautuu koiraan. Toinen turhautumisen mahdollisista purkautumisteistä on välinpitämättömyys, apaattisuus ja turtuminen - ei jakseta tehdä mitään eikä puuttua mihinkään, koska mistään ei tunnu olevan apua.

Apatia ja välinpitämättömyys johtavat toisenlaisiin laiminlyönteihin; koira jää vaille koulutusta, ehkä jopa vaille aktivointia ja liikuntaa. Temppuilevan ja tempoilevan koiran kanssa ei halua lähteä mihinkään, koska se aiheuttaa stressiä ja ketutusta. On helpompaa jäädä kotiin ja sulkea koira vaikka tarhaan, häkkiin tai heittää se pihalle yksikseen. 

On tärkeää ymmärtää, ettei koira osaa olla tarkoituksella rumasti sanottuna perseestä. Se on nuori ja vilkas, ei vielä tiedä eikä jaksa muistaa kaikkea. Se ei opi, jos sen kanssa ei tee. Se ei rauhoitu, jos sen mieli käy ylikierroksilla.

Kaikki koiran kanssa tapahtuva toiminta ei aina ole hauskaa, mutta se on pakko tehdä. Netti on piukassa kursseja, joissa luvataan nopeita tuloksia, tyylikkäät ja mietityt Instagram-postaukset ja kulppeat treenivideot luovat kuvaa siitä, miten onnistunut koiranomistaja on aina iloinen ja hänen koiransa pennusta asti ihan pro niin arjessa kuin harrastuksissa. Tämä valheellinen kiiltokuvamaisuus on toki kaunista ja viihdyttävää, mutta hohdokkuuden ylistämisellä on myös synkkä puolensa; se saa ihmiset ajattelemaan, että kaikki paitsi SUPERRRRRRR KOIRA! on aina merkki epäonnistumisesta. Niinpä siihen superkoiraan pyritään yhä vain nopeammin, yhä vain sokeammin. 

Tosiasiassa iso osa treenistä on kamppailua omaa taitamattomuuden tunnetta vastaan. Jälleen kerran tähdennän, että osaava koiranohjaaja hallitsee mielentilansa ja tiedostaa, koska voidaan tehdä etenevää ja vaativaa treeniä ja koska on vaan parempi nakella palloa. Hän myös ymmärtää, että jos väsymys pikkuhiljaa hiipii jatkuvaksi tunteeksi, korjausliike on tehtävä. Koira ei voi kasvaa tiedostavaksi, oikein toimivaksi aikuiseksi ilman ohjausta. 

Kiirehtimisen kulttuuria vastaan voi taistella vain olemalla kiirehtimättä. Hyväksymällä sen, että etenee mieluummin koiran ehdoilla, ehkä sitten vähän hitaammin, kuin muiden odotusten ja omien odotuksiensa sokaisemana. Se on joskus hirvittävän vaikeaa, mutta se maksaa itsensä takaisin.

Kiirehtimällä ja vaatimalla koiralta liikaa liian nopeasti kuormitetaan koiran mieltä täysin tarpeettomasti. Antamalla koiran kasvaa rauhassa ja ilman turhaa omistajaan kohdistuvaa ahdistusta, pelkoon perustuvaa miellyttämisen tarvetta ja stressiä tuetaan vakaan, itsevarman koira-aikuisuuden syntyä. Pentujen kuuluu hepuloida ja sekoilla, teinikoirien kuuluu kapinoida. Hyväksy se, luovu epärealistisista odotuksista ja iloitse onnistumisista. 

Väitän, että suuri osa kiirehtimisen kulttuurista opitaan harrastuskentän reunalla. Olisi tärkeää ymmärtää, että virhettömyys ottaa aikaa. On vielä tärkeämpää alleviivata nuorille ja vasta aloittaneille harrastajille, että jokaisen onnistuneen suorituksen takana on satoja, tuhansia toistoja. Jos me itse kiirehdimme ja kasvatamme muita kiirehtimään, teemme karhunpalveluksen koirille. Niiden tulisi olla kaikessa tekemisessä etusijalla. 

Lopuksi, vaikka onkin hyvin paheksuttavaa olla tätä mieltä; liian rajut otteet, jatkuva turhautumisen tunne ja väkivalta kertovat usein siitä, että koiran ominaisuudet ja vaatimukset ja ohjaajan taitotaso eivät kohtaa toisiaan. Tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää selvittää itselleen, millainen rotu/koira omaan arkeen, omaan osaamiseen ja omaan tekemiseen sopii. Toki itseään voi kehittää ainoastaan ottamalla haasteita vastaan, mutta täysin toisiaan kohtaamattomat vaatimukset ja taidot aiheuttavat vain ja ainoastaan turhautumista.

Kukaan ei ole seppä syntyessään, Roomaa ei rakennettu päivässä ja tukku muita vanhoja sananlaskuja muistuttavat meitä siitä, että onnistuminen ja hyvät asiat vaativat työtä ja aikaa. Ilman työtä, panostusta, aikaa ja aktiivista opiskelua kukaan ei voi oppia mitään. 

Koiranohjaajalla soisi olevan tervettä halua kehittää itseään. Omien virheidensä tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti onnistumista. Se toinen askel on kova ja aktiivinen työ ja itsensä kehittäminen. 

Palkintona kaikesta meillä on toimiva yhteistyö koiran kanssa ja koira, joka haluaa toimia kanssamme omasta vapaasta tahdostaan, koska toiminnasta on sille hyötyä. Meidän on jo aika opetella pois siitä käsityksestä, että koiralla olisi jonkinlainen korkeammalta laskeutuva pyhä tahto toimia kanssamme ilman minkäänlaista itsekästä kannustinta. Myös tämä auttaa pääsemään eroon kiirehtimisen kulttuurista; jos me kaikki ymmärtäisimme, mikä meidän koiraamme motivoi, ehkä me jaksaisimme perehtyä sen motivaation kehittämiseen ja hyödyntämiseen sen sijaan, että olettaisimme yhden sopivan kaikille ja turhautuisimme, kun näin ei ole. 

Puhuin taannoin yhden tuttavani kanssa Kennelliiton kasvattajan peruskurssista. Olimme yhtä mieltä siitä, että kurssilla painotettiin uskomattoman paljon ihan perusasioita. Tästä pääsimme keskustelemaan koira-ajokortista ja siitä, olisiko se sittenkään niin surkea ajatus. Työläs, totta kai, mutta kuinka monelta ongelmalta vältyttäisiin, jos perusasiat opetettaisiin ihan tavan koiranomistajille, kasvattajista nyt puhumattakaan.

Koiranlukutaidolla tarkoitetaan kykyä lukea koiraa ja sen tunnetiloja sekä ennakoida sen käytöstä. Tämä on taito, jonka oppii vain koiraa seuraamalla. Harvoissa tapauksissa sanon, että pelkkä lukeminen ei riitä, mutta tässä tapauksessa se ei todellakaan riitä; koira on nähtävä, koettava ja sen kanssa on vietettävä aikaa sekä sitä on seurattava sen jokapäiväisessä elämässä. 

Netistä löytyy hyviä kuvallisia ohjeita koirien eleiden lukemiseen. Näissä usein piirretyissä kuvakollaaseissa on käyty läpi koiran peruselekieltä ja ne sopivatkin hyväksi ohjenuoraksi ihmisille, joilla ei ole koiraa. Jokainen koiranomistaja kuitenkin tietää, että kuvaesimerkit ovat hyvin liioiteltuja ja koiran eleet ja niiden selkeys vaihtelevat rodun, koirayksilön ja iän mukaan. Pennut ja ystävälliset koirat ovat usein liioitellun selkeitä eleissään, sillä ne tahtovat tehdä selväksi, etteivät tarkoita pahaa. Monelle vahtikoiralle  vähäeleisyys sen sijaan on enemmän sääntö kuin poikkeus; voimakastakin reaktiota voi edeltää pelkkä silmänvalkuaisen vilahtaminen. 

Harva koira on salakavala. Suurin osa koirista haluaa tulla kuulluksi ja ne puhuvat meille ja toisilleen omaa kieltään selvästi ja kuuluvasti ennen kaikkea silloin, kun ne tuntevat olonsa kurjaksi. Suurin osa koirista kun ei halua aiheuttaa mitään ylimääräistä säätöä. Ne haluavat olla rauhassa ja tyytyväisiä ja jos jokin tai joku estää niitä olemasta tällaisia, ne kommunikoivat tilanteen selvittääkseen. Koska koirat eivät osaa pukea tunteitaan sanoiksi meidän on opeteltava puhumaan niiden kanssa niiden omalla kielellä; eleillä, ilmeillä, energialla ja olemuksella. 

Jos oman koiran reaktiot tuntuvat arjessa yllättäviltä, jos hoitotoimenpiteet eivät suju tai jos koira ei kuuntele, kysy itseltäsi, miksi. Jos koira ei ole kipeä, teini, juoksuinen narttu, hormoniensa juuri sillä hetkellä vietävissä oleva uros tai muulla vastaavalla tavalla jostakin ohimenevästä syystä vähän sekaisin, ehkä et yksinkertaisesti ymmärtänyt sen kertoneen sinulle "anteeksi, mutta voitko olla survomatta niitä kynsisaksia tassuihini juuri nyt, KIITOS". Ja oikeasti; kommunikaatiokatkoksia tapahtuu kaikille! Ei kukaan, edes ammattilainen, ole aina 100% tilanteen tasalla. Puhummehan me ihmisetkin samaa kieltä keskenämme ja silti välillä kyselemme "täh?".

Miten esimerkiksi hoitotoimenpiteessä sitten tulisi toimia? Mitä hyötyä koiranlukutaidosta on vaikka niitä kuuluisia kynsiä leikatessa? Jos osaamme ymmärtää koiraa, pystymme ennakoimaan sen toimintaa. Jos koira selvästi kertoo, ettei se halua kynsiään leikattavan, meidän tulee tehdä tilanne sille mukavaksi. Lisäksi meidän tulee eleillämme ja käytöksellämme kertoa, että olemme pahoillamme, mutta homma nyt vaan tulee suorittaa, koska se on jokaisen edun mukaista.

Otin kynsien leikkuun esimerkiksi siksi, että meillä käy paljon kynnenleikkuuasiakkaita. Muut kuin käytökselliset syyt ovat vähemmistö. Suurin osa asiakkaista tuo koiransa kynneleikkuudeen, koska koirat eivät anna leikata kynsiään kotona. Ne murisevat, näykkivät ja sätkivät. 

Yleensä epäonnistuneen kynnenleikkuun takana on kommunikaatio-ongelma ja tottumattomuus. Koira ei halua tassujaan koskettavan, koska se tuntee olonsa epävarmaksi. Ihminen saattaa pelätä sen hampaita tai muulla tavalla osoittaa, ettei ole ihan varma siitä, mitä on tekemässä. Tämä saa koirankin kyseenalaistamaan tilanteen sen lisäksi, että suurin osa koirista on ennen kaikkea etutassuistaan varsin kosketusherkkiä. Kun ihminen varoo, koira varoo ja homma ei onnistu, ei sitä lopulta edes jakseta tai haluta viedä loppuun ja ongelma on syntynyt. 

Avain mihin tahansa onnistuneeseen perustoimenpiteeseen on onnistunut kommunikaatio ja itsevarmuus. Koira odottaa ohjeita, joten meidän tulee antaa ne selvästi, itsevarmasti ja luotettavasti. Niin suuri klisee kuin se onkin, koiran kynsiä oppii leikkaamaan vain leikkaamalla koiran kynsiä, ja koira tottuu kynsien leikkaamiseen vain, jos sen kynsiä leikataan ja tassuja pidellään usein. Ymmärtämällä, mitä koira meille sanoo, pystymme etenemään opiskelussa koiran vaatimalla ajalla, tavalla ja energialla. Herkkähipiäiselle, lähes kuurosokealle Kenraalimajurille on tehtävä sivelemällä ja koskemalla selväksi, että nyt leikataan kynnet. Ne täytyy leikat yksi kerrallaan, nätisti, hötkyilemättä ja ajan kanssa. Sotaperunan manikyyri on täysin toisenlainen; se pysähtyy omista touhuistaan minuutiksi asenteella "noninoni, valmista tulee, nopeesti" ja kun kynnet on supernopeasti napsittu, se singahtaa takaisin omiin hommiinsa (viime aikoina esimerkiksi repimään liljoja tai tuhoamaan sitä yhtä ainoaa puskaa, josta olen kovin tarkka ja jota hoivaan ja varjelen joka kesä). Kumpikin koirista kertoo minulle omalla tavallaan ja omilla eleillään, mikä tyyli heille sopii. Minä mukaudun heidän tarpeisiinsa tehden kuitenkin selväksi, että ne kynnet on leikattava. Samalla tavalla asennoidun asiakkaisiin. Kunnioitan koiran sanomaa, mutta teen selväksi, että olen täällä töissä ja minulla on tänään menoa muuallekin. 

Kuten sanoin aiemmin, koiranlukutaidon oppii keskustelemalla koiran kanssa ja seuraamalla sen keskustelua muiden kanssa. Laumakommunikaation seuraaminen on oikeasti äärimmäisen mielenkiintoista ja koirien keskenään käymä jatkuva keskusteku uskomattoman antoisaa katseltavaa. Yksittäinen koira kommunikoi sekin jatkuvasti, yleensä ihmiselle, ja saatat monesti huomata, että ihmisen kanssa keskustellessaan koira on huomattavasti selväsanaisempi kuin puhuessaan lajitoverilleen. 

Koirat ovat siis usein meitä kohtaan varsin kohteliaita ja puhuvat meille OIKEIN SELKOKIELISESTI, jotta me varmasti YMMÄRRÄMME. Silti emme joskus ymmärrä. Se mahtaa olla turhauttavaa. Säästäkäämme siis koiria ja antakaamme niille arvostusta oppimalla edes peruskielioppi. Silläkin pääsee jo pitkälle. 

Alla huvin ja urheilun vuoksi muutama keskustelukuva. 

Törmäsin taannoin ilmoitukseen, jossa etsittiin vinttikoira x voimakoira yhdistelmän nartulle lempeää ison rodun edustajaa sulhaseksi. Tarkoitus oli tehdä yksi pentue omaan ja tuttavien käyttöön. Koiralta oli tutkittu luustoa kiitettävästi, sen suhteen ei siis nokan koputtamista.

​Ilmoituksen alle ilmestyvien kommenttien kautta oli kuitenkin selvää, ettei aloittajalla ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisten viettien kanssa hän on tekemisissä ja kuinka tärkeää olisi suunnitella yhdistelmä sen perusteella, millaisia ominaisuuksia koiralla on sen luuston ulkopuolella; vinttikoira x voimakoira kun ei vieteiltään ole välttämättä millään tasolla kannattava yhdistelmä. Kun tähän sekoittaa mitä tahansa "lempeää" ja "isoa" välittämättä tämän yksilön vieteistä ja perimästä ollaan pahimmassa tapauksessa tekemisissä hyvin vaikeiden koirien kanssa. Vai miltä kuulostaisi vierasaggressiivinen, koira-aggressiivinen, itsenäinen, itsepäinen ja voimakkaan riistaviettinen, ohjaajakova ja välinpitämätön koira? No, sopivalta kenties johonkin tilanteeseen, mutta tuskinpa kovinkaan moneen. 

Koiraa ottaessaan, oli koira millainen tahansa, tulisi olla mahdollisimman selvillä siitä, millaisilla ominaisuuksilla varustettua koiraa on kotiinsa päästämässä. Tästä syystä en itse suosittele esimerkiksi rescuekoiraa tai välttämättä edes supermixiä ensimmäiseksi koiraksi, ellei tavalla tai toisella voida varmistua siitä, ettei ensikoiraansa odottava saa sikaa säkissä. Toisaalta, edes koiran taustan tiedostaminen tai sen kuuluminen tiettyyn rotuun ei riitä, jollei olemassaolevaa tietoa halua selvittää. Ikävän monesti törmään koiranomistajiin, jotka ovat jättäneet esillä olevan ja helposti löydettävän tiedon hyödyntämättä syystä tai toisesta. 

Vinttikoirataustaisten tai podencotaustaisten koirien kanssa tulisi olla jonkinlainen käsitys siitä, millaisia nämä koirat ovat ja mitä niiden kanssa eläessään voi odottaa kohtaavansa. Jos koiran ominaisuudet tulevat yllätyksenä, ne voivat tuntua ongelmallisilta, vaikkeivät ole sellaisia. Esimerkiksi liikkuvan saaliin perään ampaiseminen, välinpitämättömyys, miellyttämishaluttomuus tai esineiden päälle tai niiden yli loikkiminen eivät ole ongelmakäytöstä; ne ovat tämänkaltaisille koirille normaalia viettikäyttäytymistä ja täysin ennakoitavissa - jos vain tajusi osata odottaa sitä. Toinen hyvä esimerkki helposti ongelmaksi koettavasta käytöksestä on aggression ilmentäminen. Aggressio nousee hankalaksi erityisesti silloin, kun sitä ei ole osattu odottaa. 

Jos käsissä on tiedettävästi tietynlaiseen käytökseen taipuvaisen rodun edustaja, MIKSI rotuominaisuudet niin usein muodostuvat ongelmaksi tai yllätykseksi?

Nykyinen yhteiskunta rakastaa ekstrovertteja. Avoimia, positiivisia, pärjääviä ja aktiivisia ihmisiä, jotka harrastavat, käyvät urheilemassa ja joilla on hyvä perhe tai vähintäänkin laaja ystäväpiiri, jota he tapaavat usein. Tämä sama ihanne vaivaa (ja valitsen sanan tarkoituksella, koska tästä todellakin on vaivaa monestakin syystä ja monellekin taholle) myös koiramaailmaa. Jokaisen koiran tulisi olla avoin, koirasosiaalinen ja ihmisohjautuva paras kaveri, jonka voi surutta ja helposti ottaa mukaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Koulutuksen tulisi olla tehty ja koiran valmis yksivuotiaana. Hihnakäytöksen tulee olla moitteetonta, luoksetulon takutonta ja varmaa ja perustottelevaisuus on hallittava perusteellisesti. Kaikki tästä poikkeava on huomion arvoista. Koiran tulee olla sosiaalinen ja iloinen, jokaisen koskettavissa ja joko eleetön tai myönteinen jopa vieraita lajikumppaneitaan kohtaan. Jälleen kerran, poikkeus on merkki epäonnistumisesta.

Koirat, jotka kehittyvät hitaasti ja jotka eivät ominaisuuksiltaan sovellu muottiin täydellisyydestä vaikka valehdellaan sellaisiksi, jos ei muuten. Kuten isoveljeni kuitenkin härskisti toteaisi; on ihan turha tunkea kahdeksan tuuman paskaa kuuden tuuman putkeen - ei se vaan mahdu. Meillä on aivan valtava määrä koiria, joilla on aivan valtavasti ominaisuuksia, jotka eivät tee niistä supersosiaalisia ja iloisia jokapaikanhöyliä. Ne ovat siitä huolimatta oikeille ihmisille oikeassa ympäristössä erinomaisen mukavia seuralaisia. Ne vahtivat taloa ja henkeä, auttavat metsällä, etsivät kadonneita ja puolustavat karjaa laitumella. Ne varoittavat tunkeilijoista tai osoittavat suunnan. 

Jokaisesta rodusta ja jokaisesta koiratyypistä löytyy poikkeuksia. Nämä poikkeustapaukset tulisi kuitenkin tiedostaa sellaisiksi eikä niiden ominaisuuksia tule yleistää jokaista rodun edustajaa koskeviksi. Pahimmassa tapauksessa koiran rotuominaisuuksien vähättely johtaa hankaluuksiin, sillä kuten edellä mainittiin, niihin ei osata varautua ja niitä pidetään ongelmina, jotka on mahdollista kitkeä koulutuksella pois. 

Kaikki koirat eivät sovi kaikille.

Vaikka kuka sanoisi mitä, tietyt ominaisuudet eivät katoa koirasta kouluttamalla mihinkään. Se voidaan opettaa hallitsemaan viettinsä ja halunsa, mutta perimää ei voi pyyhiä pois. Sitä ei myöskään tarvitse pyyhiä eikä piilottaa.

Minulla on itsenäisiä, itsepäisiä rotuja. Ne ottavat aikaa. Kun naapurin labradorinnoutaja kulki hihnassa moitteettomasti yksivuotiaana, minun samanikäinen afgaanini loikki minua vasten, repi vaatteita ja heittäytyi tielle makaamaan. Se oli aivan täysin pentu vielä kolmevuotiaanakin. Jossain kohtaa kolmen ja neljän ikävuoden välillä se kuitenkin äkkiä tasoittui, rauhoittui ja muisti kaiken, mitä sille on opetettu. Se vaati aikaa ja niin muutkin afgaanit usein tekevät. Niitä ei saa lapukoita, eikä se ole ongelma, jollei siitä tee ongelmaa.

Tunne itsesi ja valitse koirasi sen perusteella, mihin olet valmis ja mitä haluat. Ole rohkeasti tukena kasvavalle koirallesi. Hyväksy se, että jos poikkeat normista ja ihanteesta sinut ja koirasi sekä koulutuksesi tullaan tuomitsemaan. Jaksa kuitenkin eteenpäin, sillä tietyt ominaisuudet vaativat enemmän aikaa ja tietyt ominaisuudet vaativat enemmän miettimistä.

Sinä et ole epäonnistunut, jos koirasi ilmentää sille tyypillisiä ominaisuuksia. Älä silottele, vaan puhu asioista oikeilla nimillä. Osoita tietämyksesi mieluummin tuntemalla ne koirat, joiden kanssa teet työtä kuin pyrkimällä sitkeästi jokaisen mahdollisen koiran kanssa samanlaisiin tuloksiin samanlaisessa ajassa.

Ja jos olet koira-alan ammattilainen; tutki ja selvitä kurssillasi olevien rotujen ominaisuudet. Älä oleta, että jokainen koira toimii samoilla keinoilla ja samassa ajassa kuin sinun koirasi, sillä rodulla on väliä ja roduntuntemuksella on väliä.

Erotu eduksesi ja ole se ihminen, joka tasapäistämisen sijaan pyrkii löytämään keinot ja ajan myös sille koiralle, joka vaatii enemmän. Ennen kaikkea, älä milloinkaan yritä oikoa kovakouraisesti ja väkivallalla, sillä pitkäaikaiset ja pysyvät ratkaisut vaativat ymmärrystä ja tietotaitoa. 

Häkki. Suomisanakirja.fi sanoo häkin olevan "Koppimainen rakennelma, jonka katto ja seinät (tai ainakin yksi niistä) on tehty (metalli)tangoista, verkosta tms." Koiramaailmassa häkki tarkoittaa yleensä tarhaa pienempää, mahdollisesti mukaan taittuvaa metalli- tai kangasviritelmää, joka tukirakenteidensa avulla saadaan pystytettyä verrattain nopeasti ja jonka sisällä koiran tulisi mahtua istumaan, makaamaan rennosti ja seisomaan. 

Häkittäminen nousi tapetille jo vuosikausia sitten eläinsuojelujärjestöjen tehdessä hyvää työtä koirien ja muiden otuksien paremman elämän puolesta. Eläinsuojelulaki ei kuitenkaan mainitse kuljetushäkeistä, näyttelyhäkeistä tai harrastushäkeistä ihan kamalasti. Niissä otetaan kantaa lähinnä isompiin, koiran säilömiseen tarkoitettuihin tarhoihin. Pienemmistä häkeistä sanotaan ainoastaan seuraavaa: "”Kissaa tai koiraa taikka muuta eläintä saadaan pitää sen kuljetukseen tarkoitetussa laatikossa tai häkissä taikka muussa vastaavassa pienikokoisessa säilytystilassa vain, jos eläimen kuljettaminen, sairaus tai muu tilapäinen ja hyväksyttävä syy sitä vaatii.”

Mikä on tämä "muu tilapäinen ja hyväksyttävä syy"? Tässä tulee vastaan lain tulkinnanvaraisuus. Esimerkiksi minulle aggressiivisen rodun omistajana hyväksyttävä syy on muiden eläinten ja aggressiivisen eläimen itsensä turvallisuuden takaaminen. Tilapäisyyden tulkitsen niin, ettei koiraa saa säilyttää pienessä häkissä pitkiä aikoja eikä silloin, kun sille on mahdollista taata muulla tavoin turvallinen ympäristö, jossa se ei ole muille vaaraksi.

Kauanko häkissä saa viettää aikaa? Tämäkin on tulkinnanvaraista. Mitään tarkkaa aikarajaa ei ole määritelty. Tilapäisyys viittaisi kuitenkin siihen, ettei otus ole siellä toistuvasti pitkiä aikoja. Miten sitten esimerkiksi öiden nukkinen häkissä? Työkoiran pitkät päivät häkissä auton takana? Kummassakin tapauksessa kyseessä on perusteltu syy (kuljettaminen, lemmikin turvallisuuden takaaminen), mutta koira on häkissä toistuvasti, kuitenkin tilapäisesti.

Suomen häkkilaki on siis aika tiukka, vaikka sitä miten tulkitsisi. Kuitenkin esimerkiksi Yhdysvalloissa koirat ovat poissaolojen ajan lähes poikkeuksetta häkissä. Crate training on tärkeä osa sikäläisen koiranpennun yksinolo-opetusta. Myös Suomessa häkittämiseen törmää useimmiten juuri yksinolon kanssa. Jonkin verran siihen törmää myös silloin, jos talossa on useita koiria, jotka eivät tule toimeen keskenään ja kaikille olisi taattava tarpeeksi sosiaalista kontaktia ja vapautta.

Häkki ei aiheuta koiralle traumoja, mikäli häkissä oleminen ei ole koirasta epämukavaa tai sitä ei säilytetä siellä toistuvasti pitkiä aikoja sen ollessa hereillä. Öiden nukkuminen häkissä tuskin stressaa yhtäkään otusta, jos häkki on sille kyllin tilava. Jotkin koirat myös selvästi rauhoittuvat päästessään "luolaan" ja oikein sijoitettu, peitetty, pehmoinen häkki voi myös auttaa esimerkiksi hermostuneen lemmikin totuttamista vieraisiin. Häkki ei kuitenkaan oletusarvoisesti ole jokaisen koiran lempparipaikka.

Hereillä ollessaan häkissä odottava eläin  herkästi turhautuu. Kun koiralla on halu tehdä, sillä olisi energiaa tehdä, mutta se on suljettuna pieneen tilaan se ahdistuu ja stressaantuu. Hetkellisesti hereillä odottamisesta ei ole haittaa, vaikkei koira siitä kamalasti nauttisikaan (vaikkapa harrastuksissa oman vuoron odottaminen), mutta toistuvasti ja pysyvästi liian pitkiä aikoja häkissä viettäneet eläimet alkavat ilmentää stressiä ja käyttäytyvät impulsiivisesti. Niillä on valtavasti patoutunutta energiaa, jota ne epätoivoisesti haluavat purkaa ihan mihin tahansa.

Juuri patoutuvan energian aiheuttaman stressin takia esimerkiksi itsensä tuhoilulla vaarantavan koiran häkittäminen työpäivien ajaksi on kaksipiippuinen asia; toisaalta se on perusteltua, monesti jopa ihan oikeasti tarpeellista, jos koira tuhoaa KAIKEN ihan vain nuoruuden innossaan (ja uskokaa minua, näitä koiria on. Jokaisella tuhoavalla koiralla ei suinkaan ole pitkittynyttä tylsyyttä tai eroahdistusta. Ne vain tykkäävät askarrella), mutta vaakakupin toisella puolella vaanii rajoittamisen aiheuttama stressi. Tämä stressi voi päin vastoin pahentaa tuhoilua. On siis ehdottomasti tarpeen pyrkiä mahdollisimman nopeasti pois työpäivähäkittämisestä tuhoilun vuoksi. Tämä vaatii yksinoloharjoittelua, treenaamista ja koiran elekielen tuntemista. Häkki on siis väliaikainen työkalu, jolla varmistetaan koiran turvallisuus pidempien poissaolojen ajan, ei suinkaan pysyvä ratkaisu. Työkaluna häkkiä ei kuitenkaan tule väheksyä, sillä esimerkiksi kodinvaihtaminen nuoruuden intotuhoilun vuoksi on ylimitoitettu ja koiraa huomattavasti enemmän stressaava ratkaisu. 

Joissakin tapauksissa, hyvin harvoin, häkki ON pysyvä ratkaisu esimerkiksi poissaolojen ajaksi. Tällasia tapauksia on kuitenkin erittäin vähän ja syy on yleensä aina terveydellinen (henkisesti tai fyysisesti).

Häkkiin tulee opettaa, jotta häkki on koirasta mukava mesta. Osa koirista oppii pitämään häkistä huomatessaan, että siellä on kivaa, rauhallista ja turvallista. Osa koirista on sitkeästi sitä mieltä, että maailma ulkopuolella on häkkiä kivempi paikka. Tällaisille koirille häkistä on tehtävä miellyttävä paikka.

Lumiprinsessan (Kermakarkin) dietti toimi kohtalaisesti, mutta neiti oli edelleen varsin tukeva kehään mennessään. Panin merkille, että monella muullakin vinttikoiralla oli "koronakiloja" (tietynlaista pehmeyttä piirteissä, jos nyt ei oikeasti niitä varsinaisia kiloja). Ymmärtäähän sen toisaalta; itse kukin on joutunut varmasti skippaamaan pari harrastusta ja kenties se superkunnon ylläpitäminen on tehnyt tilaa rennommalle ulkoilulle.

Meidän tuomarimme oli Tanya Ahlman-Stockmari ja hänen arvostelunsa on varsin koiran näköinen. En allekirjoita kommenttia turkista, sillä se on täysin rodunomainen, mutta muutoin arvostelussa ei ole huomauttamista. Liikkeiden epätasapaino on harmittavasti meillä tällä hetkellä ongelmana. Vika on eittämättä minussa, sillä lenkillä koira liikkuu kivasti. Handlerin pitää siis harjoitella. Toki taustalla on myös pitkäaikainen jumi lantiossa, mutta sitä on nyt menestyksekkäästi hoidettu jo pari kertaa. Toivottavasti Harjavallan kehään mennessä lukko aukeaa lopullisesti.

Kehistelyn jälkeen vietimme mukavan päivän kaverin teltassa seuraillen päivän muita kehiä ja jutellen niitä näitä. Prinsessa nautiskeli uuden ystävänsä huomiosta ja kampaamopalveluista samalla kun minä vaihdoin oman ystäväni kanssa kuulumisia ja kommentoin kehien kulkua. 

Korona-aika on aiheuttanut monelle koiranpennulle arkuutta sosiaalisissa tilanteissa, eikä syyttä; on voinut olla vaikeaa saada koiralle tarpeeksi vieraita ihmis- ja koirakontakteja. Tämä näkyy erityisesti luonnostaan epäsosiaalisten rotujen keskuudessa. 

Yleisen käsityksen vastaisesti on kuitenkin olemassa monia rotuja, jotka ihan tavallisinakin vuosina ja aivan tavallisesti sosiaalistettuina kasvavat kavahtamaan vieraan kosketusta tai vieraiden koirien seuraa. Silloin tällöin näyttelyissä törmää siihen, että tuomaria pakoon pinkonut koira onkin yllättäen ERInomainen. Olenpa todistanut sitäkin, miten handlerinsa jalkojen välistä pakoon survonut koira oli lopulta ROP.

Joskus tuomari itse valitsee olla koskematta koiraan. Tällöin kyse ei ole koirien ominaisuuksista, ainakaan suoraan, vaan tuomarin omasta valinnasta. Kanariandoggikehän laidalla huomasin, että tuomari ei koskenut koiriin urosten kivesten tarkastamista lukuunottamatta. Handlerit näyttivät koirien hampaat ja tuomari kurkki koiran rakenteen pidempää. Osa koirista näytti siltä, etteivät ne todellakaan olisi sietäneetkään vieraita käsiä itseään lääppimässä, osa taas olisi selvästi ollut asian kanssa "ihan fine". Väitän, että yhtä lukuunottamatta tuomari olisi kuitenkin voinut koskea koiria, kunhan handleri olisi pitänyt koiran pään kurissa ja koiran kontaktissa. 

Näyttelyiden alkuperäinen tarkoitus oli varmistaa koirien rodunomaisuus. Nykyään vaadimme koirilta harrastusmielessä huomattavasti enemmän kuin mitä näyttelyissä on alun perin ollut tapana. Mainittuun näyttelyiden alkuperäiseen tarkoitukseen vedoten voisi siis perustella, että kaikkia rotuja ei tarvitse voida koskea. Kuitenkin, koiranäyttelyt nykyaikaisessa, modernissa muodossaan ovat harrastus, joka vaatii koiralta tietynlaista (joskus ehkä pakotettuakin) sosiaalisuutta. Sen tulee sietää ihmisvilinää, muiden koirien läsnäoloa ja sitä tuijottavia ja koskevia, vieraita ihmisiä.

Itse olen hieman sen kannalla, että näyttelykoiraan tulisi voida koskea rodusta riippumatta, vaikkakin arvostan sitä, että tuomari pitää kosketuksen minimaalisena eikä laita käsiään tai kasvojaan tiedetysti pidättyväisten ja vieraisiin ynseästi suhtautuvien rotujen naamalle. Koiran tulisi kuitenkin kestää lyhytaikainen kosketus joutumatta paniikkiin tai menettämättä hermojaan ja syömättä ketään. Onhan se kuitenkin osallistumassa sosiaaliseen tapahtumaan, jossa toivomuksena on, että sek koiralla että omistajalla on mukavaa.

Pidän rotujen omia erikoisnäyttelyitä erinomaisena asiana; tällaisissa katselmuksissa rotutuomari (eli rodun tunteva, mahdollisesti sitä harrastanut/kasvattanut tuomari) ymmärtää rodun ominaisuuksia ja osaa sanoa koirasta siihen koskemattakin enemmän kuin "tavan tuomarit". Kasvattajat saavat koiristaan arvion, jonka perusteella he voivat jatkojalostaa linjaansa. Miksi meidän tulisi erikseen hankkia esimerkiksi vahtikoirarotuiselle työkoiralle muotovalion arvo? Eikö asiantunteva arvio koiran ulkoisesta olemuksesta yhdistettynä terveystutkimuksiin riitä todistamaan koiran rakenteellista arvoa?

Mitä te olette mieltä? Tuleeko näyttelyissä hyväksyä, että kaikki eivät ole koskettavissa, vai tuleeko äärimmäisten rotuominaisuuksien arviointi jättää erikoisnäyttelyihin, joissa rodun mahdollisesti epäsosiaalisetominaisuudet ovat tuttuja jokaiselle osallistujalle tuomareista handlereihin?

Kermakarkki lumiprinsessa ei ole millään tasolla lihava, se on yksinkertaisesti pyöreä. Eläinlääkäri väitti sitä jopa oikein hyvän painoiseksi ja merkittävän lihaksikkaaksi (jälkimmäisen myönnän ylpeästi itsekin). Näyttelyissä pärjätäkseen vinttikoiran tulisi kuitenkin olla sekä lihaksikas että kuiva. 

Itse en pidä liiallista kuivuutta enkä laihuutta tavoiteltavana eikä siitä mielestäni tulisi palkita. Vinttikoirat ovat kuitenkin normaalipainoisina tavan ihmisten silmiin laihoja, joten niiden kanssa ei todellakaan tarvitse mennä äärimmäisyyksiin, jotta se vaadittu kuivuus saavutetaan. Kermakarkki on varsin raskasluustoinen ja jykevä, isohko narttu, joten se voisi aivan hyvin menettää kilon olematta liian kuiva. Päin vastoin; se lienisi siinä kohtaa ihannepainossaan.

​Saas katsoa, saavutammeko tätä pistettä ennen näyttelyä. 

Koska haluan pitää blogin pääosin asiapitoisena ja mukavana, en ole kovastikaan puhellut tänne Kenraalimajurin saattohoidosta. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että meidän yhteinen aikamme kestää enää kuukauden pari. Lääkitys on eläinlääkärin kanssa tarkoin mietitty ja ennen kuin syksyn kylmän mukanaan tuomat kolotukset alkavat on Kenraalimajurin aika siirtyä eteenpäin. Minä en vielä tiedä, kuinka minun olisi tarkoitus selvitä siitä, mutta vanhuus saavuttaa lopulta jokaisen. Sitä vastaan on turha taistella.

Me olemme talsineet Kenraalimajurin kanssa samaan suuntaan jo 14,5 vuotta. 8kk ikäisenä se oli ensi kertaa kuoleman kanssa silmätysten, sillä sen polvet (2 ja 4, lateraalisesti luksoituvia kummatkin) olivat pettäneet jo pari kuukautta sitten, kukaan Suomessa ei suostunut leikkaamaan niitä ja reisiluut ja selkäranka olivat vääntyneet. Sitkeästi soittelin ympäriinsä, anelin ja yritin, kunnes sattumalta kuulin Seinäjoella leikkaavasta ortopedista. Ajoimme paikalle, lääkäri tutki koiran ja sanoi, että hän voi leikata sen kyllä, mutta leikkaus on iso, kummatkin jalat on leikattava kerralla ja edessä on elämän mittainen kuntoutus, nivel- ja lihashuolto ja pakko pitäytyä tiukassa paino- ja liikuntasuunnitelmassa. Kaikesta tästä huolimatta hän lupasi polvien kestävän viisi, kenties seitsemän vuotta, mutta tuskin vanhuuteen asti.

Leikkaukseen suostuminen oli elämäni tähänastisesti paras päätös. Se pelotti silloin aivan valtavasti ja mietin, onko se aivan turhan iso riski. Tuleeko koiralle tarpeetonta kärsimystä? Olisiko sen parempi mennä?

Jos nyt voisin mennä takaisin siihen hetkeen, tarttuisin itseäni hartioista, halaisin ja sanoisin, etten voi aavistakaan, miten oikein juuri päätin. Miten suuri merkitys Kenraalimajurilla tulee olemaan ja miten monessa elämässä. Miten siitä tulee viisipäisen koiralauman kuningas, oman koiraharrastukseni ja koulutustapojeni suunnannäyttäjä ja miten se tulee pelastamaan yhden ihmishengen (minun lisäkseni). Mikää päätös ennen tai jälkeen ei ole ollut enempää riskinoton arvoinen. Vain yksikin saamamme lisävuosi olisi ollut sen kaiken arvoista - ja me saimme niitä neljätoista. Neljätoista ihan uskomatonta vuotta.

Olen yrittänyt löytää pitkästä matkastamme lohtua tulevan vaikean hyvästijätön tueksi. Siitäkin huolimatta henkeni salpautuu ja tuntuu kuin joku törkkisi jäisiä nastoja rintaan aina, kun vain mietinkin sitä. 

Kuinka erilainen minä olisin ilman Kentraalimajuria? Missä minä edes olisin ilman sitä? Mihin elämäni olisi vienyt, jos vierelläni ei olisi kulkenut keskikokoinen, omasta mielestään kuitenkin aivan valtava harmaa villakoira Aaro?

Kuva on kuvituskuva, johon törmäsin tänään sattumalta Facebookissa. Kaikki kunnia kuvan alkuperäiselle tekijälle. 

Kunpa eläisitte ikuisesti.

Keskustelin pari päivää sitten ulkomaisen koirafoorumin chatissa nuoren koiraharrastajan kanssa. Toin ilmi inhoni muunmuassa piikkipantoja ja sähköpantoja kohtaan ja mainitsin, etteivät tällaiset metodit edes toimi voimakastahtoisten ja itsenäisten rotujen kanssa hyvin saatika ole niiden kanssa turvallisia. Keskustelukumppanini kysyi, millaisia metodeita sitten käytän Babian kanssa ja mainitsin käyttäväni koulutuksessa yksinomaan positiivista vahvistamista ja hallintaan liittyvissä tilanteissa tarpeen mukaan oikea-aikaisia pakotteita. Uskon siihen, että koiralle voi ja täytyy pitää kuria, mutta sen voi tehdä myös koiraa satuttamatta ja ahdistamatta. 

Saamani vastaus oli hämmentävä ja se sai minut miettimään, kuinka kaukana Suomesta, valovuosien päässä, monen maan koulutuskulttuuri ja käsitys koirasta on.

Vapaasti suomennettuna: 

​"Jaa. Itse olen ollut siinä käsityksessä, että voimakastahtoisten ja -viettisten koirien kanssa positiiviset menetelmät eivät toimi, koska niillä on niin voimakas vietti ja toimintahalu, että ne eivät yksinkertaisesti kuuntele. Mutta kiva, jos tämänkaltaiset metodit toimivat sinulle ja Babialle."

Olin töissä peruskoulussa ala- ja yläkoulussa kymmenen vuotta. Toimin sekä ohjaajana että opettajana ja työskentelin monenlaisten oppilaiden kanssa, niin erityisoppilaiden kuin yleistä opetussuunnitelmaa seuraavien kanssa. Olen hyvin tietoinen siitä, että jokainen olento oppii omalla tavallaan eivätkä kaikki opetustavat toimi samoin jokaisen kohdalla. 

Positiivisen vahvistamisen kohdalla unohdetaan usein, ettei itse positiivinen vahvistaminen ole opetustapa. Se on kouluttamista ohjaava taustaideologia, menetelmä, jossa korostetaan yksilön omaa pyrkimystä kohti palkintoa.

Jokainen ymmärtävä olento, jolla on kyky tavoitella omaa etuaan, oppii parhaiten silloin, kun se hyötyy oppimastaan. Avataan virkettä vielä lisää; yksilö oppii parhaiten silloin, kun se tiedostaa jonkin toiminnan johtavan itselleen suotuisaan ja miellyttävään lopputulokseen. Se alkaa tavoitella palkintoa sen sijaan, että esimerkiksi yrittäisi vain vältellä epämukavuutta.

Positiivista vahvistamista voi harjoittaa kymmenillä, sadoilla, tuhansilla eri tavoilla opettaa. Yksilöstä riippuen kaikki keinot eivät todellakaan toimi kaikilla, mutta jokainen on mahdollista opettaa käyttämättä väkivaltaa. Yksikään lapsi maailmassa ei tarvitse turpaansa koulussa oppiakseen istumaan nätisti. Yksikään koira maailmassa ei tarvitse piikkipantaa oppiakseen hillitsemään itsensä ja kävelemään hihnassa nätisti. 

Positiivinen vahvistaminen ei tarkoita päämäärätöntä nannan tunkemista nassuun. Positiivinen vahvistaminen vaatii ohjaajalta, opettajalta, kykyä nähdä, millä keinoin yksilö oppii parhaiten ja mitä ovat hänelle houkuttelevimmat palkinnot. Positiivinen vahvistaminen vaatii ohjaajalta taitoa, jota monella kyseenalaisiin "koulutusmetodeihin" turvautuvalla ei yksinkertaisesti ole. Kun taito loppuu, väkivalta alkaa. 

Yksi syy sille, miksi voimakastahtoisten rotujen kohdalla uskotaan tarvittavan voimakeinoja on niiden itsepäisyys ja usein voimakas reaktiivisuus. Tässäkin kohtaa mennään kuitenkin metsään puhtaasti siksi, ettei ymmärretä, mistä on kyse.

Kun ollaan katkaisemassa käytöstä, esimerkiksi rähinää, ollaan lopettamassa toimintaa. Opettaminen astuu kuvioon silloin, kun yksilölle opetetaan alusta asti haluttua toimintaa. Positiivinen vahvistaminen ei tarkoita sitä, että rähisevälle ja kimppuun pyrkivälle koiralle tarjotaan nakkia. Koiran häiritsevä käytös tulee lopettaa. Joskus se vaatii koiran pysäyttämistä esimerkiksi hihnalla, joskus se vaatii ääniärsykettä, joskus koira on vaan raahattava pois tilanteesta. Koiran satuttaminen tällaisessa tilanteessa vain kiihdyttää sitä lisää. Hihnan päässä kuristuksissaan ja mahdollisesti tuskissaan pyöriskelevä eläin ei myöskään uhmaa yhtään ketään; se reagoi kiihtyneenä kiihdyttävään ärsykkeeseen (kipu, epämukavuus, uhan tunne) menemällä paniikkiin. 

Väsymystään jälkikäteen läähättävä, täysin uupunut ja lukossa oleva koira ei ole alistunut eikä periksiantanut. Se on uuvuksissa. Sille ei opeteta tällaisella uuvuttamisella yhtään mitään, vaan se oppii välttelemään tiettyä käytöstä tai tietynlaisten tunnetilojensa ilmentämistä kivun ja epämukavuuden pelossa. Pelko taas toimii motivaationa vain, jos sitä tasaisin väliajoin vahvistaa. Jokainen voikin sitten itse miettiä, miten eettisesti oikein se on, kun muitakin tapoja on tarjolla. 

Kuinka tilanne sitten hoidetaan? Kuten aiemmin sanoin, koiran käytös lopetetaan viemällä se tilanteesta, asettunmalla väliin, estämällä koiran liike tai pakottamalla koiran huomio itseen, mikä kullekin koiralle sopii. Tämän jälkeen alkaa opettaminen; koiralle opetetaan systemaattisesti pienin askelin, mitä siltä vaaditaan, ja sen epätoivottu käytös katkaistaan alkuunsa. Positiivinen vahvistaminen ei tarkoita namusten survomista suu vaahdossa huutavan tai päälle loikkivan koiran kitaan. 

Positiivinen vahvistaminen vaatii aikaa. Tämä on ikävä fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri, ja se on myös yksi suurimpia syitä sille, miksi koiria koulutetaan kyseenalaisesti. 

Jos saat satasen (tai hampurilaisen tai katsoa hyvää sarjaa jakson verran tai mikä sinua nyt motivoikaan) joka kerta, kun siivoat keittiön tai peset tiskit, eittämättä alat lopulta tarjota tätä käytöstä saadaksesi haluamasi. Jos saat turpaan joka kerta, kun altaassa on tiskejä, peset ihan varmasti ensimmäisten turpajuhlien jälkeen joka kahvikupin heti, kun se tiskialtaasta löytyy, olettaen, että ymmärsit asiayhteyden. Jos et, saat mahdollisesti turpaasi useamman kerran ennen kuin keksit sen.

Kummassakin tapauksessa sinulla on lopulta olemassa motivaatio hoitaa sinulta odotettu työ. Ensimmäisessä tapauksessa sinun mielialasi on kuitenkin huomattavasti korkeampi ja odotat kenties innolla kahvikuppia, lusikkaa tai tassettia, jonka voit hinkata puhtaaksi palkkion toivossa. Kenties tähän tilanteeseen pääseminen ottaa vähän aikaa, mutta palkkion toivossa peset varmasti tiskit melko lailla joka kerta, vaikket sitten aina lempparipalkkiota saisikaan. Ehkä alat jopa tarjota muuta toimintaa, vaikka pöydän pyyhimistä, saadaksesi lisää kivoja juttuja.

Toisessa tapauksessa sinua ajaa puhdas pelko ja epämukavuus. Vaikka alat suorittaa hommaasi orjallisesti heti ymmärtäessäsi, mikä nenäverenvuotoon johtaa, ja vaikka saisit hommasta palkkionkin lopulta, tiedät kuitenkin, että jättämällä tiskit tekemättä saat kuonoosi. Sinun ei tee mieli tarjota mitään muuta toimintaa, koska saat mahdollisesti siitäkin turpaasi. Lisäksi huomaat joku kaunis päivä, että sinua ohjaava ohjaaja ei tänään olekaan ottanut pesäpallomailaa mukaan duuniin. Miksi siis tekisit tiskit kamalan innokkaasti, kun tänään et kuitenkaan voi saada nenuusi?

Kakkosesimerkki on toki hiukan dramatisoitu ja virheellinen, sillä kyseenalaisia metodeita käyttävät ihmiset tietävät hyvin, että koiran motivaatio tehdä mitään heidän kanssaan laskee, jos se alkaa yhdistää epämukavuutensa ihmiseensä. Niinpä he näkevät naurettavan paljon vaivaa peitelläkseen tätä tosiasiaa tai he antavat koiran ymmärtää, että joku toinen on sen epämukavuuden takana (kuten esimerkiksi silloin, kun seuraamaan opetettaessa koiran ohjaaja keskittyy ohjaamaan koiraa ja kouluttaja korjaa koiran toimintaa voimakkailla hihnapakotteilla). On absurdia, miten paljon he näkevätkään vaivaa piilottaakseen oman osuutensa epämukavuudessa sen sijaan, että he käyttäisivät energiansa eettistä tarkastelua kestävän opetustavan löytämiseen. 

Taitava kouluttaja ymmärtää, etteivät kaikki koirat opi samalla tavalla. Hän osaa etsiä yksilölle sopivimmat keinot, parhaat motivaattorit ja hän ymmärtää, että oppiminen ottaa aikaa. Hän osaa lukea koiraa ja saada siihen yhteyden. 

Taitavan kouluttajan ei tarvitse turvautua kyseenalaisiin välineisiin eikä koulutustapoihin, sillä taitavana ja oppineena hänellä on taskussaan valtava määrä erilaisia, mahdollisia toimintamalleja, ja hän osaa myös luoda uusia yksilön tarpeiden mukaan. 

Jokainen voi opiskella taitavaksi kouluttajaksi. Jokainen koira on mahdollista opettaa ilman satuttamista ja epämukavuutta. Ilman väkivaltaa. Vain taitamattomat ohjaajat pohjaavat koulutuksensa kipuun, sillä heillä ei ole muita keinoja saada koiraa toimimaan haluamallaan tavalla. Kyse on heidän taitamattomuudestaan, ei siitä, että koira vaatisi kovia otteita.