Piikkipantaa näkee usein isoilla ja voimakasviettisillä koirilla, joihin haetaan parempaa hallittavuutta. Suojelukoirilla prong collar vähentää sitä voimaa, jonka ohjaaja tarvitsee nykäisylleen saadakseen koiransa kuuntelemaan ja irrottamaan purusta tai sillä tehostetaan pakotteita. 

Värinää lukuunottamatta sähköpannan tehtävä on puhtaasti rangaista koiraa kivulla tai lietsoa sen vimmaa (esimerkiksi harrastuksissa hakea lisää energiaa suoritukseen) kivulla. Sähkön käyttöä perustellaan usein sillä, että sähköiskun voimakkuutta voi säätää. Sähköisku ei kuitenkaan koskaan "vain hiukan kutittele", vaan se tuntuu aina ikävältä, enemmän tai vähemmän. ​

Näiden välineiden käyttöä perustellaan usein sillä, että niitä suositellaan käyttöön vain kokeneille kouluttajille ja ihmisille, jotka osaavat käyttää niitä oikein. Mutta miksi kokenut kouluttaja tarvitsee sähköä tai ikävää painetta saadakseen koiran tottelemaan?

Suomessa tarpeettoman kivun tuottaminen eläimelle mm. koulutustilanteessa on laitonta. Sähkö- ja piikkipanta itsessään eivät ole kiellettyjä, mutta koska niiden toiminta perustuu kivun tai epämukavuuden tuottamiseen, niiden käyttö ei ole sallittua. Suomalaisen koiranomistajan tulee siis lain puitteissa toimiessaan yksinkertaisesti tulla toimeen ilman. Koska suurin osa suomalaisista koiranomistajista ei ole sen ihmeellisempiä kuin ulkomaiset vastineensa, on kyseenalaista perustella näiden välineiden tarpeellisuutta missään kulttuurissa. Jos peruskasvattaja Suomessa saa voimakkaan koiransa toimimaan ilman kyseisiä välineitä, ihan samalla tavalla se on mahdollista ulkomailla. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa enemmän työtä ja pitkäjänteisempää kouluttamista sekä hitaampia tuloksia.

Nopeus onkin todellinen syy, väittäisin, näiden välineiden käyttöön. Nopeus ja helppous. Kun kerran opettelet käyttämään piikkipantaa, ovat sen tuomat nopeat tulokset varsinkin isojen koirien kohdalla houkuttelevia. Ei venähtäneitä käsiä, ei selkäkipua, ei perässä roikkumista, ei kuukausien hikoilua treenatessa... piikkipannalla koira kulkee heti lätevästi. Helppous on koukuttavaa ja siitä on vaikea päästä eroon, jos siihen kerran lankeaa. 

Kipua ei voi käyttää oikein.

Se lause lukee tässä postauksessa nyt kolme kertaa. Se voisi lukea kymmenen kertaa ja se olisi silti yhtä tärkeä. Ihminen, joka joutuu turvautumaan koulutuksessa kipuun ja epämukavuuteen omistaa taitotasolleen liian haastavan koiran. Oli kyseessä sitten kouluttaja tai tavan tallaaja, jos koiraa ei saa toimimaan ilman kuristamista, pelottelua, satuttamista tai ahdistamista, oma taitotaso ei riitä kyseiseen koiraan. Emmekä nyt puhu hätävarjelusta; viettien ottaessa vallan on usein ikävä kyllä tarpeellista tehdä ikäviä ratkaisuja tilanteen keskeyttämiseksi. Puhuttaessa harrastukseen treenaamisesta tai ihan tavanomaisesta tapakoulutuksesta hätävarjelulle ei kuitenkaan ole tarvetta. 

Piikki- ja sähköpantojen käyttö ei milloinkaan ole perusteltua. Ei ulkomailla, ei Suomessa. On olemassa lukuisia, humaanimpia vaihtoehtoja hallita voimakkaita koiria paremmin. Kaikissa apuvälineen käyttöä vaativissa tilanteissa tarkoituksena on saavuttaa se piste, jossa väline on turha ja siitä voidaan luopua. Kuonopanta, humaani ja nopeasti toimiva apunväline nuoren ja voimakkaan, vetävän koiran lenkittämiseen, muuttaa tempoilevan nuoren hyvin nopeasti nätisti vieressä tepsuttavaksi ja nöyräksi. Niin kauan kuin kuonopantaa tarvitaan ulkoilutilanteissa sujuvan lenkkeilyn varmistamiseksi, koira ei kuitenkaan hallitse hihnakäytöstä. Tästä syystä koulutusta on jatkettava sinnikkäästi. Helppous on houkuttelevaa; olisi kovin mukava vaan antaa sen kuonopannan olla siinä ikuisesti ja nauttia lenkkeilystä. Emme kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa apuväline on ainoa keinomme hallita eläimen käytöstä.

Koirilla on panta, valjaat ja hihna, jotta voimme lenkillä määritellä, mihin ne saavat mennä. Aitaamme pihamme, jotta koirat eivät karkaa. Rajoitamme kotona eläinten liikkumista, jotta ne eivät laita koko kämppää remonttiin. 

Koiran elämä osana ihmisyhteiskuntaa vaatii jonkinlaista hallintaa välineillä. Vain tilanteessa, jossa koira on vapaana ja sillä ei ole päällään tai ympärillään mitään, mikä rajoittaa sen tekemistä, sen hallinta perustuu täydellisesti pelkkään auktoriteettiin ja opittuun toimintaan. Meidän olisi kuitenkin hyvä pyrkiä siihen, että tarvitsemme mahdollisimman vähän välineitä hallitaksemme koiramme; siitä voi olla odottamatonta hyötyä. 

Taannoin meillä oli kutkuttavan pelottava tilanne; jostakin syystä Sotaperuna ja Lumiprinsessa olivat saaneet portin auki sen minuutin aikana, kun olivat vahtimatta pihassa. Juoksin ulos vain huomatakseni, että kumpikin oli paennut portista ulos. Hätääntyneenä siitä, että vieressä kulkee vilkkaasti liikennöity valtatie, siihen kellonaikaan vieläpä tupaten täynnä rekkoja ja henkilöautoja, syöksyin sisälle hakemaan hihnoja ja pukemaan kenkiä. Tajusin kuitenkin siinä kaikessa paniikissa puhaltaa koirapilliin. 

Koirapilli on meillä kovassa käytössä. Olen ehdollistanut kaikki koirani siihen, että koirapillin soidessa soittajan luona odottaa taivas; nannaa tursuaa ovista ja ikkunoista ja kehuja ja ylistyssanoja satelee suun täyttyessä uskomattomista herkuista. 

Positiivinen ehdollistaminen koirapillin ääneen pelasti meidät kaikki. Koirat auton alle jäämiseltä, minut hirvittävältä sydänsurulta. Kumpikin karkulainen oli pillin kuullessaan kääntynyt kaukana ympäri ja ne juoksivat takaisin pihaan, loikkasivat terassille samaan aikaan, kun minä kiirehdin etuovesta takaisin ulos. Kaikesta vapauden hurmoksestaan huolimatta ne tulivat takaisin kotiin, minun itsenäinen metsästäjäni ja itsepäinen teinini. Ne valitsivat minut ja tottelivat minun kutsuani, vaikka maailma tarjosi niille uskomattomia seikkailuita. 

Minä en tarvinnut siihen kipua, pelkoa enkä pakkoa. Tarvitsin siihen luottamusta, nakkeja ja työtunteja. Sen ymmärryksen iskostamista, että minua kannattaa totella, koska se on hyödyllistä. Tarvitsin positiivista vahvistamista - ja jos se toimii presa canariolla ja afgaaninvinttikoiralla, se takuulla toimii muillakin. 

Yksiselitteistä vastausta ei ole. Loppuviimeksi yksilön luonne ja energiataso merkitsevät aina sukupuolta enemmän. Jollain tavalla pääosin testosteronista tai pääosin estrogeenista ammentavat otukset kuitenkin poikkeavat toisistaan ja moni harrastaja päätyy valitsemaan kumppanikseen mieluiten vain jompia kumpia; uroksia tai narttuja. Tähän vaikuttavat monet asiat; henkilökohtaiset mieltymykset, harrastaminen/harrastus, käytännön syyt... 

Toteutin omassa sosiaalisessa mediassani kyselyn siitä, kumpia kukakin koiria harrastavista tuttavistani ja ystävistäni pääosin suosii valintaa tehdessään. Ainoana kriteerinä vastaamiselle oli, että kyse on leikkaamattomista (kastroimaton tai steriloimaton) koirista. Leikkaaminen muuttaa koiran hormonitoimintaa ja kehon toimintaa monin tavoin, ja omasta mielestäni leikkaamiselle tulisi aina olla painava terveydellinen tai käytöksellinen syy. Pelkkää käytännöllisyyden nimissä leikkaamista en hyväksy, sillä luonnollisella hormonitoiminnalla on syynsä.

Vastauksia sateli mukavasti. Alla siis koottua pohdintaa siitä, millaisia ovat "Pirjo perusnarttu" ja "Pekka perusuros". Huomatkaa, että kyseessä on puolihumoristinen ja yleistävä kokoelma. Yksilö on aina yksilö ja omaa valintaa tehdessä kannattaa kuunnella kasvattajaa ja olla avoin. Sukupuolistereotypiat ovat harvinaisen voimakkaasti läsnä myös koiramaailmassa.

Yleisin kokemus narttukoirista oli, että ne ovat uroksia ovelampia ja kierompia. Niiden kanssa joutuu tahimaan useammin ja toistamiseen, vaikka ne sitten taas tuntuvat uskovan hetkellisesti uroksia helpommalla ja vähemmällä vääntämisellä. 

Nartut kuvattiin oveliksi ja mielenkiintoisiksi kumppaneiksi, joilla on aina takataskussa jonkinlainen varasuunnitelma sen varalta, että omistaja sattuu jossain vaiheessa lepsumaan vaatimuksistaan. Tilaisuus teki kokemuksen mukaan nartuista varkaita huomattavasti uroksia useammin. 

Nartut kuvattiin laumassa uroksia helpommiksi. Ne laumautuvat hyvin ja jakavat tehtäviä toisilleen, kunnioittaen sitten näitä jaettuja vastuualueita niin, että laumaelämä on auvoista. Silloin harvoin, kun nartut kuitenkin päättävät alkaa tapella, niiden sanottiin tappelevan tosissaan ja "loppuun asti". Toisiaan vihaamaan alkaneita narttuja on puheiden mukaan hyvin vaikea saada koskaan ystävystymään uudelleen. Ne eivät yksinkertaisesti tule toimeen. Parhaassakin tapauksessa niiden suhde jää kyräilyasteelle ja ne tuntuvat odottavan mahdollisuutta puukottaa laumatoveriaan selkään. 

Hormonit tekevät nartuista epäluotettavia harrastuskumppaneita. Jos niillä ei ole juoksua juuri kilpailujen kynnyksellä, ovat ne valeraskaana ja flegmaattisia. Juoksujen ja valeraskauden jälkeinen muutama kuukausi otollista harrastusaikaa osuu aina sellaiseen kohtaan vuotta, ettei mitään ole tarjolla. Lupaava harrastuskoira lihoo siis sohvalla samaan aikaan, kun sen urospuoliset vastineet pokaavat pystejä autuaan tietämättöminä hormonikierron aiheuttamista mielialanvaihteluista. Ja kun se ailahtelu jäisikin vain mielialoihin; hormonitoiminta voi myös turvottaa muuten timmissä kunnossa olevan nartun pulleaksi ja turpeaksi juuri sen kesän tärkeimmän harrastustapahtuman kynnyksellä. JES! Kannatti maksaa 50 euroa osallistumisesta.

Suhteessa omistajaansa nartut kuvattiin usein paremmin omistajan tunnetiloihin reagoivina ja "sielun peileinä", jotka hakeutuvat lähelle ja syliin, jos sille on vähäisintäkään tarvetta. Ne ikään kuin jakavat hetkellisesti maailman painon kanssasi, vaikkeivät syytä synkkyydellesi oikein ymmärräkään.

Suurin osa mielipiteistä kuvaili uroksia (anteeksi kaikki urospuoliset minkä tahansa lajin edustajat, mutta olen samaa mieltä) suoriksi ja toimintatavoiltaan yksinkertaisiksi; hommat hoidetaan tietyllä tapaa, se on siinä, ei tarvitse jäädä jahkailemaan, nyt eteenpäin. Kun edessä on pulma, uros lähestyy sitä ratkaisumielessä. Jos se pulma ei ratkea, uros ei jää miettimään, vaan menee toista kautta. 

Moni mielipide kuvaili uroksia "yksinkertaisen mauttomiksi ja lapasiksi" ja mainitsi sen takia valitsevansa mieluummin mielenkiintoisen nartun. Myönnän itsekin, että allekirjoitan väitteen urosten "helppoudesta" narttuihin verraten. Tylsiä ne eivät kuitenkaan mielestäni ole! Urosten helppouden katsottiin johtuvan siitä, että niiden käytöstä on yksinkertaisuuden takia hyvin helppo ennakoida ja yleensä kertakeskustelu riittää viemään omistajan mielipiteen perille. 

Laumassa uroksien "tyhmyys tiivistyy" ja uroslaumoilla kuvailtiinkin olevan suurempi mahdollisuus jahkautua porukalla ongelmiin. Ne myös pörhistelevät toisilleen useammin, mutta mahdolliset selkkaukset ovat "paljon melua tyhjästä"-tyyppisiä läpsyttelyjä, joiden jälkeen lähdetään yhdessä kaivamaan ruusupensasta ylös. 

Uroksilla koettiin olevan isompi ja jatkuva tarve pullisteluun ja merkkailuun lenkillä. Niiden on usein vaikeampi tulla toimeen vieraiden (tai edes oman perheen) samansukupuolisten kanssa. Harrastuksissa uros on kuitenkin narttua vakaampi; jahka se kasvaa hillitsemään itsensä, sen harrastuspotentiaali pysyy samana ympäri vuoden. Juoksut tai valeraskaudet eivät sekoita uroksen päätä ja se paahtaa täysillä läpi harrastusvuosiensa osallistuen suurella todennäköisyydellä huomattavasti useampaan tapahtumaan, kilpailuun ja kokeeseen kuin sen narttupuolisey vastineet.

Ihmisiä kohtaan urokset koettiin tottelevaisemmiksi ja nöyremmiksi. Niillä kuvailtiin olevan "kyllä äiti/isä"-asenne, joka tekee niistä arjessa helppoja ja mukavia kavereita. Ne ovat narttuja leikkisämpiä läpi elämänsä ja yleisesti ottaen myös touhukkaampia ja energisempiä. 

Mukaan mahtui muutamia mielipiteitä, omani mukaanlukien, joissa valinta tehtiin yksilön ominaisuuksien ja luonteen sekä oman muun lauman kulloisenkin koostumuksen mukaan. Sukupuolen koettiin vaikuttavan koiran käytökseen, mutta mitään selkeää toisen sukupuolen suosimista ei harrastettu. 

Leikkaamatonta sekalaumaa pitäviä kaikki, myös sellaisia itse harrastavat, pitivät maskokismiin taipuvaisina. Sekalaumassa kun pääsee kokoaikaisesti nauttimaan kaikista sukupuolten huonoimmista puolista - pysyvästi! Nartut ovat milloin kuin ahteriin ammutut karhut, milloin tyrkyttävät itseään kaikelle liikkuvalle, ja siinä sivussa urokset merkkaavat koko ajan, ulisevat, vinkuvat ja älämöivät päivin öin ja haastavat riitaa kaikkien muiden urosten kanssa. Sen pari kuukautta vuodesta, kun hormonihöyryisten sekopäiden lauma elää harmoniassa, omistaja voi kuitenkin nauttia mahdollisimman luonnonmukaisen lauman toiminnan katselemisesta (ja laskea kauhulla päiviä seuraaviin juoksuihin).