Teiniaika sijoittuu koiralla pentuajan ja vakaan aikuisuuden väliin. Sen alkuaika ja pituus riippyy yksilöstä ja sen perimästä. On rotuja ja linjoja, joiden teinikuukaudet ovat ohi nopeasti ja jotka ovat melko valmiita ja vakaita jo runsaan vuoden ikäisinä. Kokonaan oma juttunsa ovatkin sitten ne, joiden pentuaika venyy ja joiden teini-ikä tuntuu kestävän ikuisuuden. Jokaiselle koiralle teiniys on kuitenkin tärkeä osa kasvua aikuiseksi. Teinikoira testaa, ärisee, etsii paikkaansa, pelkää hassuja asioita, nukkuu ylettömästi ja joskus taas ei rauhoitu ollenkaan. Itsenäistyminen, kapinointi ja oman paikan löytäminen laumassa ovat tärkeä osa aikuistumista, eivätkä ne ole mahdollisesta hankaluudestaan huolimatta ongelmakäytöstä tai vaadi erityisiä korjausliikkeitä. Päin vastoin; teinikoiran kanssa kannattaa pitäytyä tutuissa rutiineissa.

Näennäisesti "ilman syytä" esiintyvä öykkäröinti on kenties arjessa hankalin muutos. Joillakin koirilla tätä esiintyy vähän tai ei ollenkaan, mutta itsenäisillä ja dominoivilla roduilla ja yksilöillä söpön pennun muuttuminen häijyksi ja itsepäiseksi Härmäläiseksi Perusjuntiksi on ikävä kyllä korostunutta ja vahvaa. Suurella todennäköisyydellä sitä ei myöskään voi mitenkään välttää. Hyvä peruskoulutus ja luottavainen suhde koiraan auttaa, mutta teini-ikää sekään ei pysty estämään. 

Vartiointitaipumus herää korostuneen voimakkaana usein juuri teini-iän kynnyksellä. Vahtimiseen taipuvaiset koirat tuppaavat tähän aikaan vahtimaan melko lailla kaikkea. Sotaperuna saattaa parkkeerata itsensä minun huomaamattani varpailleni, kun olen vaikkapa nauttimassa aamukahvia, ja vasta kumea murina tai koiraportille hyökkääminen havahduttavat minut tilanteeseen. Vaikka on toki suloista, että minun aamuhetkeni rauhallisuus on Sotaperunalle sydämen asia, ei tällainen käytös ole kuitenkaan suotavaa. Nyreänä pois käsketty Sotaperuna sitten mulkoilee eteisestä, että on se kumma, kun ei saa taata turvallisuutta. En kuitenkaan koe, että talouden keski-iältään yli 10 vuotta olevat muut koirat olisivat minulle minkäänlainen uhka. Ne ovat sitä korkeintaan aamupalavoileivälle ja sillekin vain luvan kanssa. 

Vahtikäytös korostuu myös töissä, jonne Sotaperuna ei saa enää tulla mukaan kuin parina rauhallisena päivänä viikossa ja silloinkaan se ei kohtaa asiakkaita. Kaiken vahtiminen on paitsi hankalaa, myös hyvin kuluttavaa. Työpäivän jälkeen Sotaperuna on aivan piipussa, vaikka se näennäisesti katseli ikkunasta koko päivän. 

"Minä hoidan tämän"-asenne korostuu myös muussa kuin vahtimisessa. Lumiprinsessa on aina ollut hyvin itsenäinen ja itsepäinen koira, mutta se oli sitä teininä raivostuttavuuteen asti. Mikään käsky ei mennyt perille, kaikki piti kokeilla vähintään kuuteen kertaan ja säännöt lakkasivat olemasta saman tien kun selkänsä käänsi ja kiellon tai käskyn viimeinen kirjain lakkasi kaikumasta. Se myös loikki niskaan ja selkään, repi vaatteita ja riehui hihnassa tai vaihtoehtoisesti heittäytyi tielle makaamaan, eikä suostunut liikkumaan mihinkään. Tätä vaihetta keksi kaksi uskomattoman pitkää vuotta. 

Niin turhauttavilta kuin nuo sanat kuulostavat teinikoiran aivoituksien kanssa painiessa, ne ovat totta; teiniaika menee ohitse. Jos koiran käytökseen alkaa kiinnittää liikaa huomiota ja jos alkaa korjata ongelmallista käyttäytymistä systemaattisilla korjausliikkeillä, saattaa huomaamattaan "kasvattaa kärpäsestä härkäsen", eli luoda ongelman, jota ei ollut olemassakaan. Teini-iän sekoilut kun eivät johdu siitä, etteikö koira osaisi; se ei yksinkertaisesti nyt vaan halua, koska se haluaa tehdä itse. Itsenäistyminen on uskomattoman tärkeä ja hieno osa aikuiseksi kasvamista ja kaikista paras tapa suhtautua siihen on olla ymmärtäväinen ja jatkaa tuttujen asioiden vaatimista, mutta kärsivällisesti. Joskus saattaa olla tarpeen muistuttaa tietyistä säännöistä, mutta yleisesti ottaen teinikoira vastustaa vain vastustamisen vuoksi.

Tämä onkin asia, joka kannattaa muistaa, kun puhutaan koiran inhimillistämisestä! Koira OSAA kyllä kapinoida, sanottiin siitä mitä tahansa. Kapinointi on osa teini-ikää ja se on osa sosiaalisen eläimen kasvamista, myös ihmisen kasvamista. Koira ei tee sitä, koska se on kettumainen, vaan koska se etsii omaa paikkaansa, kokeilee rajojaan ja rakentaa itsestään kuvaa itselleen. Se ei osaa ajatella "kuka minä olen?", mutta se vaistomaisesti etsii omaa paikkaansa yhteisössään. Osasta koirista tulee johtajia, osasta tulee seuraajia. Oman paikkansa ne löytävät vain kokeilemalla, jotkut selvästi ja rajusti, jotkut hienovaraisemmin. 

Kun teini-iän jaksaa kahlata lävitse tukevana ja turvallisena omistajana, joka jaksaa sietää, antaa anteeksi, opettaa ja ohjaa, on palkintona ennen pitkää upea koira, josta on kasvanut paras mahdollinen versio itsestään. 

Joskus hermot menevät itse kullakin. Joskus ei vaan jaksa. Joskus tulee aktivoitua koiraa liikaa tai annettua sille liian vähän tekemistä ja se kostautuu. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma, se on inhimillisyyttä. Kunhan yleisesti ottaen pitää päänsä kylmänä teinin kanssa, tulevaisuudessa odottaa kyllä palkinto. Jaksakaa, jatkakaa kouluttamista, palkitkaa, ohjatkaa, muistuttakaa ja ennen kaikkea muistakaa kaiken opettamisen ohessa antaa sitä positiivista, kannustavaa palautetta ja hellyyttäkin. Teinikoiran päässä on meneillään melkoinen myrsky ja se kaipaa ihan yhtä lailla silloista halausta kuin ihmisteinikin. Se kaipaa myös mahdollisuutta olla oma itsensä; tehdä hauskoja juttuja yksin tai kaverin kanssa. Kokea maailmaa ilman ohjausta ja tehdä omia päätöksiään. 

Kun teini-ikä on ohitse, palkintona on koira, joka luottaa sinuun kuin vuoreen ja johon sitä voit luottaa. Ikävän moni koira vaihtaa kotia juuri teininä; aikana, jolloin ne kaikista eniten kaipaisivat meidän tukeamme ja turvaamme. Älä petä teinikoiraa, ja aikuisena se ei ikinä petä sinua.

Lumiprinsessa on tästä hyvä esimerkki; tuskin yksikään muu tuntemani koira on saanut vierailta niin paljon palautetta kesyttömyydestään kuin kermakarkki teininä. Tänä vuonna kuukauden päästä kermakarkki täyttää viisi vuotta. Se on täysipäisin, tasapainoisin, itsevarmin ja rohkein koira, jonka tiedän. Sen voi luottaa lasten, vanhusten ja aikuisten seuraan pelkäämättä. Toissapäivänä se karkasi Sotaperunan kanssa vahingossa auenneesta portista, mutta juoksi kotiin koirapillin kuullessaan ja toi vielä teininakeronkin mukanaan. 

Vaikean ja pitkän teini-iän aikana mietin useampaan otteeseen, tuleeko yhteiselostamme koskaan seesteistä ja mukavaa. ​Tuli siitä. Se vain vaati aikaa. Se vaati pitkän matkan, jonka aikana Lumiprinsessa juoksi sinne, tänne ja tuonne. Se kokeili kaikkea, etsi itseään, testasi rajojaan, jotta se voi lopulta odottaa minua risteyksessä ja todeta "nyt minä olen nähnyt kaiken, ja nyt minä haluan jatkaa sinun kanssasi". 

Oli hauska huomata, miten selvästi Kouko nauttii seurasta. Muutosta nyrpeänä se piileskeli tutusta terraariosta otettujen kasvien alla turpeessa koko päivän, kurkistellen esiin sammalen alta vasta illalla. Se taisi havaita terraariossa toisenkin kotilon, mutta veti vielä tässä välissä päänsä visusti piiloon. Yöllä huomasin kaksikon kohdanneen ja seuraavana aamuna löysin ne nukkumasta rinta rinnan, pienemmän Koukon kuori kiinni isomman Lievo-ystävän kuoressa. 

Sekä Adelinaet että Reticulatat tarvitsevat kostean ja lämpöisen terraarion. Ihannelämpötila on n. 28 astetta ja ihannekosteus 80-90%. Tämä on Suomessa käytännössä mahdollista vain, jos käyttää lämpömattoa tai lämpölamppua. Päädyin lämpömattoon, sillä se on minulle tutumpi formaatti ja myös lämpölamppua siistimmin toteutettavissa.

Toipilasterraarion pieni Komodon lämpömatto päässee luomaan pientä lämpönurkkaa pikkuetanoille. Koukon ja Lievon terraarioon päädyin hankkimaan Giganterran ison lömpömaton ja yksinkertaisen termostaatin. Alkuvaikeuksista huolimatta maton ja termostaatin säätäminen oikeaan lämpötilaan sujui varsin mutkattomasti ja nyt terraario on lämmennyt n. kaksitoista tuntia. Se on vielä muutaman asteen päässä ihannelämpötilasta, mutta hyvää vauhtia matkalla sinne. 

Päädyin asentamaan maton terraarion alle. Tästä on useita eri mielipiteitä ja osa lähteistä kieltää tekemästä niin, sillä kotiloilla on luontainen tarve kaivautua ja ne saattavat kaivautua vahingossa liian kuumaan. Toisaalta taas suurempi osa kokeneista harrastajista suosittelee maton laittamista terraarion alapuolelle, sillä se nostaa kosteasta turpeesta lämmintä höyryä ja tällä tavoin luo kotiloille otollisemmat elinolosuhteet myös kosteuden suhteen. Näin myös itse ajattelin, ja terraarion seinät ovatkin nyt aamulla peittyneet höyryyn. 

Matto on hieman pidempi kuin suositus monesti on, mutta pienemmän maton on ilmeisesti vaikea luosa kotiloille sopiva, tasainen lämpö terraarioon. Lämpömattoja suositellaan 1/3 pohjasta peittäviksi ja omani kattaa terraarion pohjasta runsaan puolet. Raja näkyy ylläolevassa kuvassa varsin hyvin; matto ylettää suurinpiirtein siihen, mihin vesipisarat tuossa turvekerroksen rajalla lasissa. 

On ollut kiva seurata, miten flegmaattisesta Koukosta on muuttumassa touhukkaampi ja toimeliaampi etana. Jahka terraarion lämpö saavuttaa halutun rajansa, Kouko saa viimein elää lajityypillistä elämää isossa terraariossa muiden kotiloiden kanssa. Ehkä sen kuorikin jaksaa vielä kasvaa ja kohentua. Ainakin väeit näkyvät jo selvemmin. 

Todellinen stoppi meille iski muutama viikko sitten, kun Sotaperuna innostui pienessä sisähallissa vähäisten välimatkojen takia kunnolla rähisemään treenikavereina olleille hoffeille (hovawart). Treenikerta meni täysin kontaktin ottamiseen ja säilyttämiseen ja sekä Sotaperuna että minä olimme treenin jälkeen täysin puhki. Kun tähän yhdisti vielä viime viikkojen varsin vakavamielisen liikkeiden hiomisen ja korkeat tavoitteet suorittaa BH-koe loppukesästä, ilo alkoi olla treeneistä kadoksissa. Sotaperunan kasvattaja huomasi sen ensimmäiseksi ja lopulta huomasin sen itsekin. Koira oli väsynyt, minä olin väsynyt eikä kummallakaan ollut kovinkaan hauskaa, vaikka onnistumisiakin tuli.

Aloin miettiä omaa suhdettani treenaamiseen. Olen aina ollut ihminen, jonka on vaikea harrastaa ohjatusti. Minun on vaikea survoa itseäni muottiin ja suorittaa asioita orjallisesti. Kaikenlainen harrastus, jossa vain yhdenlainen suoritus lasketaan ihanteelliseksi, tuntuu minusta ankealta. Rakastan luovuutta ja sitä, että koiran persoona näkyy. Asiat tulee toki tehdä, kuten ne tulee tehdä, mutta en ole nippeliasioissa turhan tarkka. Jos perusasento on vähän vinossa, se ei häiritse minua yhtään niin paljon kuin sen ehkä kuuluisi. Jos seuraaminen menee välillä loikkimiseksi, on se minusta vain hauskaa ja motivoitunutta hallitsemattoman sijaan. 

Vinttikoirien kanssa on lisäksi tottunut siihen, että suurin piirtein sinne päin on ihan validi suoritus. Yhtäkkiä minun pitäisikin tehdä just eikä melkein, eikä se vain yksinkertaisesti ole minusta kivaa.

Kasvattaja, hyvä ystäväni, kehotti meitä pitämään pari viikkoa "tuumaustaukoa". Katsomaan treenaamista sen jälkeen ja keskittymään yhteiseen iloon suorituksen muodollista pätevyyttä enemmän. Jos yrittäisin jatkaa heti, solahtaisin helpolla samaan ylisuorittamiseen kuin ennenkin hyvistä aiheistani huolimatta. 

Parin viikon treenitauon aikana mietin, mistä väsymykseni johtuu. Minulla on hyvin haasteellinen, kuormittava ja vaikea tilanne. Unelmani on konkurssiuhan alla jo ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Ystäväni, joka on ollut seuranani ja apunani vapaaehtoisesti, on menossa muihin töihin ja työpäivistä on tulossa yksinäisiä. Rahaa tässä maassa nyt kuitenkin tarvitsee elääkseen, enkä minä voi vielä palkata ketään. On siis ymmärrettävää, että jos töitä on tarjolla, niitä otetaan. 

Olen väsynyt, surullinen, pettynyt, epätoivoinen. 

Sotaperunan aggression ja viettien herättyä sivulliset ja osa läheisistä on kommentoinut koiran tekemisiä. Olen kokenut valtavaa ahdistusta siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut. Etten osaa, vaikka yritän. En onnistu, vaikka ihan tosissani haluan ja teen töitä sen eteen. Vaikka tiedän ja tiedostan, että tämä on normaali osa minkä tahansa koiran kehitystä, ei se helputtanut oloani ollenkaan, kun kritiikki lävähti vasten kasvoja. "Kyllä sen pitäisi pystyä", "kyllä sen on siedettävä", "ihmisiä pelottaa", "käy vielä huonosti", "ei se voi tuolla tavalla toimia"... lista on loputon. Joskus tuntuu, että parin tukevan ja tsemppaavan kommentin vastineeksi tulee kymmenen negatiivista ja kritisoivaa. "Tee näin, niin teet paremmin", "ole tiukempi", "tee enemmän työtä"... vaikka kommentit tulevat rotua tuntemattomilta tahoilta, tässä mielentilassa ne sattuvat ja repivät sielua ihan kiitettävästi.

Olen istunut monet hiljaista työpäivää seuranneet illat keittiön lattialla tai maannut eteisen koirapedissä itkemässä, Sotaperuna tiiviisti sylissä. Tuntuu epäreilulta, että siitä on maalattu hirviö, vaikka se tekisi mitä tahansa läheistensä vuoksi ja rakastaa kaikkia itselleen tärkeiksi kasvaneita ihmisiä koko sydämellään. 

Kun nämä kaikki yhdistetään oman sairauteni kannalta vaikeaan aikaan, jolloin tunnen itseni normaalistikin väsyneeksi, kömpelöksi, kyvyttömäksi ja tyhmäksi, ei ihme, että ilo puuttuu paitsi elämästä niin myös treeneistä. Ja kun hihnan päässä on koira, joka lukee omistajansa mielentilaa, ei sitä iloa löydy koiraltakaan. 

En ole kovinkaan hyvä antamaan itselleni anteeksi. Jos minulla on siihen vähäisintäkään syytä, koen helpolla oloni tyhmäksi, huonoksi, kyvyttömäksi. Sellainen olo minulla on nyt. Olen epäonnistunut yritykseni kanssa, olen epäonnistunut afgaanien turkinhoidossa, olen epäonnistunut Haikalasen ja Kenraalimajurin liikuttamisessa, olen epäonnistunut Sotaperunan koulutuksessa. On hetkiä, sellaisia mustia ja tahmeita, öljyn lailla päälle vyöryvän ahdistavia, jolloin koen, ettei minusta ole mihinkään. Kuka tahansa muu olisi onnistunut, mutta minä epäonnostuin - taas.

Objektiivisesti ajateltuna itsekästä omassa kurjuudessaan rypemistä. Monella yrityksellä menee nyt huonosti. En ole ainoa. Sotaperunalla on haastava ikä ja se menee kyllä ohitse. Afgaanit kestävät kyllä pari takkua korvissa. Haikalanen ja Kenraalimajuri vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä, vaikka pahimpaan kura-aikaan eivät saakaan niin paljon liikuntaa kuin normaalisti. Pitäisi yrittää ajatella asiaa nimenomaan näin, objektiivisesti, mutta ihmisen kokemusmaailma on rajusti subjektiivinen.

Olen aloittanut anteeksiannon pienin askelin. Pidin ensimmäistä kertaa piskuiset treenit edellispäivänä. En hionut mitään, en lähtenyt nipottamaan. Pidin hauskaa koiran kanssa. Annoin itseni nauraa, kun se loikki. Nauroin, kun se ei malttanut odottaa. Ja arvaatteko mitä? Koirallakin oli hauskaa! Se teki paljon motivoituneemmin kuin pitkään aikaan, vaikkei sen suoritus muodollisesti pätevää tekemistä ollutkaan. Tätähän varten minä tätä teen, tätä varten minulla on koiria; koska nautin niiden seurasta. Meillä on hauskaa keskenämme.

Jatkamme pienin askelin. Vaikken missään muussa antaisikaan itselleni anteeksi, niin tässä asiassa aion antaa. Ei ole syntiä tehdä hiukan siihen suuntaan, jos se hiukan siihen suuntaan on kummastakin mukavampaa kuin tismalleen ja pilkuntarkasti.

Ohessa video treeneistämme. Meneekö prikulleen? Ei mene. Eikä haittaa!

Kynsivammoista tulee aivan uskomattoman paljon verta. Kuulin pihalta pikku vingahduksen, mutta Sotaperuna ei ontunut eikä aristellut etujalkaansa kirmatessaan sisälle. Ilman niitä nopeasti lattian täyttäviä verisiä tassunjälkiä ja pikku lätäköitä en varmaan olisi vammaa edes huomannut. Nyt sitä oli vaikea olla huomaamatta.

Yöllisestä haavanhoidosta ei tullut mitään, sillä sarveiskerros roikkui vielä yhdestä kulmasta kiinni ja selvästi sattui. Vinttikoiriin tottuneena yritin pestä haavaa ja ottaa repsottavaa kynnen kappaletta varovasti pois, mutta Sotaperuna oli asiasta toista mieltä ja juoksi ympyrää niin kauan, että koko keittiö ja kaksi sen mattoa olivat yltä päältä veressä. Lopulta palanen oli yöllä lähtenyt pois ja aamulla kynsi näytti keljulta ja kipeältä. Menimme siis näyttämään sitä pikaisesti Rauman Evidensiaan, jossa päädyimme lääkärin kanssa rauhoitukseen, sillä joitakin yksittäisiä sarveiskerroksen palasia näkyi vielä. Muulla tavoin kynsi oli aivan normaali, joten päädyimme aloittamaan hoidon ilman antibioottia ja toivomaan parasta sekä suojaamaan haavaa hyvin.

Tassusiteen ja ylipäänsä kaikenlaisten haavojen ja vammojen hoito on vinttikoiranomistajalle varsin tuttua puuhaa. Sotaperuna on ehdottomasti hankalin asiakas, jonka haavereita olen koskaan paikkaillut (ja se on aika paljon ottaen huomioon, että minulla on ollut myös frettejä ja Herra Hittavainen oli vielä hybridi), mutta homma helpottuu kerta kerralta, kunhan ei vain anna periksi. 

Eläinlääkärissä Sotaperuna sai taas kehuja käytöksestään. Se istui nätisti odotusaulassa, vaikka siinä oli muita koiria, ja se antoi lääkäreiden ja hoitajien käsitellä itseään. Juuri tällä tavalla presan kuuluu käyttäytyä. Vaikka puhun avoimesti myös arjen haasteista tällaisen koiran kanssa, niin eivät ne mitään ilmestyskirjan hirviöitä ole. Kunhan ne koulutetaan oikein, niillä on hyvä hermorakenne ja omistaja osaa lukea koiraansa, presa canario on sivulliselle yhteiskunnan jäsenelle ihan yhtä vaaraton kuin mikä tahansa eläin - avainasemassa on ymmärtää sen ominaisuuksia ja toimia sen mukaan. Tämä vastuu on aina omistajalla, joskin totta kai sitä toivoisi ihmisten kiinittävän huomiota omaan käytökseensä vieraiden koiren seurassa. 

Alla muutamia kuvia viime ajoilta.