Olin nähnyt Koukon kaltaisten "terraarioita", jos niitä sellaisiksi voi sanoa, lukuisia kertoja eläinkaupassa vieraillessani. Eläinkaupoissa kotiloiden olosuhteisiin ei tunnuta ihan kamalasti kiinnittävän huomiota. Koukosta kuulin kysellessäni eläinkaupasta siiroja ja tiedustellessani uteliaana, onko heillä mahdollisesti kasvattajilta peräisin olevia, suomalaisia kotiloita. Minulle vastattiin, että saatavilla on kolme kotiloa; kaksi reticulataa ja yksi "achatina adelinea".

Hälytyskellot soivat ensi kertaa jo tässä kohtaa, sillä "achatina adelineaa" ei ole olemassa. Keskustelun luotettavan harrastajan kanssa (hän mainitsi myös nähneensä kotilot ja paljasti niiden elävän hyvin epäotollisissa olosuhteissa) ja päädyimme yhdessä siihen, että kyseessä on luultavasti Archachatina papyracea adelinae Cameroon, eli Archachatina-sukuun kuuluva, kosteammassa ja lämpöisemmässä viihtyvä kotilo. 

Kotilon sanottiin olevan tukusta ja sen iästä ei osattu veikata mitään. Se oli kuitenkin asustellut kaupassa n. puoli vuotta ja oli "n. kämmenen kokoinen", eli luultavasti jo täysikasvuinen. Kenties se on tullut kauppaan aikuisena, ehkä se on tullut sinne nuorena, mutta yhtä kaikki se ei luultavasti ole eläessään asustellut sille otollisessa elinympäristössä. 

Vastustan eläinten hankkimista eläinkaupasta, varsinkin, jos ne ovat peräisin tukusta, mutta kävin siitä huolimatta katsomassa kotiloita. 

Niiden elinolosuhteet eivät olleet otolliset. Toki multa/luonnonturve oli kosteaa, mutta sitä oli myös liian vähän. Kummallakaan lajilla ei ollut lämpömattoa eikä minkäänlaista mahdolisuutta kiipeillä tai kunnolla kaivautua. Kuoret olivat karmeassa kunnossa. Se vähä, jonka adelinaesta näin, oli kulunutta ja halkeillutta. Uusi osa kuoresta oli kuitenkin vanhaa parempaa, joten jollain tavalla edistystä oli tapahtunut.

Jätin kotilon ostamatta, mutta varasin sen. Myönnän, että toimin tässä kohtaa täysin tunteideni mukaan. Olisin kovasti halunnut napata myös reticulatat, mutta yhden kotilon hinta oli hulppeat 40 euroa, joten minulla ei ikävä kyllä ollut siihen varaa. Koin, että yksin vähässä turpeessa nyhjäävä adelinae pääsisi ainakin jos ei muuta, niin yksin vähän mukavampaan terraarioon asumaan. 

Minulle tuli kiire hankkia toinen terraario, jotta saisin Hiidelle, Näkille ja Peikolle varatun poikasterran muutettua adelinaelle sopivaksi. Päätin myös kutsua adelinaeta Koukoksi. Kouko on suomalaisessa kansaperinteessä paha olento tai henki, sen suuremmin sen olemusta tai ulkonäköä määrittelemättä. Kotiloa nyt ei voi pahana pitää, mutta koska en ollut nähnyt Koukosta muuta kuin sen rujon kilven törröttämässä esillä multapaakusta koin nimen olevan sille jollain tavalla sopiva. Lisäksi kaikki muutkin kotiloni on nimetty suomen kansanperinteen hirviöiden ja taruolentojen mukaan. 

Hain Koukon viikkoa myöhemmin, maksoin siitä 40 euroa sen kunnosta huolimatta ja toin sen kotiin tätä postausta kirjoittaessani kaksi päivää sitten. 

Yllätyksekseni ja ilahduksekseni Kouko oli ainakin sen verran aktiivinen, että heräsi takertumaan kanteen tulomatkalla. Sain napattua sen kuoresta kuvan myöhempää muistelua ja tarkastelua varten. Kuvaussession jälkeen tökkäsin koko kannen terraarioon seinää vasten nojaamaan, ja Kouko olikin jossakin kohtaa liikkunut kannesta pois niin, että sain napattua siitä toisenkin kuvan. 

Kouko tutkaili pienen terraarionsa läpi varsin verkkaan ja kaivautui sen jälkeen terraarion lämpöiseen päähän syvälle maahan. Siellä se on ollut siitä lähtien. 

Olen suihkutellut Koukon kuorta lämpöisellä vedellä kannustaakseni sitä liikkumaan, mutta vielä se ei ole liikkunut mihinkään. Jos se ei pian kipua ylös, joudun kaivamaan sen kolostaan ja asettelemaan sen ruokalautaselleen. Toipuakseen sen tulee syödä. Toki voi olla, että lämpöiseen päästyään se lämmittelee nyt haltioissaan turpeessa haluamatta liikkua yhtään mihinkään. 

Asiaan vihkiytyneen harrastajan ja kotiloryhmän mielipide oli, että Kouko tarvitsee oikeanlaisten elinolojen lisäksi runsaasti proteiinia ja kalkkia. Saattaa olla, että ripottelen sen ruoan päälle D-vitamiinivapaana kalkkijauhetta alkuun, vaikka näin normaalioloissa seepiansuomu riittää kotiloille varsin hyvin. 

Nähtäväksi jää, miten Koukon tilanne etenee. Toivon kovasti, että päästyään oikeanlaisiin olosuhteisiin se piristyisi ja alkaisi syödä kunnolla.

Kouko on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on selvittää, millaisissa oloissa eläimen tulee elää. Surullisinta Koukon ja reticulatojen tilanteessa on, että niiden vieressä seinässä oli lappu, jossa niiden vaatimat elinolosuhteet oli lueteltu selvällä suomen kielellä. Jostakin syystä niistä vain ei koettu tarpeelliseksi pitää kiinni. Tuloksena on sairas eläin, jonka selviämisestä uudessa kodissa ei ole takeita. 

En halua kirjoituksellani mitenkään loukata eläinkauppojen työntekijöitä; suurin osa heistä ei tahdo eläimille kuin pelkkää hyvää. Tässä kohtaa esiin tulee kuitenkin eläinkauppojen isoin ongelma; on kohtuutonta ajatella, että työntekijät tietäisivät jokaisen mahdollisen myytävän eläimen taustat, iät ja vaatimukset. Väistämättä jokaisella on jokin alue, jonka suhteen tietämys on pinnallisempaa. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa kärsijänä kaikkien niin tahtomatta on eläin. 

Adopt, don't shop-ideologia on peräisin Yhdysvalloista. Sen on alun perin ollut tarkoitus puuttua ihmisten haluun ostaa suloinen koiranpentu eläinkaupasta tai halvalla massiivisista kasvatuslaitoksista. Moni näistä koirista jahkautuu innon loputtua eläinsuojiin, joita on joka osavaltiossa lukuisia. Eläinsuojat pursuilevat yli äyräidensä ja niiden kantokyky on koetuksella jatkuvasti samaan aikaan, kun kyseenalaisissa oloissa liukuhihnalta pentuja suoltavat trokarit kuljettavat lasti lastilta lisää pörröisiä pentuhauvoja eläinkaupan näyteikkunalle.

Tähän tilanteesee peilaten on täysin ymmärrettävää, että rescuetoiminnan uranuurtajat pyrkivät herättelemään ihmisiä siihen, että se mukava perhekoira voi löytyä eläinsuojastakin. Eläinsuojissa koirat rokotetaan, tarkistestetaan, kastroidaan/steriloidaan ja luovutetaan haastatelluille, uusille omistajille. Kalliit ja sairaalloiset teacup-designpennut tai harkitsemattomat rotumixaukset, joista pyydetään tuhansia euroja typerän, tekaistun "rotunimen" varjolla ruokkivat ylikansoitusongelmaa ja kannustavat yhä useampia ihmisiä tehtailemaan rahaa samalla tavalla.

Yhdysvalloissa ja ylipäänsä Amerikan mantereella on siis täysin perusteltua kehottaa ihmisiä mieluummin kääntymään eläinsuojan kuin eläinkauppapennun tai designer-pennun puoleen. Vastuullinen kasvatustoimintakaan ei AKCn valvomana ole ollenkaan niin säännösteltyä kuin mitä kasvattaminen Suomessa ja "rahalla saa ja hvosella pääsee". Samojen seinien sisällä voivat kasvaa niin halvat, rekisteröimättömät, tehtaillut pennut kuin rekisteröidyt, kalliit rotukoiratkin. Joskus ne ovat vieläpä peräisin samoista vanhemmista. Rekisteröity kasvattajanimi ei siis vielä sano mitään ja ostajan kannattaa todellakin tehdä taustatutkimuksensa.

Suomen tilanne on radikaalisti erilainen. Täkäläisistä rescuekoirista puhuttaessa tulee ymmärtää, ettei koiran asema Suomessa ole ollenkaan samanlainen kuin Yhdysvalloissa. Meillä kotia etsivät koirat ovat yleensä perheessä eläneitä koiria, jotka vaihtavat kotia. Eläinsuojiin päätyvistä koirista valtaosa on karkureita, jotka palaavat kotiinsa sen löydyttyä, tai sinne vapaaehtoisesti luovutettuja, hyväkuntoisia kavereita. Rescuekoirat taas ovat yleensä ulkomailta tänne tuotuja, yksityisten järjestöjen välittämiä koiria, joista valtaosaa ei pääse ennen luovutusta tapaamaan, ellei itse matkusta ulkomaille. Ostaja on siis täysin koirasta tarhalla tehdyn arvion varassa.

Rescuetoimintaa ohjaavat moraalisesti hienot ajatukset siitä, että jokaisella koiralla on oikeus hyvään elämään. Tällä ajatuksella ei kuitenkaan ikävä kyllä voida poistaa niitä ongelmia, joita väistämättä syntyy, jos ihminen sattuu saamaan käsiinsä vaikkapa voimakasviettisen koiran, jonka ei missään tapauksessa olisi tullut muuttaa asumaan pieneen kerrostaloyksiöön keskelle Helsinkiä. 

Yksi suomalaisen rescuetoiminnan ongelmakohdista on, että koiran ostaja ei välttämättä näe koiraa ennen ostopäätöstä eikä sitä myöskään vaadita. Koirat elävät usein tarhaolosuhteissa ja oman kokemukseni mukaan esimerkiksi laumanvartijamixejä saatetaan markkinoida tarhalla esiintyvän vahtivietin puutteen turvin leppoisina ja rauhallisina kavereina. Tällaisia koiria eivät edes kasvattajat luovuta kelle tahansa eivätkä mihin tahansa olisuhteisiin. Kaukkarimix saattaa tulla luovutetuksi lähiöomakotitaloon sillä ajatuksella, että tarhalla se ei vaikuttanut poikkeuksellisen reviiritietoiselta tai resurssiaggressiiviselta. 

Omassa tuttavapiirissäni oken kohdannut monesti tilanteita, joissa rescuekoira on osoittautunut kotioloissa täysin erilaiseksi kuin millaiseksi se tarhalla kuvattiin. Erityisesti voimakkaasti vietikkäiden rotujen viettikäytös herää usein vasta koiran kotiuduttua. Ongelmia ovat tuottaneet niin perheen muut koirat, voimakas saalisvietti tai ylipäänsä esimerkiksi vinttikoirien, laumanvartijoiden tai voimakastahtoisten, koira-aggressiivisten molossien luonnollinen käytös. Käytös, jota ei voi kouluttaa koiralta kokonaan pois. Tällaista koiraa ottaessa tulisi ehdottomasti olla tietoinen siitä, mitä saa - mutta miten voi olla, jos koira on tarhalla antanut itsestään erilaisen kuvan ja ostaja ei ole välttämättä koskaan koiraa kuvien ulkopuolella nähnytkään ennen hihnan vastaanottamista? 

Toinen ongelma rescueta ottaessa on mahdollisesti pitkälle menneisyyteen ulottuva musta jakso, josta kukaan ei osaa sanoa mitään. Jälleen kerran korostuu se, miten hyvin koiran rodut on osattu arvata, miten voimakas on tarhan henkilökunnan rotu- ja koiratuntemus ja miten hyvin kaikki, tuleva omistajakin, ovat tietoisia koiran mahdollisesti heräävien viettien hallinnasta. 

Rescuetoiminta on hienoa ja arvokasta toimintaa, jolla tuetaan monien koirien pääsyä hyvään kotiin vuosittain. Toiminta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta ja oikean rescuetoimijan valintaan kannattaa käyttää aikaa. 

Itse en suosittele rescueta kaikkien edellämainittujen seikkojen takia ensimmäiseksi koiraksi. Jos rescuen kuitenkin sellaiseksi hankkii, tulisi olla valmiuksia toimia myös haastavan koiran kanssa (jota ensikoiran omistajalla, kohdataan tosiasiat, harvoin on) ja tarpeeksi nöyryyttä hakea apua, jos ongelmia syntyy. Jonkinlainen rotu- tai tyyppituntemus on myöskin paikallaan. Monet laumanvartijarodut ja vinttikoirat vaikuttavat koiran ilmiasuun sen verran, että koiran perimästä voi heitellä villejä veikkauksia. Mieluummin ehkä varautuu pahimpaan kuin tuudittautuu siihen, että kaikki menee varmasti aivan hyvin. 

Rakkaudella on parantava voima, mutta yksin rakastaminen ei auta. Koirat tarvitsevat ohjaavaa kättä, kovia kokeneet koirat vielä tavallistakin enemmän ja kärsivällisemmin. 

Viimeiseksi; vastuuntoiselta kasvattajalta otettu koira, jota rakastetaan sen uudessa kodissa, ei ota mitään pois rescuekoirilta. On täysin hyväksytttävää haluta ottaa koira, jonka menneisyys on tiedossa ja jonka kasvamiseen aikuiseksi pääsee itse vaikuttamaan alusta asti. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi rescuekoiran, tulisi niitä aina vain lisää. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi kasvattajalta koiran, tulisi rescueita aina vain lisää. Ongelma on monen maan kulttuurissa ja suhtautumisessa eläimiin, ei koirankasvattajissa. Jätetään siis syyllistäminen puolin ja toisin ja todetaan, että rescuetoiminta on arvokasta toimintaa silloin, kun se toteutetaan vastuullisesti ja tietotaito sekä rescuen ottajalla että rescuejärjestöllä on kunnossa.

Kun perustin omaa eläintarvikeliikettäni (www.hauvari.fi , shameless advertising), oli minulle päivän selvää, etten myisi eläviä eläimiä. Olen sitä mieltä, että elävien olentojen on aina parempi vaihtaa omistajaa kasvattajan kautta. Kasvattaja osaa kertoa eläimestä yhtä sun toista sellaista, jota eläinkaupan väki ei tule edes ajatelleeksi.

On helppo sanoa "älä osta". Joskus saattaa kuitenkin olla se tilanne, että sopivaan kotiin ei yksinkertaisesti tunnu lemmikkiä löytyvän tai jokin eläinkaupan otuksista vie sydämen kokonaan. Tällöin kannattaa suosia nimenomaan niitä kauppoja, jotka ovat tarkkoja eläintensä oloista ja voivat kertoa niiden alkuperästä. Tukkueläimet tulevat yleensä aina jollain tavalla kyseenalaisista oloista.

Jyrsijöitä ja kaneja saattaa nykyään saada eläinkaupasta jopa papereilla. Kasvattaja on voinut tuoda poikasen kauppaan papereineen ja kauppa toimii välittäjänä. Kalojen ja nilviäisten kohtalona on hyvin usein olla tukkutavaraa; niistä osataan sanoa se, milloin ne ovat kauppaan tulleet, jos paikalla sattuu olemaan asiasta jotain tietävän työntekijä. 

Itse kamppailen tällä hetkellä moraalista kamppailua pelastamisen ja tukematta jättämisen välillä. Haluaisin kovasti tarjota jo kauan vääränlaisissa olosuhteissa asuneelle otukselle kodin, jossa sen tarpeet otetaan huomioon, mutta samaan aikaan toimin omaa moraaliani vastaan, jos maksam tällaisesta eläimestä jotakin. Sen tilalle saapuu uusi eläin ja sama kierre jatkuu. Jollain tavalla on kuitenkin kauhean raskasta ajatella, että yhden viattoman on kärsittävä, jotta muut eivät kärsi.

Muutokset lähtevät asenteista. Koirien ja kissojen kanssa olemme jo aika pitkällä (joskin esim. kissojen holtiton pennuttaminen ja vapaa ulkoilu on edelleen omgelma), ja saman asennemuutoksen soisi tapahtuvan myös pieneläimien, kalojen ja jyrsijöiden suhteen. Eläin ansaitsee tulla kasvaneeksi ja eläneeksi elonsa alkutaipaleenkin sille sopivissa oloissa. 

Täällä on varsin kylmä, joten kasvattajan eläintarvikeliikkeeseeni tuomat kotilolapset pääsivät piskuiseen matkustusboksiinsa ja matkustusboksi auton etupenkille vöihin pörrölakin sisälle. Tavallisesti kotiloita ja muita herppiotuksia suositellaan siirrettäväksi styroksilaatikoissa kuumavesipullojen kera, mutta koska sellaisia ei ollut juuri nyt saatavilla, improvisoin. Jokainen pikku pääjalkainen selvisi koitoksestaan oikein hyvin. 

Kotiloiden ehdoton etu tässä elämäntilanteessa on niiden verkkaisuus ja helppous. Hektistä elämää yrittäjänä viettävän ja haastavia rotuja harrastavan koiraharrastajan elämästä on joskus vaikea löytää rauhallinen hetki. Nyt sellaisia on luvassa väistämättäkin, sillä kotiloiden elämä liikkuu eteenpäin varsin tasaisen rauhallisesti.

Akaattikotilot, ja kotilot näin ylipäänsä, ovat lemmikeinä varsin yksinkertaisia. Vaikka Facebookin harrastajaryhmät haluavatkin maalata jokaisesta mahdollisesta eläimestä uskomattoman haasteellisen, näin presa canarion ja afgaanin rinnalla kotiloiden hoito ja niiden elämän seuraaminen menee suorastaan terapiasta. 

Tärkeintä kotiloiden hoidossa on tarjota niille tarpeeksi kostea ja lämmin terraario. Prosenttimäärät ja asteet riippuvat täysin lajista. Achatina fulica ja Achatina fulica rodetzia tulevat toimeen tavanomaisessa huoneenlämmössä ja tarvitsevat 75-80% ilmankosteuden. 

​Minä päädyin aloittamaan helposta ja adoptoin kotiini marraskuussa syntyneet kaksi fulicaa (eli ne kaikista perinteisimmät akaattikotiloiksikin nimetyt) ja yhden lokakuussa syntyneen rodetzin. 

Kaikista helpoin tunnistettava on jo alussa varsinaiseksi häiriköksi osoittautunut rodetzi Peikko. Peikko yritti ensi töikseen karata voipurkistaan ja pikkuboksiin siirryttyään rynni (kotiloksi varmaankin lujaa, ihmissilmin seurattuna varsin hitaasti) vesimeloninpalaselle ja omi sen kokonaan itselleen. Kotona varsinaisessa terraariossaan Peikko oli aluksi hiukan ujo, mutta selvittyään alkujärkytyksestä vaikuttaa viihtyvän.

Fulicoista rohkeampi on maltillisen utelias Näkki, jonka tunnistaa ylläolevassa kuvassa sen kotelosta löytyvästä, vaaleasta kävelevän joulupukion silhuetista. Näkki oli ensimmäinen, joka liukui nauttimaan uuden terraarion sisällä odottavista herkkulautasista. Se tuntuu myös olevan melkoinen oman tiensä kulkija ja nukkui ennen ruokailuaan hyvän tovin pikkuboksissa pää alaspäin kattoon kiinnittyneenä.

Kolmikon ujoin ja epäileväisin on pieni Hiisi. Hiiden erottaa Näkkiä pienemmästä kotelosta ja vähemmistä vaaleista alueista. Hiisi pitäytyi ensimmäisen tunnit visusti hautautuneena turpeeseen ja olinkin jo puoliksi varma, että se oli saanut sydänhalvauksen tai muuten vain menehtynyt järkytykseen (tai kylmään). Hiisi ei hötkyile ja tykkää kaivautua piiloon. Se tuntuu hakeutuvan Näkin seuraan. Ilmeisesti sisaruksen läsnäolo on sen pääjalkaisen aivoissa lohduttavaa. 

Blogi pysyy jatkossakin ennen kaikkea koirapainotteisena, mutta Näkki, Hiisi ja Peikko esiintyvät eittämättä postauksissa silloin tällöin. Tarkoitukseni olisi kesällä hankkia heidän lisäkseen jokin muu, vähän harvinaisempi laji, kenties Achatina iredalei tai Achatina iredalei zanzibar.