Kiirehtimisen kulttuuri

Sivusin aihetta pari blogipostausta aiemmin puhuessani roduntuntemuksesta ja siitä, että osa koirista tarvitsee aikaa. Koen aiheen olevan kuitenkin niin tärkeä, että se ansaitsee ihan oman postauksensa siitäkin huolimatta, että syksy on taas tehnyt sormistani jäykät ja kipeät. 

Koirat kehittyvät kaikki yksilöllisesti ja omaan aikaansa. Osa koirista on varsin rauhallisia yksivuotiaina, osa on vielä täysin pentuja.

Koirien kehityskaaresta on tehty kaikenlaisia karkeita arvioita suurinpiirteisine ikään liittyvine virstanpylväineen. Yksi tällainen esitellään hankikoira.fi-sivustolla. Pidän tätä itse varsin hyvänä rankana ja suuntaa antavana näkemyksenä. Ensiviikkojen ja murrosiän jälkeen mainitaan koiran olevan yleensä aikuinen n. 2-3 vuoden iässä. Me kuitenkin odotamme usein saumattoman hyvää ja moitteetonta käytöstä jo koiranpennuilta, teinikoirista puhumattakaan. Tämä on epäreilua, typerää ja edesvastuutonta ja johtaa pahimmillaan räikeisiin, jopa väkivaltaan johtaviin turhautumisen ja ahdistuksen tunteisiin. 

6kk iässä sinä opit tunnistamaan äitisi

En voi sanoa tietäväni ihmislapsien koulua edeltävistä ikävuosista aivan valtavasti, mutta tiedän sen verran, että n. puolivuotias ihminen on oppinut tunnistamaan vanhempansa ulkonäköperusteisesti ja äänestä, osaa maata selällään ja osaa jo jotenkuten hallita päänsä liikkeitä. Arvaa, mitä me odotamme tämän ikäisiltä koirilta? Moitteetonta odottamista, hyvää käytöstä, loikkimattomuutta, käskyjen tunnistamista ja noudattamista, hienoa hihnakävelyä, jättämistä, sisäsiisteyttä, laumakäytöksen alkeita ja kontaktia.

On aivan totta, että koirat ja ihminen ovat eri lajia. Koira kehittyy nopeammin. On kuitenkin epäreilua, miten me edellytämme koirilta aikuismaisen hallittua käyttäytymistä niiden vielä käydessä läpi varhaispuberteettiaan. Itse asiassa, osa koirista ei ole vielä edes aloittanut teini-ikäänsä 6kk ikäisenä. Silti me odotamme niiltä jo hyvää itsehillintää ja tottelevaisuutta. 

Osa koiranomistajista ei yksinkertaisesti tunnista koiran kehitysvaiheita. Toinen puoli tunnistaa, mutta ryhmäpaine ja omat odotukset saavat ne unohtumaan. Kovat odotukset sekä ulkopuolisilta että itseltä yhdistettynä pennun/teinikoiran arvaamattomaan käytökseen ja sille täysin luonnollisiin temppuiluihin johtavat turhautumiseen. Turhautuminen taas usein johtaa kiukkuun ja kiukku purkautuu koiraan. Toinen turhautumisen mahdollisista purkautumisteistä on välinpitämättömyys, apaattisuus ja turtuminen - ei jakseta tehdä mitään eikä puuttua mihinkään, koska mistään ei tunnu olevan apua.

Jos kiehuu yli (KUN kiehuu yli)

Jokainen meistä suuttuu ja jokainen meistä turhautuu. On valhetta väittää, etteikö koiranomistajana koskaan löytäisi itseään tilanteesta, jossa kuppi kaatuu, pato murtuu, viimeinen korsi katkaisee naapurinkin kamelin selän ja verisuoni tykyttää otsassa niin, ettei muuta kuulekaan.

Vaatii itsehillintää, ymmärrystä ja osaamista toimia kiihtymyksen alaisena. Meidän on muistettava, että olemme tekemisissä nuoren koiran kanssa ja sitouduttava jaksamaan sitä sen koko koulutusprosessin ajan. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei koiralle saisi suuttua. On kuitenkin ehdottomasti parempi lähteä suututtuaan hetkeksi rauhoittumaan tai hammasta purren pakottautua rauhalliseksi kuin tuhota luottamusta riehumalla. 

Minulle koiranohjaajana haastavinta, varsinkin omien rotujeni kanssa, on itsehillintä. Ärryn ja lauhdun verrattain helposti, mutta kunnolla suututtuani minulta menee paljon aikaa rauhoittumiseen. Tämä on ongelma, sillä afgaanit ovat henkisesti täysiä pentuja vielä kaksivuotiainakin, osa siitäkin pidempään, mutta kooltaan ne ovat jo aikuisia. Presa canario on painava, voimakas koira jo puolen vuoden ikäisenä. Olen joutunut erikseen opettelemaan itsehillintää ja vaihtoehtoisia toimintatapoja tilanteisiin, joissa tekisi mieli vain huutaa, potkia ja hyppiä tasajalkaa. 

Koira ei ole ikinä syypää siihen kohdistuvaan arvaamattomaan, fyysiseen kuritukseen, oli se tehnyt mitä tahansa. Koiran tekemiset saattavat olla syy kuritukseen, mutta ne eivät ole sille oikeutus. On myytti, hölynpölyä, että koira tarvitsisi kunnon kurinpalautuksen ja riepottelun tehtyään jotakin sopimatonta. Toki sen käyttäytymiseen täytyy puuttua, mutta taitava koiranohjaaja ei tarvitse siihen ylimitoitettua sekoilua. Taito antaa koiralle palautetta tai pakote mahdollisimman vähäeleisesti ja hillitysti ja saada koira tällä tavoin rauhoittumaan on yksi osaavan koiranohjaajan tunnusmerkeistä. 

Jos ei vaan jaksa (KUN ei vaan jaksa)

Apatia ja välinpitämättömyys johtavat toisenlaisiin laiminlyönteihin; koira jää vaille koulutusta, ehkä jopa vaille aktivointia ja liikuntaa. Temppuilevan ja tempoilevan koiran kanssa ei halua lähteä mihinkään, koska se aiheuttaa stressiä ja ketutusta. On helpompaa jäädä kotiin ja sulkea koira vaikka tarhaan, häkkiin tai heittää se pihalle yksikseen. 

On tärkeää ymmärtää, ettei koira osaa olla tarkoituksella rumasti sanottuna perseestä. Se on nuori ja vilkas, ei vielä tiedä eikä jaksa muistaa kaikkea. Se ei opi, jos sen kanssa ei tee. Se ei rauhoitu, jos sen mieli käy ylikierroksilla.

Kaikki koiran kanssa tapahtuva toiminta ei aina ole hauskaa, mutta se on pakko tehdä. Netti on piukassa kursseja, joissa luvataan nopeita tuloksia, tyylikkäät ja mietityt Instagram-postaukset ja kulppeat treenivideot luovat kuvaa siitä, miten onnistunut koiranomistaja on aina iloinen ja hänen koiransa pennusta asti ihan pro niin arjessa kuin harrastuksissa. Tämä valheellinen kiiltokuvamaisuus on toki kaunista ja viihdyttävää, mutta hohdokkuuden ylistämisellä on myös synkkä puolensa; se saa ihmiset ajattelemaan, että kaikki paitsi SUPERRRRRRR KOIRA! on aina merkki epäonnistumisesta. Niinpä siihen superkoiraan pyritään yhä vain nopeammin, yhä vain sokeammin. 

Tosiasiassa iso osa treenistä on kamppailua omaa taitamattomuuden tunnetta vastaan. Jälleen kerran tähdennän, että osaava koiranohjaaja hallitsee mielentilansa ja tiedostaa, koska voidaan tehdä etenevää ja vaativaa treeniä ja koska on vaan parempi nakella palloa. Hän myös ymmärtää, että jos väsymys pikkuhiljaa hiipii jatkuvaksi tunteeksi, korjausliike on tehtävä. Koira ei voi kasvaa tiedostavaksi, oikein toimivaksi aikuiseksi ilman ohjausta. 

Mitä voin tehdä?

Kiirehtimisen kulttuuria vastaan voi taistella vain olemalla kiirehtimättä. Hyväksymällä sen, että etenee mieluummin koiran ehdoilla, ehkä sitten vähän hitaammin, kuin muiden odotusten ja omien odotuksiensa sokaisemana. Se on joskus hirvittävän vaikeaa, mutta se maksaa itsensä takaisin.

Kiirehtimällä ja vaatimalla koiralta liikaa liian nopeasti kuormitetaan koiran mieltä täysin tarpeettomasti. Antamalla koiran kasvaa rauhassa ja ilman turhaa omistajaan kohdistuvaa ahdistusta, pelkoon perustuvaa miellyttämisen tarvetta ja stressiä tuetaan vakaan, itsevarman koira-aikuisuuden syntyä. Pentujen kuuluu hepuloida ja sekoilla, teinikoirien kuuluu kapinoida. Hyväksy se, luovu epärealistisista odotuksista ja iloitse onnistumisista. 

Väitän, että suuri osa kiirehtimisen kulttuurista opitaan harrastuskentän reunalla. Olisi tärkeää ymmärtää, että virhettömyys ottaa aikaa. On vielä tärkeämpää alleviivata nuorille ja vasta aloittaneille harrastajille, että jokaisen onnistuneen suorituksen takana on satoja, tuhansia toistoja. Jos me itse kiirehdimme ja kasvatamme muita kiirehtimään, teemme karhunpalveluksen koirille. Niiden tulisi olla kaikessa tekemisessä etusijalla. 

Lopuksi, vaikka onkin hyvin paheksuttavaa olla tätä mieltä; liian rajut otteet, jatkuva turhautumisen tunne ja väkivalta kertovat usein siitä, että koiran ominaisuudet ja vaatimukset ja ohjaajan taitotaso eivät kohtaa toisiaan. Tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää selvittää itselleen, millainen rotu/koira omaan arkeen, omaan osaamiseen ja omaan tekemiseen sopii. Toki itseään voi kehittää ainoastaan ottamalla haasteita vastaan, mutta täysin toisiaan kohtaamattomat vaatimukset ja taidot aiheuttavat vain ja ainoastaan turhautumista.

Ilman opettelua ei opi

Kukaan ei ole seppä syntyessään, Roomaa ei rakennettu päivässä ja tukku muita vanhoja sananlaskuja muistuttavat meitä siitä, että onnistuminen ja hyvät asiat vaativat työtä ja aikaa. Ilman työtä, panostusta, aikaa ja aktiivista opiskelua kukaan ei voi oppia mitään. 

Koiranohjaajalla soisi olevan tervettä halua kehittää itseään. Omien virheidensä tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti onnistumista. Se toinen askel on kova ja aktiivinen työ ja itsensä kehittäminen. 

Palkintona kaikesta meillä on toimiva yhteistyö koiran kanssa ja koira, joka haluaa toimia kanssamme omasta vapaasta tahdostaan, koska toiminnasta on sille hyötyä. Meidän on jo aika opetella pois siitä käsityksestä, että koiralla olisi jonkinlainen korkeammalta laskeutuva pyhä tahto toimia kanssamme ilman minkäänlaista itsekästä kannustinta. Myös tämä auttaa pääsemään eroon kiirehtimisen kulttuurista; jos me kaikki ymmärtäisimme, mikä meidän koiraamme motivoi, ehkä me jaksaisimme perehtyä sen motivaation kehittämiseen ja hyödyntämiseen sen sijaan, että olettaisimme yhden sopivan kaikille ja turhautuisimme, kun näin ei ole. 

Joskus itse kunkin olisi ihan hyvä lysähtää pörröpedille miettimään syntyjä syviä. Ottaa aikaa ja antaa aikaa.