Rescuetoiminnasta

Viime vuosina, erityisesti pari vuotta sitten, räjähdysmäisesti suomenkielisissäkin sosiaalisissa medioissa levinnyt "Adopt, don't shop"-ajatusmaailma on Suomen olosuhteissa ongelmallinen. Rescuetoiminta aikaansaa voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Aivan suoraan amerikkalaista adoptioideologiaa ei kuitenkaan voi Suomeen siirtää, sillä olemme maana täysin eri tilanteessa kodittomien koirien suhteen.

Adopt, don't shop-ideologia on peräisin Yhdysvalloista. Sen on alun perin ollut tarkoitus puuttua ihmisten haluun ostaa suloinen koiranpentu eläinkaupasta tai halvalla massiivisista kasvatuslaitoksista. Moni näistä koirista jahkautuu innon loputtua eläinsuojiin, joita on joka osavaltiossa lukuisia. Eläinsuojat pursuilevat yli äyräidensä ja niiden kantokyky on koetuksella jatkuvasti samaan aikaan, kun kyseenalaisissa oloissa liukuhihnalta pentuja suoltavat trokarit kuljettavat lasti lastilta lisää pörröisiä pentuhauvoja eläinkaupan näyteikkunalle.

Tähän tilanteesee peilaten on täysin ymmärrettävää, että rescuetoiminnan uranuurtajat pyrkivät herättelemään ihmisiä siihen, että se mukava perhekoira voi löytyä eläinsuojastakin. Eläinsuojissa koirat rokotetaan, tarkistestetaan, kastroidaan/steriloidaan ja luovutetaan haastatelluille, uusille omistajille. Kalliit ja sairaalloiset teacup-designpennut tai harkitsemattomat rotumixaukset, joista pyydetään tuhansia euroja typerän, tekaistun "rotunimen" varjolla ruokkivat ylikansoitusongelmaa ja kannustavat yhä useampia ihmisiä tehtailemaan rahaa samalla tavalla.

Yhdysvalloissa ja ylipäänsä Amerikan mantereella on siis täysin perusteltua kehottaa ihmisiä mieluummin kääntymään eläinsuojan kuin eläinkauppapennun tai designer-pennun puoleen. Vastuullinen kasvatustoimintakaan ei AKCn valvomana ole ollenkaan niin säännösteltyä kuin mitä kasvattaminen Suomessa ja "rahalla saa ja hvosella pääsee". Samojen seinien sisällä voivat kasvaa niin halvat, rekisteröimättömät, tehtaillut pennut kuin rekisteröidyt, kalliit rotukoiratkin. Joskus ne ovat vieläpä peräisin samoista vanhemmista. Rekisteröity kasvattajanimi ei siis vielä sano mitään ja ostajan kannattaa todellakin tehdä taustatutkimuksensa.

Suomen tilanne on radikaalisti erilainen. Täkäläisistä rescuekoirista puhuttaessa tulee ymmärtää, ettei koiran asema Suomessa ole ollenkaan samanlainen kuin Yhdysvalloissa. Meillä kotia etsivät koirat ovat yleensä perheessä eläneitä koiria, jotka vaihtavat kotia. Eläinsuojiin päätyvistä koirista valtaosa on karkureita, jotka palaavat kotiinsa sen löydyttyä, tai sinne vapaaehtoisesti luovutettuja, hyväkuntoisia kavereita. Rescuekoirat taas ovat yleensä ulkomailta tänne tuotuja, yksityisten järjestöjen välittämiä koiria, joista valtaosaa ei pääse ennen luovutusta tapaamaan, ellei itse matkusta ulkomaille. Ostaja on siis täysin koirasta tarhalla tehdyn arvion varassa.

Pentu eläintarvikekaupan ikkunassa, tosin puhtaasti maskottimielessä. Pikku Babia on kulkenut eläintarvikeliike Hauvarissa mukana alusta asti. Kahdeksanviikkoisena ei vielä oikein jaksanut valvoa.

Mahdollisia ongelmakohtia

Rescuetoimintaa ohjaavat moraalisesti hienot ajatukset siitä, että jokaisella koiralla on oikeus hyvään elämään. Tällä ajatuksella ei kuitenkaan ikävä kyllä voida poistaa niitä ongelmia, joita väistämättä syntyy, jos ihminen sattuu saamaan käsiinsä vaikkapa voimakasviettisen koiran, jonka ei missään tapauksessa olisi tullut muuttaa asumaan pieneen kerrostaloyksiöön keskelle Helsinkiä. 

Yksi suomalaisen rescuetoiminnan ongelmakohdista on, että koiran ostaja ei välttämättä näe koiraa ennen ostopäätöstä eikä sitä myöskään vaadita. Koirat elävät usein tarhaolosuhteissa ja oman kokemukseni mukaan esimerkiksi laumanvartijamixejä saatetaan markkinoida tarhalla esiintyvän vahtivietin puutteen turvin leppoisina ja rauhallisina kavereina. Tällaisia koiria eivät edes kasvattajat luovuta kelle tahansa eivätkä mihin tahansa olisuhteisiin. Kaukkarimix saattaa tulla luovutetuksi lähiöomakotitaloon sillä ajatuksella, että tarhalla se ei vaikuttanut poikkeuksellisen reviiritietoiselta tai resurssiaggressiiviselta. 

Omassa tuttavapiirissäni oken kohdannut monesti tilanteita, joissa rescuekoira on osoittautunut kotioloissa täysin erilaiseksi kuin millaiseksi se tarhalla kuvattiin. Erityisesti voimakkaasti vietikkäiden rotujen viettikäytös herää usein vasta koiran kotiuduttua. Ongelmia ovat tuottaneet niin perheen muut koirat, voimakas saalisvietti tai ylipäänsä esimerkiksi vinttikoirien, laumanvartijoiden tai voimakastahtoisten, koira-aggressiivisten molossien luonnollinen käytös. Käytös, jota ei voi kouluttaa koiralta kokonaan pois. Tällaista koiraa ottaessa tulisi ehdottomasti olla tietoinen siitä, mitä saa - mutta miten voi olla, jos koira on tarhalla antanut itsestään erilaisen kuvan ja ostaja ei ole välttämättä koskaan koiraa kuvien ulkopuolella nähnytkään ennen hihnan vastaanottamista? 

Toinen ongelma rescueta ottaessa on mahdollisesti pitkälle menneisyyteen ulottuva musta jakso, josta kukaan ei osaa sanoa mitään. Jälleen kerran korostuu se, miten hyvin koiran rodut on osattu arvata, miten voimakas on tarhan henkilökunnan rotu- ja koiratuntemus ja miten hyvin kaikki, tuleva omistajakin, ovat tietoisia koiran mahdollisesti heräävien viettien hallinnasta. 

Kummatkin voimakasviettisiä koiria, kummatkin täysin erilaisia. Rodun tunteminen edesauttaa mietittäessä, mitkä vietit (vaiko mitkään) koiralla korostuvat ja miten niiden kanssa tulisi toimia.

Puolesta vai vastaan?

Rescuetoiminta on hienoa ja arvokasta toimintaa, jolla tuetaan monien koirien pääsyä hyvään kotiin vuosittain. Toiminta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta ja oikean rescuetoimijan valintaan kannattaa käyttää aikaa. 

Itse en suosittele rescueta kaikkien edellämainittujen seikkojen takia ensimmäiseksi koiraksi. Jos rescuen kuitenkin sellaiseksi hankkii, tulisi olla valmiuksia toimia myös haastavan koiran kanssa (jota ensikoiran omistajalla, kohdataan tosiasiat, harvoin on) ja tarpeeksi nöyryyttä hakea apua, jos ongelmia syntyy. Jonkinlainen rotu- tai tyyppituntemus on myöskin paikallaan. Monet laumanvartijarodut ja vinttikoirat vaikuttavat koiran ilmiasuun sen verran, että koiran perimästä voi heitellä villejä veikkauksia. Mieluummin ehkä varautuu pahimpaan kuin tuudittautuu siihen, että kaikki menee varmasti aivan hyvin. 

Rakkaudella on parantava voima, mutta yksin rakastaminen ei auta. Koirat tarvitsevat ohjaavaa kättä, kovia kokeneet koirat vielä tavallistakin enemmän ja kärsivällisemmin. 

Viimeiseksi; vastuuntoiselta kasvattajalta otettu koira, jota rakastetaan sen uudessa kodissa, ei ota mitään pois rescuekoirilta. On täysin hyväksytttävää haluta ottaa koira, jonka menneisyys on tiedossa ja jonka kasvamiseen aikuiseksi pääsee itse vaikuttamaan alusta asti. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi rescuekoiran, tulisi niitä aina vain lisää. Vaikka jokainen suomalainen ottaisi kasvattajalta koiran, tulisi rescueita aina vain lisää. Ongelma on monen maan kulttuurissa ja suhtautumisessa eläimiin, ei koirankasvattajissa. Jätetään siis syyllistäminen puolin ja toisin ja todetaan, että rescuetoiminta on arvokasta toimintaa silloin, kun se toteutetaan vastuullisesti ja tietotaito sekä rescuen ottajalla että rescuejärjestöllä on kunnossa.

Sylikaupalla pieniä, onnellisia presoja. Kanariandoggin kaltaisten koirien kanssa korostuu kasvattajan merkitys ja hyvä alku elämälle. Ihmiseltä, joka ottaa kotiinsa aggressiivisuuteen taipuvaisen koiran aikuisena ja tietämättä sen taustoista, vaaditaan vankkaa tietämystä, koiranlukutaitoa, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Löytyykö sitä silloinkin, kun koiran haastavuus tulee täytenä yllätyksenä?