Kenraalimajuri ei ole koskaan ollut laumakoira. Parhaimmillaankin laumaelo oli varpaillaan hipsuttelua, joten oli lopulta kaikille helpompaa jatkaa sitä koiraportilla eroteltuna. Arkeen tämä järjestely toi sen verran erityisominaisuuksia, että vannoin pitäväni tästä eteenpäin vain yhtä laumaa. Koirien olisi tultava toimeen.

Nyt minulla on kolme "laumaa"; Kenraalimajuri, vinttipimeät ja Sotaperuna. Sotaperunan kasvaessa ja hormonitoiminnan riehuessa valtoimenaan se ei juuri tule toimeen kenenkään kanssa, edes parhaan ystävänsä Lumiprinsessan. Jos tytöt ulkoilevat samaan aikaan, sitä saa vahtia koko ajan ja pyrkiä kutsumaan toinen sisälle saman tien, jos kierrokset nousevat liiaksi. 

Kolme laumaa pienessä talossa on homma sinänsä ja vaatii monta koiraporttia ja häkkiä, jotta liikkuminen ulos ja sisälle onnistuu kaikilta turvallisesti. Toimiva lauma on ollut minulle äärimmäisen tärkeä ja arkea helpottava asia, joten ymmärrän, miksi isä ihmetteli rotuvalintaani. En voinut lopulta kuin vastata, että presa canariot muut ominaisuudet merkitsevät minulle enemmän kuin sen voimakas resurssiaggressio ja epäsosiaalisuus. 

Tästä keskustelusta ja omista pohdinnoistani innostuneena kysyin tuttuun tapaan omassa somessani ominaisuuksia, joista ei tingitä ja ominaisuuksia, joista on tarpeen vaatiessa valmis tinkimään, mikäli koiran muut ominaisuudet ovat toivottavia. Ulkoisia ominaisuuksia ei saanut mainita. 

Tuloksista näkyy hyvin, että suurin osa tuttavistani on vinttikoirien tai vahtikoirien harrastajia; oman lauman sietäminen riitti suurimmalle osalle, vieraista ei tarvinnut pitää ja miellyttämishalua ei tarvinnut olla paljon. Ehdottomasti vaadittujen ominaisuuksien kärkeen nousivat hyvät hermot. 

Oman sosiaalisen mediani ihmiset olivat sitä mieltä, että he voivat tinkiä

VIERASKOIRASOSIAALISUUS: Hyvin moni mainitsi, ettei koiran tarvitse tulla toimeen muiden kuin oman lauman koirien kanssa. Muutamalle sosiaalisuus oli tärkeää, jos omistaja tuo laumaan uuden jäsenen/vieraan. Suurin osa kuitenkin toivoi omassa laumassa hyvin toimeen tulevaa koiraa.

SOSIAALISUUS: Koiran ei tarvinnut olla kaikkien kaveri, mutta toisaalta, myöskään vieraille aggressiivista koiraa ei toivottu. Suurin osa hyväksyi "yhden ihmisen koiran" ja piti ominaisuutta toivottavana. Vain pari mainitsi haluavansa, että koira ottaa vieraatkin avosylin vastaan. 

MIELLYTTÄMISHALU: Vain muutama mainitsi haluavansa koiran, joka tahtoo oma-aloitteisesti tehdä töitä ihmisen kanssa, tarjoaa kontaktia ja on muutenkin ihmisohjautuva. Suurin osa sanoi hyväksyvänsä, että koira on itsenäinen ja että se saattaa tarkoittaa sitä, ettei koira koe tarvetta toimia ihmisen kanssa. Vain harva kuitenkin oli valmis luopumaan ominaisuudesta TÄYSIN.

Tärkeimpiin ominaisuuksiin, joista juuri kukaan ei ollut valmis tinkimään, kuului

HYVÄ HERMORAKENNE: Koiran haluttiin kykenevän toimimaan elämässä, palautumaan muutoksista ja yllätyksistä ja olevan luotettava. Yksi vastaus totesi, että voisi hyväksyä heikomman hermorakenteen, kunhan koira ei olisi vaikeasti luettava ja salakavala. 

Muuten tärkeimmät ominaisuudet vaihtelivat sen mukaan, millaisia rotuja kukakin harrasti. Mainittavan moni sanoi toivovansa, että koira on

HYVÄ LAUMAKOIRA, eli että se tulisi omassa laumassa hyvin toimeen, vaikkei sietäisikään vieraita koiria. Ominaisuus ei ollut kaikille tärkeä, mutta se oli sitä hyvin monelle. 

Oli hauska katsoa, millaisia asioita muut pitävät tärkeinä. Oli myös hyvin avartavaa kuulla muiden mielipiteitä ja saada selitys sille, miksi mikäkin ominaisuus asettui milloiseenkin listaan. Tämä sai minut miettimään, millaisia ominaisuuksia itse pidän tärkeänä ja miten ne ovat vuosien varrella muuttuneet. Varmasti muuttuvat edelleenkin. Olen esimerkiksi valmis joustamaan koirasosiaalisuudesta, jos rotu muuten iskee (kuten presa canario), mutta tämä johtuu osaltaan siitä, että nykyinen elämäntilanteeni sallii tällaiset järjestelyt. Voi myös olla, että tulevaisuudessa syystä tai toisesta oman lauman toimivuus yhtenä kokonaisuutena nousee niin tärkeäksi, ettei presa canariolle rotuna ole sijaa. Juuri nyt nautin kuitenkin erikoisjärjestelyistä huolimatta rodun kanssa elämisestä ja koen, että se sopii elämääni, elämäntilanteeseeni ja minulle ihmisenä. 

Alla kuvia Sotaperunan ja Lumiprinsessan viimeisistä leikkikerroista ennen Sotaperunan huumorintajun loppumista. Kuvat saavat minut surulliseksi, mutta samaan aikaan en voi olla ihailematta tyttöjen ystävyyttä. Sotaperuna, joka ei ole kyennyt jakamaan mitään viimeiseen puoleen vuoteen, jakoi Lumiprinsessan kanssa kaiken pidempään kuin kukaan koskaan osasi edes toivoa. Tytöt ovat hyvin läheisiä vieläkin, mutta hormonihuuruisen Sotaperunan pitää asettua hetki, ennen kuin yhteisille paineille on taas sijaa.

Piikkipantaa näkee usein isoilla ja voimakasviettisillä koirilla, joihin haetaan parempaa hallittavuutta. Suojelukoirilla prong collar vähentää sitä voimaa, jonka ohjaaja tarvitsee nykäisylleen saadakseen koiransa kuuntelemaan ja irrottamaan purusta tai sillä tehostetaan pakotteita. 

Värinää lukuunottamatta sähköpannan tehtävä on puhtaasti rangaista koiraa kivulla tai lietsoa sen vimmaa (esimerkiksi harrastuksissa hakea lisää energiaa suoritukseen) kivulla. Sähkön käyttöä perustellaan usein sillä, että sähköiskun voimakkuutta voi säätää. Sähköisku ei kuitenkaan koskaan "vain hiukan kutittele", vaan se tuntuu aina ikävältä, enemmän tai vähemmän. ​

Näiden välineiden käyttöä perustellaan usein sillä, että niitä suositellaan käyttöön vain kokeneille kouluttajille ja ihmisille, jotka osaavat käyttää niitä oikein. Mutta miksi kokenut kouluttaja tarvitsee sähköä tai ikävää painetta saadakseen koiran tottelemaan?

Suomessa tarpeettoman kivun tuottaminen eläimelle mm. koulutustilanteessa on laitonta. Sähkö- ja piikkipanta itsessään eivät ole kiellettyjä, mutta koska niiden toiminta perustuu kivun tai epämukavuuden tuottamiseen, niiden käyttö ei ole sallittua. Suomalaisen koiranomistajan tulee siis lain puitteissa toimiessaan yksinkertaisesti tulla toimeen ilman. Koska suurin osa suomalaisista koiranomistajista ei ole sen ihmeellisempiä kuin ulkomaiset vastineensa, on kyseenalaista perustella näiden välineiden tarpeellisuutta missään kulttuurissa. Jos peruskasvattaja Suomessa saa voimakkaan koiransa toimimaan ilman kyseisiä välineitä, ihan samalla tavalla se on mahdollista ulkomailla. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa enemmän työtä ja pitkäjänteisempää kouluttamista sekä hitaampia tuloksia.

Nopeus onkin todellinen syy, väittäisin, näiden välineiden käyttöön. Nopeus ja helppous. Kun kerran opettelet käyttämään piikkipantaa, ovat sen tuomat nopeat tulokset varsinkin isojen koirien kohdalla houkuttelevia. Ei venähtäneitä käsiä, ei selkäkipua, ei perässä roikkumista, ei kuukausien hikoilua treenatessa... piikkipannalla koira kulkee heti lätevästi. Helppous on koukuttavaa ja siitä on vaikea päästä eroon, jos siihen kerran lankeaa. 

Kipua ei voi käyttää oikein.

Se lause lukee tässä postauksessa nyt kolme kertaa. Se voisi lukea kymmenen kertaa ja se olisi silti yhtä tärkeä. Ihminen, joka joutuu turvautumaan koulutuksessa kipuun ja epämukavuuteen omistaa taitotasolleen liian haastavan koiran. Oli kyseessä sitten kouluttaja tai tavan tallaaja, jos koiraa ei saa toimimaan ilman kuristamista, pelottelua, satuttamista tai ahdistamista, oma taitotaso ei riitä kyseiseen koiraan. Emmekä nyt puhu hätävarjelusta; viettien ottaessa vallan on usein ikävä kyllä tarpeellista tehdä ikäviä ratkaisuja tilanteen keskeyttämiseksi. Puhuttaessa harrastukseen treenaamisesta tai ihan tavanomaisesta tapakoulutuksesta hätävarjelulle ei kuitenkaan ole tarvetta. 

Piikki- ja sähköpantojen käyttö ei milloinkaan ole perusteltua. Ei ulkomailla, ei Suomessa. On olemassa lukuisia, humaanimpia vaihtoehtoja hallita voimakkaita koiria paremmin. Kaikissa apuvälineen käyttöä vaativissa tilanteissa tarkoituksena on saavuttaa se piste, jossa väline on turha ja siitä voidaan luopua. Kuonopanta, humaani ja nopeasti toimiva apunväline nuoren ja voimakkaan, vetävän koiran lenkittämiseen, muuttaa tempoilevan nuoren hyvin nopeasti nätisti vieressä tepsuttavaksi ja nöyräksi. Niin kauan kuin kuonopantaa tarvitaan ulkoilutilanteissa sujuvan lenkkeilyn varmistamiseksi, koira ei kuitenkaan hallitse hihnakäytöstä. Tästä syystä koulutusta on jatkettava sinnikkäästi. Helppous on houkuttelevaa; olisi kovin mukava vaan antaa sen kuonopannan olla siinä ikuisesti ja nauttia lenkkeilystä. Emme kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa apuväline on ainoa keinomme hallita eläimen käytöstä.

Koirilla on panta, valjaat ja hihna, jotta voimme lenkillä määritellä, mihin ne saavat mennä. Aitaamme pihamme, jotta koirat eivät karkaa. Rajoitamme kotona eläinten liikkumista, jotta ne eivät laita koko kämppää remonttiin. 

Koiran elämä osana ihmisyhteiskuntaa vaatii jonkinlaista hallintaa välineillä. Vain tilanteessa, jossa koira on vapaana ja sillä ei ole päällään tai ympärillään mitään, mikä rajoittaa sen tekemistä, sen hallinta perustuu täydellisesti pelkkään auktoriteettiin ja opittuun toimintaan. Meidän olisi kuitenkin hyvä pyrkiä siihen, että tarvitsemme mahdollisimman vähän välineitä hallitaksemme koiramme; siitä voi olla odottamatonta hyötyä. 

Taannoin meillä oli kutkuttavan pelottava tilanne; jostakin syystä Sotaperuna ja Lumiprinsessa olivat saaneet portin auki sen minuutin aikana, kun olivat vahtimatta pihassa. Juoksin ulos vain huomatakseni, että kumpikin oli paennut portista ulos. Hätääntyneenä siitä, että vieressä kulkee vilkkaasti liikennöity valtatie, siihen kellonaikaan vieläpä tupaten täynnä rekkoja ja henkilöautoja, syöksyin sisälle hakemaan hihnoja ja pukemaan kenkiä. Tajusin kuitenkin siinä kaikessa paniikissa puhaltaa koirapilliin. 

Koirapilli on meillä kovassa käytössä. Olen ehdollistanut kaikki koirani siihen, että koirapillin soidessa soittajan luona odottaa taivas; nannaa tursuaa ovista ja ikkunoista ja kehuja ja ylistyssanoja satelee suun täyttyessä uskomattomista herkuista. 

Positiivinen ehdollistaminen koirapillin ääneen pelasti meidät kaikki. Koirat auton alle jäämiseltä, minut hirvittävältä sydänsurulta. Kumpikin karkulainen oli pillin kuullessaan kääntynyt kaukana ympäri ja ne juoksivat takaisin pihaan, loikkasivat terassille samaan aikaan, kun minä kiirehdin etuovesta takaisin ulos. Kaikesta vapauden hurmoksestaan huolimatta ne tulivat takaisin kotiin, minun itsenäinen metsästäjäni ja itsepäinen teinini. Ne valitsivat minut ja tottelivat minun kutsuani, vaikka maailma tarjosi niille uskomattomia seikkailuita. 

Minä en tarvinnut siihen kipua, pelkoa enkä pakkoa. Tarvitsin siihen luottamusta, nakkeja ja työtunteja. Sen ymmärryksen iskostamista, että minua kannattaa totella, koska se on hyödyllistä. Tarvitsin positiivista vahvistamista - ja jos se toimii presa canariolla ja afgaaninvinttikoiralla, se takuulla toimii muillakin. 

Yksiselitteistä vastausta ei ole. Loppuviimeksi yksilön luonne ja energiataso merkitsevät aina sukupuolta enemmän. Jollain tavalla pääosin testosteronista tai pääosin estrogeenista ammentavat otukset kuitenkin poikkeavat toisistaan ja moni harrastaja päätyy valitsemaan kumppanikseen mieluiten vain jompia kumpia; uroksia tai narttuja. Tähän vaikuttavat monet asiat; henkilökohtaiset mieltymykset, harrastaminen/harrastus, käytännön syyt... 

Toteutin omassa sosiaalisessa mediassani kyselyn siitä, kumpia kukakin koiria harrastavista tuttavistani ja ystävistäni pääosin suosii valintaa tehdessään. Ainoana kriteerinä vastaamiselle oli, että kyse on leikkaamattomista (kastroimaton tai steriloimaton) koirista. Leikkaaminen muuttaa koiran hormonitoimintaa ja kehon toimintaa monin tavoin, ja omasta mielestäni leikkaamiselle tulisi aina olla painava terveydellinen tai käytöksellinen syy. Pelkkää käytännöllisyyden nimissä leikkaamista en hyväksy, sillä luonnollisella hormonitoiminnalla on syynsä.

Vastauksia sateli mukavasti. Alla siis koottua pohdintaa siitä, millaisia ovat "Pirjo perusnarttu" ja "Pekka perusuros". Huomatkaa, että kyseessä on puolihumoristinen ja yleistävä kokoelma. Yksilö on aina yksilö ja omaa valintaa tehdessä kannattaa kuunnella kasvattajaa ja olla avoin. Sukupuolistereotypiat ovat harvinaisen voimakkaasti läsnä myös koiramaailmassa.

Yleisin kokemus narttukoirista oli, että ne ovat uroksia ovelampia ja kierompia. Niiden kanssa joutuu tahimaan useammin ja toistamiseen, vaikka ne sitten taas tuntuvat uskovan hetkellisesti uroksia helpommalla ja vähemmällä vääntämisellä. 

Nartut kuvattiin oveliksi ja mielenkiintoisiksi kumppaneiksi, joilla on aina takataskussa jonkinlainen varasuunnitelma sen varalta, että omistaja sattuu jossain vaiheessa lepsumaan vaatimuksistaan. Tilaisuus teki kokemuksen mukaan nartuista varkaita huomattavasti uroksia useammin. 

Nartut kuvattiin laumassa uroksia helpommiksi. Ne laumautuvat hyvin ja jakavat tehtäviä toisilleen, kunnioittaen sitten näitä jaettuja vastuualueita niin, että laumaelämä on auvoista. Silloin harvoin, kun nartut kuitenkin päättävät alkaa tapella, niiden sanottiin tappelevan tosissaan ja "loppuun asti". Toisiaan vihaamaan alkaneita narttuja on puheiden mukaan hyvin vaikea saada koskaan ystävystymään uudelleen. Ne eivät yksinkertaisesti tule toimeen. Parhaassakin tapauksessa niiden suhde jää kyräilyasteelle ja ne tuntuvat odottavan mahdollisuutta puukottaa laumatoveriaan selkään. 

Hormonit tekevät nartuista epäluotettavia harrastuskumppaneita. Jos niillä ei ole juoksua juuri kilpailujen kynnyksellä, ovat ne valeraskaana ja flegmaattisia. Juoksujen ja valeraskauden jälkeinen muutama kuukausi otollista harrastusaikaa osuu aina sellaiseen kohtaan vuotta, ettei mitään ole tarjolla. Lupaava harrastuskoira lihoo siis sohvalla samaan aikaan, kun sen urospuoliset vastineet pokaavat pystejä autuaan tietämättöminä hormonikierron aiheuttamista mielialanvaihteluista. Ja kun se ailahtelu jäisikin vain mielialoihin; hormonitoiminta voi myös turvottaa muuten timmissä kunnossa olevan nartun pulleaksi ja turpeaksi juuri sen kesän tärkeimmän harrastustapahtuman kynnyksellä. JES! Kannatti maksaa 50 euroa osallistumisesta.

Suhteessa omistajaansa nartut kuvattiin usein paremmin omistajan tunnetiloihin reagoivina ja "sielun peileinä", jotka hakeutuvat lähelle ja syliin, jos sille on vähäisintäkään tarvetta. Ne ikään kuin jakavat hetkellisesti maailman painon kanssasi, vaikkeivät syytä synkkyydellesi oikein ymmärräkään.

Suurin osa mielipiteistä kuvaili uroksia (anteeksi kaikki urospuoliset minkä tahansa lajin edustajat, mutta olen samaa mieltä) suoriksi ja toimintatavoiltaan yksinkertaisiksi; hommat hoidetaan tietyllä tapaa, se on siinä, ei tarvitse jäädä jahkailemaan, nyt eteenpäin. Kun edessä on pulma, uros lähestyy sitä ratkaisumielessä. Jos se pulma ei ratkea, uros ei jää miettimään, vaan menee toista kautta. 

Moni mielipide kuvaili uroksia "yksinkertaisen mauttomiksi ja lapasiksi" ja mainitsi sen takia valitsevansa mieluummin mielenkiintoisen nartun. Myönnän itsekin, että allekirjoitan väitteen urosten "helppoudesta" narttuihin verraten. Tylsiä ne eivät kuitenkaan mielestäni ole! Urosten helppouden katsottiin johtuvan siitä, että niiden käytöstä on yksinkertaisuuden takia hyvin helppo ennakoida ja yleensä kertakeskustelu riittää viemään omistajan mielipiteen perille. 

Laumassa uroksien "tyhmyys tiivistyy" ja uroslaumoilla kuvailtiinkin olevan suurempi mahdollisuus jahkautua porukalla ongelmiin. Ne myös pörhistelevät toisilleen useammin, mutta mahdolliset selkkaukset ovat "paljon melua tyhjästä"-tyyppisiä läpsyttelyjä, joiden jälkeen lähdetään yhdessä kaivamaan ruusupensasta ylös. 

Uroksilla koettiin olevan isompi ja jatkuva tarve pullisteluun ja merkkailuun lenkillä. Niiden on usein vaikeampi tulla toimeen vieraiden (tai edes oman perheen) samansukupuolisten kanssa. Harrastuksissa uros on kuitenkin narttua vakaampi; jahka se kasvaa hillitsemään itsensä, sen harrastuspotentiaali pysyy samana ympäri vuoden. Juoksut tai valeraskaudet eivät sekoita uroksen päätä ja se paahtaa täysillä läpi harrastusvuosiensa osallistuen suurella todennäköisyydellä huomattavasti useampaan tapahtumaan, kilpailuun ja kokeeseen kuin sen narttupuolisey vastineet.

Ihmisiä kohtaan urokset koettiin tottelevaisemmiksi ja nöyremmiksi. Niillä kuvailtiin olevan "kyllä äiti/isä"-asenne, joka tekee niistä arjessa helppoja ja mukavia kavereita. Ne ovat narttuja leikkisämpiä läpi elämänsä ja yleisesti ottaen myös touhukkaampia ja energisempiä. 

Mukaan mahtui muutamia mielipiteitä, omani mukaanlukien, joissa valinta tehtiin yksilön ominaisuuksien ja luonteen sekä oman muun lauman kulloisenkin koostumuksen mukaan. Sukupuolen koettiin vaikuttavan koiran käytökseen, mutta mitään selkeää toisen sukupuolen suosimista ei harrastettu. 

Leikkaamatonta sekalaumaa pitäviä kaikki, myös sellaisia itse harrastavat, pitivät maskokismiin taipuvaisina. Sekalaumassa kun pääsee kokoaikaisesti nauttimaan kaikista sukupuolten huonoimmista puolista - pysyvästi! Nartut ovat milloin kuin ahteriin ammutut karhut, milloin tyrkyttävät itseään kaikelle liikkuvalle, ja siinä sivussa urokset merkkaavat koko ajan, ulisevat, vinkuvat ja älämöivät päivin öin ja haastavat riitaa kaikkien muiden urosten kanssa. Sen pari kuukautta vuodesta, kun hormonihöyryisten sekopäiden lauma elää harmoniassa, omistaja voi kuitenkin nauttia mahdollisimman luonnonmukaisen lauman toiminnan katselemisesta (ja laskea kauhulla päiviä seuraaviin juoksuihin).

Teiniaika sijoittuu koiralla pentuajan ja vakaan aikuisuuden väliin. Sen alkuaika ja pituus riippyy yksilöstä ja sen perimästä. On rotuja ja linjoja, joiden teinikuukaudet ovat ohi nopeasti ja jotka ovat melko valmiita ja vakaita jo runsaan vuoden ikäisinä. Kokonaan oma juttunsa ovatkin sitten ne, joiden pentuaika venyy ja joiden teini-ikä tuntuu kestävän ikuisuuden. Jokaiselle koiralle teiniys on kuitenkin tärkeä osa kasvua aikuiseksi. Teinikoira testaa, ärisee, etsii paikkaansa, pelkää hassuja asioita, nukkuu ylettömästi ja joskus taas ei rauhoitu ollenkaan. Itsenäistyminen, kapinointi ja oman paikan löytäminen laumassa ovat tärkeä osa aikuistumista, eivätkä ne ole mahdollisesta hankaluudestaan huolimatta ongelmakäytöstä tai vaadi erityisiä korjausliikkeitä. Päin vastoin; teinikoiran kanssa kannattaa pitäytyä tutuissa rutiineissa.

Näennäisesti "ilman syytä" esiintyvä öykkäröinti on kenties arjessa hankalin muutos. Joillakin koirilla tätä esiintyy vähän tai ei ollenkaan, mutta itsenäisillä ja dominoivilla roduilla ja yksilöillä söpön pennun muuttuminen häijyksi ja itsepäiseksi Härmäläiseksi Perusjuntiksi on ikävä kyllä korostunutta ja vahvaa. Suurella todennäköisyydellä sitä ei myöskään voi mitenkään välttää. Hyvä peruskoulutus ja luottavainen suhde koiraan auttaa, mutta teini-ikää sekään ei pysty estämään. 

Vartiointitaipumus herää korostuneen voimakkaana usein juuri teini-iän kynnyksellä. Vahtimiseen taipuvaiset koirat tuppaavat tähän aikaan vahtimaan melko lailla kaikkea. Sotaperuna saattaa parkkeerata itsensä minun huomaamattani varpailleni, kun olen vaikkapa nauttimassa aamukahvia, ja vasta kumea murina tai koiraportille hyökkääminen havahduttavat minut tilanteeseen. Vaikka on toki suloista, että minun aamuhetkeni rauhallisuus on Sotaperunalle sydämen asia, ei tällainen käytös ole kuitenkaan suotavaa. Nyreänä pois käsketty Sotaperuna sitten mulkoilee eteisestä, että on se kumma, kun ei saa taata turvallisuutta. En kuitenkaan koe, että talouden keski-iältään yli 10 vuotta olevat muut koirat olisivat minulle minkäänlainen uhka. Ne ovat sitä korkeintaan aamupalavoileivälle ja sillekin vain luvan kanssa. 

Vahtikäytös korostuu myös töissä, jonne Sotaperuna ei saa enää tulla mukaan kuin parina rauhallisena päivänä viikossa ja silloinkaan se ei kohtaa asiakkaita. Kaiken vahtiminen on paitsi hankalaa, myös hyvin kuluttavaa. Työpäivän jälkeen Sotaperuna on aivan piipussa, vaikka se näennäisesti katseli ikkunasta koko päivän. 

"Minä hoidan tämän"-asenne korostuu myös muussa kuin vahtimisessa. Lumiprinsessa on aina ollut hyvin itsenäinen ja itsepäinen koira, mutta se oli sitä teininä raivostuttavuuteen asti. Mikään käsky ei mennyt perille, kaikki piti kokeilla vähintään kuuteen kertaan ja säännöt lakkasivat olemasta saman tien kun selkänsä käänsi ja kiellon tai käskyn viimeinen kirjain lakkasi kaikumasta. Se myös loikki niskaan ja selkään, repi vaatteita ja riehui hihnassa tai vaihtoehtoisesti heittäytyi tielle makaamaan, eikä suostunut liikkumaan mihinkään. Tätä vaihetta keksi kaksi uskomattoman pitkää vuotta. 

Niin turhauttavilta kuin nuo sanat kuulostavat teinikoiran aivoituksien kanssa painiessa, ne ovat totta; teiniaika menee ohitse. Jos koiran käytökseen alkaa kiinnittää liikaa huomiota ja jos alkaa korjata ongelmallista käyttäytymistä systemaattisilla korjausliikkeillä, saattaa huomaamattaan "kasvattaa kärpäsestä härkäsen", eli luoda ongelman, jota ei ollut olemassakaan. Teini-iän sekoilut kun eivät johdu siitä, etteikö koira osaisi; se ei yksinkertaisesti nyt vaan halua, koska se haluaa tehdä itse. Itsenäistyminen on uskomattoman tärkeä ja hieno osa aikuiseksi kasvamista ja kaikista paras tapa suhtautua siihen on olla ymmärtäväinen ja jatkaa tuttujen asioiden vaatimista, mutta kärsivällisesti. Joskus saattaa olla tarpeen muistuttaa tietyistä säännöistä, mutta yleisesti ottaen teinikoira vastustaa vain vastustamisen vuoksi.

Tämä onkin asia, joka kannattaa muistaa, kun puhutaan koiran inhimillistämisestä! Koira OSAA kyllä kapinoida, sanottiin siitä mitä tahansa. Kapinointi on osa teini-ikää ja se on osa sosiaalisen eläimen kasvamista, myös ihmisen kasvamista. Koira ei tee sitä, koska se on kettumainen, vaan koska se etsii omaa paikkaansa, kokeilee rajojaan ja rakentaa itsestään kuvaa itselleen. Se ei osaa ajatella "kuka minä olen?", mutta se vaistomaisesti etsii omaa paikkaansa yhteisössään. Osasta koirista tulee johtajia, osasta tulee seuraajia. Oman paikkansa ne löytävät vain kokeilemalla, jotkut selvästi ja rajusti, jotkut hienovaraisemmin. 

Kun teini-iän jaksaa kahlata lävitse tukevana ja turvallisena omistajana, joka jaksaa sietää, antaa anteeksi, opettaa ja ohjaa, on palkintona ennen pitkää upea koira, josta on kasvanut paras mahdollinen versio itsestään. 

Joskus hermot menevät itse kullakin. Joskus ei vaan jaksa. Joskus tulee aktivoitua koiraa liikaa tai annettua sille liian vähän tekemistä ja se kostautuu. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma, se on inhimillisyyttä. Kunhan yleisesti ottaen pitää päänsä kylmänä teinin kanssa, tulevaisuudessa odottaa kyllä palkinto. Jaksakaa, jatkakaa kouluttamista, palkitkaa, ohjatkaa, muistuttakaa ja ennen kaikkea muistakaa kaiken opettamisen ohessa antaa sitä positiivista, kannustavaa palautetta ja hellyyttäkin. Teinikoiran päässä on meneillään melkoinen myrsky ja se kaipaa ihan yhtä lailla silloista halausta kuin ihmisteinikin. Se kaipaa myös mahdollisuutta olla oma itsensä; tehdä hauskoja juttuja yksin tai kaverin kanssa. Kokea maailmaa ilman ohjausta ja tehdä omia päätöksiään. 

Kun teini-ikä on ohitse, palkintona on koira, joka luottaa sinuun kuin vuoreen ja johon sitä voit luottaa. Ikävän moni koira vaihtaa kotia juuri teininä; aikana, jolloin ne kaikista eniten kaipaisivat meidän tukeamme ja turvaamme. Älä petä teinikoiraa, ja aikuisena se ei ikinä petä sinua.

Lumiprinsessa on tästä hyvä esimerkki; tuskin yksikään muu tuntemani koira on saanut vierailta niin paljon palautetta kesyttömyydestään kuin kermakarkki teininä. Tänä vuonna kuukauden päästä kermakarkki täyttää viisi vuotta. Se on täysipäisin, tasapainoisin, itsevarmin ja rohkein koira, jonka tiedän. Sen voi luottaa lasten, vanhusten ja aikuisten seuraan pelkäämättä. Toissapäivänä se karkasi Sotaperunan kanssa vahingossa auenneesta portista, mutta juoksi kotiin koirapillin kuullessaan ja toi vielä teininakeronkin mukanaan. 

Vaikean ja pitkän teini-iän aikana mietin useampaan otteeseen, tuleeko yhteiselostamme koskaan seesteistä ja mukavaa. ​Tuli siitä. Se vain vaati aikaa. Se vaati pitkän matkan, jonka aikana Lumiprinsessa juoksi sinne, tänne ja tuonne. Se kokeili kaikkea, etsi itseään, testasi rajojaan, jotta se voi lopulta odottaa minua risteyksessä ja todeta "nyt minä olen nähnyt kaiken, ja nyt minä haluan jatkaa sinun kanssasi". 

Oli hauska huomata, miten selvästi Kouko nauttii seurasta. Muutosta nyrpeänä se piileskeli tutusta terraariosta otettujen kasvien alla turpeessa koko päivän, kurkistellen esiin sammalen alta vasta illalla. Se taisi havaita terraariossa toisenkin kotilon, mutta veti vielä tässä välissä päänsä visusti piiloon. Yöllä huomasin kaksikon kohdanneen ja seuraavana aamuna löysin ne nukkumasta rinta rinnan, pienemmän Koukon kuori kiinni isomman Lievo-ystävän kuoressa. 

Sekä Adelinaet että Reticulatat tarvitsevat kostean ja lämpöisen terraarion. Ihannelämpötila on n. 28 astetta ja ihannekosteus 80-90%. Tämä on Suomessa käytännössä mahdollista vain, jos käyttää lämpömattoa tai lämpölamppua. Päädyin lämpömattoon, sillä se on minulle tutumpi formaatti ja myös lämpölamppua siistimmin toteutettavissa.

Toipilasterraarion pieni Komodon lämpömatto päässee luomaan pientä lämpönurkkaa pikkuetanoille. Koukon ja Lievon terraarioon päädyin hankkimaan Giganterran ison lömpömaton ja yksinkertaisen termostaatin. Alkuvaikeuksista huolimatta maton ja termostaatin säätäminen oikeaan lämpötilaan sujui varsin mutkattomasti ja nyt terraario on lämmennyt n. kaksitoista tuntia. Se on vielä muutaman asteen päässä ihannelämpötilasta, mutta hyvää vauhtia matkalla sinne. 

Päädyin asentamaan maton terraarion alle. Tästä on useita eri mielipiteitä ja osa lähteistä kieltää tekemästä niin, sillä kotiloilla on luontainen tarve kaivautua ja ne saattavat kaivautua vahingossa liian kuumaan. Toisaalta taas suurempi osa kokeneista harrastajista suosittelee maton laittamista terraarion alapuolelle, sillä se nostaa kosteasta turpeesta lämmintä höyryä ja tällä tavoin luo kotiloille otollisemmat elinolosuhteet myös kosteuden suhteen. Näin myös itse ajattelin, ja terraarion seinät ovatkin nyt aamulla peittyneet höyryyn. 

Matto on hieman pidempi kuin suositus monesti on, mutta pienemmän maton on ilmeisesti vaikea luosa kotiloille sopiva, tasainen lämpö terraarioon. Lämpömattoja suositellaan 1/3 pohjasta peittäviksi ja omani kattaa terraarion pohjasta runsaan puolet. Raja näkyy ylläolevassa kuvassa varsin hyvin; matto ylettää suurinpiirtein siihen, mihin vesipisarat tuossa turvekerroksen rajalla lasissa. 

On ollut kiva seurata, miten flegmaattisesta Koukosta on muuttumassa touhukkaampi ja toimeliaampi etana. Jahka terraarion lämpö saavuttaa halutun rajansa, Kouko saa viimein elää lajityypillistä elämää isossa terraariossa muiden kotiloiden kanssa. Ehkä sen kuorikin jaksaa vielä kasvaa ja kohentua. Ainakin väeit näkyvät jo selvemmin. 

Todellinen stoppi meille iski muutama viikko sitten, kun Sotaperuna innostui pienessä sisähallissa vähäisten välimatkojen takia kunnolla rähisemään treenikavereina olleille hoffeille (hovawart). Treenikerta meni täysin kontaktin ottamiseen ja säilyttämiseen ja sekä Sotaperuna että minä olimme treenin jälkeen täysin puhki. Kun tähän yhdisti vielä viime viikkojen varsin vakavamielisen liikkeiden hiomisen ja korkeat tavoitteet suorittaa BH-koe loppukesästä, ilo alkoi olla treeneistä kadoksissa. Sotaperunan kasvattaja huomasi sen ensimmäiseksi ja lopulta huomasin sen itsekin. Koira oli väsynyt, minä olin väsynyt eikä kummallakaan ollut kovinkaan hauskaa, vaikka onnistumisiakin tuli.

Aloin miettiä omaa suhdettani treenaamiseen. Olen aina ollut ihminen, jonka on vaikea harrastaa ohjatusti. Minun on vaikea survoa itseäni muottiin ja suorittaa asioita orjallisesti. Kaikenlainen harrastus, jossa vain yhdenlainen suoritus lasketaan ihanteelliseksi, tuntuu minusta ankealta. Rakastan luovuutta ja sitä, että koiran persoona näkyy. Asiat tulee toki tehdä, kuten ne tulee tehdä, mutta en ole nippeliasioissa turhan tarkka. Jos perusasento on vähän vinossa, se ei häiritse minua yhtään niin paljon kuin sen ehkä kuuluisi. Jos seuraaminen menee välillä loikkimiseksi, on se minusta vain hauskaa ja motivoitunutta hallitsemattoman sijaan. 

Vinttikoirien kanssa on lisäksi tottunut siihen, että suurin piirtein sinne päin on ihan validi suoritus. Yhtäkkiä minun pitäisikin tehdä just eikä melkein, eikä se vain yksinkertaisesti ole minusta kivaa.

Kasvattaja, hyvä ystäväni, kehotti meitä pitämään pari viikkoa "tuumaustaukoa". Katsomaan treenaamista sen jälkeen ja keskittymään yhteiseen iloon suorituksen muodollista pätevyyttä enemmän. Jos yrittäisin jatkaa heti, solahtaisin helpolla samaan ylisuorittamiseen kuin ennenkin hyvistä aiheistani huolimatta. 

Parin viikon treenitauon aikana mietin, mistä väsymykseni johtuu. Minulla on hyvin haasteellinen, kuormittava ja vaikea tilanne. Unelmani on konkurssiuhan alla jo ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Ystäväni, joka on ollut seuranani ja apunani vapaaehtoisesti, on menossa muihin töihin ja työpäivistä on tulossa yksinäisiä. Rahaa tässä maassa nyt kuitenkin tarvitsee elääkseen, enkä minä voi vielä palkata ketään. On siis ymmärrettävää, että jos töitä on tarjolla, niitä otetaan. 

Olen väsynyt, surullinen, pettynyt, epätoivoinen. 

Sotaperunan aggression ja viettien herättyä sivulliset ja osa läheisistä on kommentoinut koiran tekemisiä. Olen kokenut valtavaa ahdistusta siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut. Etten osaa, vaikka yritän. En onnistu, vaikka ihan tosissani haluan ja teen töitä sen eteen. Vaikka tiedän ja tiedostan, että tämä on normaali osa minkä tahansa koiran kehitystä, ei se helputtanut oloani ollenkaan, kun kritiikki lävähti vasten kasvoja. "Kyllä sen pitäisi pystyä", "kyllä sen on siedettävä", "ihmisiä pelottaa", "käy vielä huonosti", "ei se voi tuolla tavalla toimia"... lista on loputon. Joskus tuntuu, että parin tukevan ja tsemppaavan kommentin vastineeksi tulee kymmenen negatiivista ja kritisoivaa. "Tee näin, niin teet paremmin", "ole tiukempi", "tee enemmän työtä"... vaikka kommentit tulevat rotua tuntemattomilta tahoilta, tässä mielentilassa ne sattuvat ja repivät sielua ihan kiitettävästi.

Olen istunut monet hiljaista työpäivää seuranneet illat keittiön lattialla tai maannut eteisen koirapedissä itkemässä, Sotaperuna tiiviisti sylissä. Tuntuu epäreilulta, että siitä on maalattu hirviö, vaikka se tekisi mitä tahansa läheistensä vuoksi ja rakastaa kaikkia itselleen tärkeiksi kasvaneita ihmisiä koko sydämellään. 

Kun nämä kaikki yhdistetään oman sairauteni kannalta vaikeaan aikaan, jolloin tunnen itseni normaalistikin väsyneeksi, kömpelöksi, kyvyttömäksi ja tyhmäksi, ei ihme, että ilo puuttuu paitsi elämästä niin myös treeneistä. Ja kun hihnan päässä on koira, joka lukee omistajansa mielentilaa, ei sitä iloa löydy koiraltakaan. 

En ole kovinkaan hyvä antamaan itselleni anteeksi. Jos minulla on siihen vähäisintäkään syytä, koen helpolla oloni tyhmäksi, huonoksi, kyvyttömäksi. Sellainen olo minulla on nyt. Olen epäonnistunut yritykseni kanssa, olen epäonnistunut afgaanien turkinhoidossa, olen epäonnistunut Haikalasen ja Kenraalimajurin liikuttamisessa, olen epäonnistunut Sotaperunan koulutuksessa. On hetkiä, sellaisia mustia ja tahmeita, öljyn lailla päälle vyöryvän ahdistavia, jolloin koen, ettei minusta ole mihinkään. Kuka tahansa muu olisi onnistunut, mutta minä epäonnostuin - taas.

Objektiivisesti ajateltuna itsekästä omassa kurjuudessaan rypemistä. Monella yrityksellä menee nyt huonosti. En ole ainoa. Sotaperunalla on haastava ikä ja se menee kyllä ohitse. Afgaanit kestävät kyllä pari takkua korvissa. Haikalanen ja Kenraalimajuri vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä, vaikka pahimpaan kura-aikaan eivät saakaan niin paljon liikuntaa kuin normaalisti. Pitäisi yrittää ajatella asiaa nimenomaan näin, objektiivisesti, mutta ihmisen kokemusmaailma on rajusti subjektiivinen.

Olen aloittanut anteeksiannon pienin askelin. Pidin ensimmäistä kertaa piskuiset treenit edellispäivänä. En hionut mitään, en lähtenyt nipottamaan. Pidin hauskaa koiran kanssa. Annoin itseni nauraa, kun se loikki. Nauroin, kun se ei malttanut odottaa. Ja arvaatteko mitä? Koirallakin oli hauskaa! Se teki paljon motivoituneemmin kuin pitkään aikaan, vaikkei sen suoritus muodollisesti pätevää tekemistä ollutkaan. Tätähän varten minä tätä teen, tätä varten minulla on koiria; koska nautin niiden seurasta. Meillä on hauskaa keskenämme.

Jatkamme pienin askelin. Vaikken missään muussa antaisikaan itselleni anteeksi, niin tässä asiassa aion antaa. Ei ole syntiä tehdä hiukan siihen suuntaan, jos se hiukan siihen suuntaan on kummastakin mukavampaa kuin tismalleen ja pilkuntarkasti.

Ohessa video treeneistämme. Meneekö prikulleen? Ei mene. Eikä haittaa!

Kynsivammoista tulee aivan uskomattoman paljon verta. Kuulin pihalta pikku vingahduksen, mutta Sotaperuna ei ontunut eikä aristellut etujalkaansa kirmatessaan sisälle. Ilman niitä nopeasti lattian täyttäviä verisiä tassunjälkiä ja pikku lätäköitä en varmaan olisi vammaa edes huomannut. Nyt sitä oli vaikea olla huomaamatta.

Yöllisestä haavanhoidosta ei tullut mitään, sillä sarveiskerros roikkui vielä yhdestä kulmasta kiinni ja selvästi sattui. Vinttikoiriin tottuneena yritin pestä haavaa ja ottaa repsottavaa kynnen kappaletta varovasti pois, mutta Sotaperuna oli asiasta toista mieltä ja juoksi ympyrää niin kauan, että koko keittiö ja kaksi sen mattoa olivat yltä päältä veressä. Lopulta palanen oli yöllä lähtenyt pois ja aamulla kynsi näytti keljulta ja kipeältä. Menimme siis näyttämään sitä pikaisesti Rauman Evidensiaan, jossa päädyimme lääkärin kanssa rauhoitukseen, sillä joitakin yksittäisiä sarveiskerroksen palasia näkyi vielä. Muulla tavoin kynsi oli aivan normaali, joten päädyimme aloittamaan hoidon ilman antibioottia ja toivomaan parasta sekä suojaamaan haavaa hyvin.

Tassusiteen ja ylipäänsä kaikenlaisten haavojen ja vammojen hoito on vinttikoiranomistajalle varsin tuttua puuhaa. Sotaperuna on ehdottomasti hankalin asiakas, jonka haavereita olen koskaan paikkaillut (ja se on aika paljon ottaen huomioon, että minulla on ollut myös frettejä ja Herra Hittavainen oli vielä hybridi), mutta homma helpottuu kerta kerralta, kunhan ei vain anna periksi. 

Eläinlääkärissä Sotaperuna sai taas kehuja käytöksestään. Se istui nätisti odotusaulassa, vaikka siinä oli muita koiria, ja se antoi lääkäreiden ja hoitajien käsitellä itseään. Juuri tällä tavalla presan kuuluu käyttäytyä. Vaikka puhun avoimesti myös arjen haasteista tällaisen koiran kanssa, niin eivät ne mitään ilmestyskirjan hirviöitä ole. Kunhan ne koulutetaan oikein, niillä on hyvä hermorakenne ja omistaja osaa lukea koiraansa, presa canario on sivulliselle yhteiskunnan jäsenelle ihan yhtä vaaraton kuin mikä tahansa eläin - avainasemassa on ymmärtää sen ominaisuuksia ja toimia sen mukaan. Tämä vastuu on aina omistajalla, joskin totta kai sitä toivoisi ihmisten kiinittävän huomiota omaan käytökseensä vieraiden koiren seurassa. 

Alla muutamia kuvia viime ajoilta.  

Ihmiset selittävät koirien luonnetta helposti ns. kattotermeillä, joiden alle mahtuu monen monta käytöstä aikaansaavaa prosessia ja syytä, jotka kaikki johtavat suurinpiirtein samankaltaiseen ilmiasuun. Tovi sitten luin toisesta koirablogista (joku linkittämistäni, mutten muista, mikä niistä. Kurkatkaa koko linkkilista! Paljon loistavaa luettavaa) tekstin kiltteydestä ja siitä, miksi pitäisi välttää puhumasta kiltistä koirasta. Aihe, josta tänään puhun, liippaa läheltä kyseistä postausta sekä paneutuu syvemmin paitsi yleistävien termien ongelmiin, myös oikeiden termien merkityksiin. 

Kun käytetään kattotermejä, sorrutaan helposti yleistämiseen ja jopa suoranaiseen harhaanjohtamiseen. Aggressio ja pidättyväisyys ovat hyviä esimerkkejä. Aggressiivinen koira EI OLE vihainen koira. Pidättyväinen koira EI OLE ujo koira. Kun terminologia ei ole hallussa, sanat korvataan helposti lähimmällä kattotermillä, jonka merkityksen yksilö ymmärtää. Tulos on silloin kaikkea muuta kuin totuudenmukainen. 

Oma ongelmansa on myös termien sekoittaminen toisiinsa, vaikka ne ymmärtäisikin, ja tästä johtuva käytöksen väärinymmärtäminen. Pidättyväisyys ei ole arkuutta, mutta arkuus ei myöskään ole pidättyväisyyttä. Reaktiivinen koira ei välttämättä ole aggressiivinen koira, vaikka aggressiivinen koira usein on jollain tavalla reaktiivinen koira. Sekavaa? Ei se mitään. Käydään homma läpi.

Aggressio on viettiteorian mukaan yksi perusvieteistä. Viettiteorian ulkopuolella aggressio lasketaan ominaisuudeksi, joka koiralla joko on tai joka sille kehittyy pitkäkestoisten ulkoisten ärsykkeiden, tapahtumien ja kokemusten seurauksena tai stressistä johtuen. Aggressio on tunne, jonka taustalla on usein joko turhautuneisuus tai uhan, ahdistuksen tai vaikkapa mustasukkaisuuden kokemus. Aggressio herää, kun elimistön testosteronitaso nousee yllättäen. Aggression merkitys yksilölle on yksilön itsensä, sen jälkikasvun, sen lauman tai sen resurssien säilyttäminen. Aggressiivinen koira tarkoittaa koiraa, jolla on kyky, potentiaali ja halu toimia hyökkäävästi tilanteessa, jossa se kokee itsensä, laumansa tai reviirinsä olevan uhattu. Aggressiivinen koira EI OLE arjessa ilman ärsykkeitä sen enempää vaarallinen tai ikävä elinkumppani kuin koira, jolla on matala aggressio. Oman perheensä kanssa, rennossa tilanteessa, koira on perusluonteensa mukainen. 

Reaktiivisuudella tarkoitetaan koiran reaktiokykyä ja -kynnystä. Voimakkaasti reaktiivinen koira reagoi nopeasti ja voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin. Reaktiivisuus ei ole pelkästään negatiivinen asia, vaan korkeasta reaktiivisuudesta voi olla koiralle myös hyötyä. Jatkuva voimakas reagointi asiaan kuin asiaan voi kuitenkin nostaa stressiä. Reaktiivinen koira ei välttämättä ole aggressiivinen koira, sillä ei välttämättä reagoi aggressiivisesti ärsykkeisiin. Reaktiivinen koira voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin myös loputtoman positiivisesti ja iloisesti ja rrrrrrrrrakastaa kaikkia ja kaikkea. Reaktiivisuudella kuvataan vain ja ainoastaan sitä, miten nopeasti ja herkästi koira toimii tilanteissa. 

Vihaisuus on termi, jolla yleensä tarkoitetaan ikävästi ja vaarallisesti käyttäytyvää koiraa, jonka käyttäytymisen taustoja ei joko tiedetä tai haluta ymmärtää. Pihassaan louskuttava, isokokoinen vahtikoira luokitellaan vihaiseksi, koska sen käytös äsyttää, pelottaa tai hämmentää. Se ilmentää voimakasta aggressiivisuutta itseä kohti ja moinen tuntuu ikävältä. Koira, joka näykkää itseä tai vaikka omaa lasta on vihainen, koska sen käytös tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. "Vihainen koira" tarkoittaa yleensä jollain tavalla yksilöä itseään kohtaan ikävästi tai uhkaavasti käyttäytyvää koiraa, eikä sitä tule sekoittaa koiran luonteeseen. Koiran käytöksen takana on monesti täysin looginen selitys, jota yksilö syystä tai toisesta ei ymmärrä. 

Pidättyväisellä koiralla tarkoitetaan koiraa, joka ei mene heti katsomaan uusia asioita, vaan suhtautuu niihin aluksi varauksella. Sillä ei ole halua eikä tarvetta mennä suuna päänä vieraiden ihmisten, asioiden tai esineiden luokse ja uusissa tilanteissa se voi aluksi tuntua eleettömältä, sisäänpäinkääntyneeltä tai väistävältä. Pidättyväinen koira ei ahdistu ja tilanteen jatkuessa se rentoutuu ja lopulta hyväksyy tilanteen, vaikkei se edelleenkään varsinaisesti osoittaisi oma-aloitteisuutta uuden asian, ympäristön tai ihmisen tutkimiseen. Pidättyväisyys on epäluuloisuutta, mutta se tulee erottaa arkuudesta.

Arkuus on kyvyttömyyttä käsitellä uutta tilannetta ja siitä stressaantumista ja ahdistumista. Arka koira ei palaudu uudessa tilanteessa ja se osoittaa selviä ahdistumisen merkkejä. Arkuus on usein hermorakenteen heikkotta; koira ei kykene käsittelemään muutoksia ja siltä "menee hermot" ja se ahdistuu. Moni nuori koira käy teininä läpi niinkutsutun "mörköiän", jossa ne käyttäytyvät arasti ja ahdistuvat kaikesta maan ja taivaan välillä. Pelot voivat olla järjettömiä ja vaihtelevat yhdestä ainokaisesta kanervasta keskellä valtavaa kanervaniittyä (kuten Ruhtinatar) rapisevaan paperipussiin (Sotaperunan tämänhetkinen nemesis). 

Ujous on termi, jolla ihmiset kuvaavat vaihtelevasti joko arkoja tai pidättyväisiä koiria jälleen kerran omaan tunnemaailmaansa peilaten. Koirat ovat pidättyväisiä tai ne ovat arkoja. Ihmisen ujoudella tarkoitettaisiin ehkä jotakin pidättyväisen ja aran väliltä, mutta koirista puhuttaessa on parempi pitäytyä termeissä "pidättyväinen" ja "arka". On myös tärkeää erottaa toisistaan pidättyväinen ja arka koira, sillä arkuus ja huono hermorakenne periytyvät voimakkaasti. Koira, joka selvästi paineistuu, ahdistuu, pelkää ja inhoaa kaikenlaista muutosta eikä kykene palautumaan tilanteissa, on arka ja jos se on sitä pysyvästi ja synnynnäisesti, se ei omasta mielestäni sovellu jalostukseen. 

Tämä onkin mielenkiintoinen kolmikko, sillä kaksi piirteistä lasketaan yleisesti ottaen "positiivisiksi" piirteiksi ja yksi "negatiiviseksi". Tosiasiassa näistäkin jälleen vain kaksi on ominaisuuksia, yksi on subjektiivinen, omaan tunnemaailmaan peilattu kattotermi. Hermostuneisuuden ilmiasu luo usein tunteisiin peilattuna positiivisen fiiliksen, vaikka koiran itsensä olo on kaikkea muuta.

Avoimuus​ on pidättyväisyyden vastakohta. Avoin koira suhtautuu kaikkeen lähtökohtaisesti positiivisesti ja se haluaa mennä tutustumaan uusiin paikkoihin, tilanteisiin, esineisiin ja ihmisiin oma-aloitteisesti ja hyväntahtoisesti. Avoin koira ei ole sama asia kuin rohkea koira; pidättyväinenkin koira voi olla rohkea. Avoimella koiralla on sisäsyntyinen oletus siitä, että sillä ei ole uusissa tilanteissa tai ihmisissä mitään pelättävää eikä siihen kohdistu uhkaa.

Hermostunut koira luokitellaan hyvin usein virheellisesti avoimeksi koiraksi. Tämä johtuu luultavasti osaltaan siitä, että hermostunut koira heittelee rauhoittavia signaaleita ja yrittää kaikin tavoin tehdä itsestään mahdollisimman vaarattoman, pentumaisen ja herttaisen, jottei kukaan vetäisi sitä turpaan. Ihmisistä tämä on hassua ja suloista ja heidän mielestään koira näyttää iloiselta. Iloisuus on kuitenkin jälleen kerran termi, jossa koiraan peilataan omia ilon tunteita ja ilmiasuja. Hermostunut koira voi vaikuttaa "iloiselta" ja "kivalta" ja sitten äkkiä näykkääkin sormeen. Tässä kohtaa elekieltä tuntematon hämmentyy ja sanoo, että koira kävi kiinni "ilman ennakkovaroitusta" tai "ihan tuosta vain", vaikka koiran koko hermostuneesta elehdinnästä ja epätoivoisesta rauhoittavien signaalien sykermästä olisi jo pitänyt pystyä päättelemään sen olevan ahdistuksesta violetti.

Taistelutahtoinen koira ei tarkoita koiraa, joka kulkee mentaaliset nyrkit pystyssä ja etsii tapettavaa tai turpaanvedettävää. Taistelutahdolla tarkoitetaan halua olla luovuttamatta "ilman taistelua", eli esimerkiksi normaalielämässä intoa kiskoa lelua ihmisen tai toisen koiran kanssa. Taistelutahtoiset koirat eivät koskaan väsy vetämään lelua kilpaa omistajansa kanssa ja ne tuntuvat syttyvän siitä leikistä erityisesti. Ne haluavat ottaa muut koirat kiinni jahtausleikissä ja niistä on kiva voittaa. Taistelutahtoiselle koiralle itse kisaaminen on jo palkkaavaa toimintaa.

Moni menestynyt kisaava vinttikoira on taistelutahtoinen. Moni hyvä agilitykoira, hyvä metsästyskoira tai hyvä suojelukoira on taistelutahtoinen. Myös moni aggressiivinen koira on taistelutahtoinen, ja silloin pelkkä tappelemaan pääseminen on niille miellyttävää ja palkkaavaa touhua. Tästä syystä ne harvemmin perääntyvät ja kerran tapeltuaan pyrkivät usein tappelemaan lisää. Taistelutahto ei kuitenkaan itsessään tarkoita koiraa, joka haluaisi taistella toisten koirien kanssa väkivaltaisesti. Se tarkoittaa myös niitä koiria, jotka ihan vain tykkäävät kisailla, vaikeivät ne koskaan osoittaisi vähäisintäkään uhkaa kellekään.

Termien ymmärtäminen on tärkeää silloin, jos koirasta tekee päätelmiä niihen perustuen. Taannoisen blogitekstini "Riidanhaastaja laumassa" synnyttämän keskustelun myötä koin tarpeelliseksi alleviivata, miten vääriä käsityksiä ihmisille helposti syntyy, jos termit eivät ole tuttuja.

Aggressiivinen koira  tai aggressio eivät ole termejä, joilla kuvataan koiran pahantahtoisuutta tai hallitsemattomuutta. Aggressiivinen koira voi olla tutuille ihmisille ja omalle laumalleen koira, jota helposti kuvailisi tunnepohjaisesti "iloiseksi" ja "mukavaksi" ja "ystävälliseksi". Vieraalle ihmiselle aggressiivinen koira näyttäytyy helposti "vihaisena" ja "epäystävällisenä" ja "raivoisana". Kyse ei ole eläimen ominaisuuksista vaan siitä, miltä sen reaktiot tuntuvat.

Hermostunut koira saattaa vaikuttaa "iloiselta", vaikka se olisi ihan paniikissa. Koiran kuvaileminen iloiseksi ja ystävälliseksi on aina mutkallista, sillä jälleen kerran iloinen ja ystävällinen ovat termeinä sellaisia, joita käytämme kuvaamaan eläimen meissä herättämiä ajatuksia ja tunteita. Hermostunut koira ei hyödy siitä, ettei sen hermostusta osata tunnistaa. Päin vastoin, pitkittynyt stressi saattaa johtaa terveyden ja käytöksen häiriöihin.

Avoin koira voi sekin olla reaktiivinen koira ja reagoida voimakkaasti ärsykkeisiin. 

Pidättyväinen koira ei ole arka koira, eikä arka koira ole pidättyväinen koira. Kumpaakin koiraa tulee helposti kuvailtua ujoksi, jos termit ja niiden merkitys eivät ole hallinnassa. 

En tunnistanut omaa koiraani osasta kommenteista, joita blogipostaukseen johtavan linkin alle Facebookissa tuli. Maalaillut kuvat ympäristölle uskomattoman vaarallisesta ilmestyskirjan hirviöstä, joka repii leikkien lomassa Lumiprinsessan palasiksi tai käy hallitsemattomasti ystävieni, tuttujeni ja ohikulkijoiden kimppuun eroavat radikaalisti siitä, mitä minä näen.

Minä näen kotona koiran, jota hyvin helposti ja käsi sydämellä kuvailisin "hassuksi", "ystävälliseksi", "iloiseksi" ja "touhukkaaksi" koiraksi. Jos minä kertoisin, että minulla on kotona "hulvaton" ja "energinen" koira, joka tulee lattialla istuessani syliin ja tervehtii minua kotiintullessani aina kenkä tai tyyny suussa ympyrää juosten, ihmiset hymyilisivät vilpittömästi. Tämä kuvaus on aivan yhtä totta kuin mitä olisi sanoa, että minulla on kotona "aggressiivinen" ja "reaktiivinen" koira, jolla on voimakas "taistelutahto". Näin sanoessani en todellakaan saa osakseni yhtäkään hymyä, päin vastoin.

Kummassakin kuvauksessa on kuitenkin kyse ihan samasta koirasta. 

Aggressiivisuudesta puhuttaessa tulee tehdä selväksi, että kyse ei ole ominaisuudesta, jonka koira voi kehittää vain ollessaan onneton, kokiessaan väkivaltaa tai huonon suhteen seurauksena. Aggresio ei aina myöskään kerro huonosta hermorakenteesta. Aggressio on monilla roduilla sisäsyntyistä ja periytyy eteenpäin vanhemmilta pennuille.

Viettejä on yleisen viettiteorian mukaan ainakin viisi: laumavietti, suojeluvietti, ruoanhankintavietti, saalisvietti ja sukupuolivietti. Joidenkin teorioiden mukaan viettejä on myös lisää, ja yksi näistä vieteistä on aggressiovietti. Ajatteli viettiteoriasta mitä tahansa, viettien olemassaoloa ei voi kieltää. Myös me ihmiset toimimme joissakin asioissa viettiemme mukaan, vaikka ajattelevina, tuntevina olentoina voimmekin vaikuttaa käytökseemme. Samoin koirien on mahdollista toimia viettejään vastaan, mutta ne ovat silti olemassa ja ohjaavat koiran käytäytymistä opittujen toimintamallien sekä ympäristön vaikuttimien lisäksi. Vietit ovat sisäsyntyisiä motivaatioita, jotka kannustavat yksilön elossapysymisen kannalta tarpeelliseen toimintaan. Koiran vanhemmista (esimerkiksi rodusta ja linjasta) riippuen sen viettien tasot vaihtelevat. 

Biologisesti aggressio on kyky nostattaa testosteronitasoa nopeasti, jotta hätätilanteessa toimintakyky parantuu. Voidaankin sanoa, että jokaisella luonnostaan hyvällä, pysäyttämiseen pystyvällä vahtikoiralla on yleensä myös voimakas aggressiotaipumus; se on niiden vartiointi- ja toimintakyvyn perusta.

Oli aggressio sitten vietti muiden mukana tai jonkinlainen muista vieteistä ja tekijöistä kumpava piirre tai reaktio, osa koirista on aggressiivisempia kuin toiset. Nyky-yhteiskunnassa aggressiivisuus lasketaan usein negatiiviseksi ominaisuudeksi ja googlettamalla "koiran aggressio" tai "koiran aggressiivisuus" löytyy useampia, pitkiä tekstejä siitä, miten aggressiosta voi päästä eroon. Aggressiosta ei kuitenkaan voi päästä eroon, jos se on osa koiran perimää ja yksi sen ajavista voimista.

Heitetään esille taas esimerkki ihmisistä. Kuvitellaan ryhmä kavereita viettämässä iltaa. Ryhmä on läheinen, kaikki ovat keskenään hyvissä väleissä. Illan mittaan meno kiihtyy. Mitä kovemmaksi meininki kehittyy, sitä riehakkaammin Alfons-Annikki käyttäytyy. Kaikki tietävät tämän; A-A on aina ollut sellainen. Kun joku sitten jossain välissä vahingossa menee istumaan A-An paikalle tai horjahtaa vahingossa päin, A-A aloittaa rähinän.

Kaikki meistä eivät toimi edellämainitulla tavalla, mutta osa meistä toimii. Osa myös meistä ihmisistä on reaktiivisempia ja nauttii kärhämästä ja tappelusta. Myöhemmin voidaan lyödä Irwinin sanojen mukaan "kättä päälle naurahtain", mutta kun tilanne on päällä, se on päällä. 

Aggrssion syntytapoja on monia ja on aivan totta, että puhuttaessa useimmista roduista aggressiivisuuden voidaan ajatella johtuvan huonoista hermoista, huonoista kokemuksista, huonosta suhteesta johtajaan tai kivusta. Meillä on kuitenkin myös rotuja, rotumixejä ja linjoja, joissa taipumus aggressiivisuuteen on läsnä huolimatta siitä, miten paljon ja miten hyvin koiraa sosiaalistetaan. Se suhtautuu luonnostaan epäluuloisesti asioihin ja sen myötä se myös kokee tarvetta ajaa vieraat pois. Moni tällainen koira on myös resurssiaggressiivinen, eli puolustaa omaansa muita vastaan, vaikka ne muut olisivat sen kavereita. Vaikka tällaista aggressiivisuutta ajaakin nimenomaan epäluulo, kyse ei ole kuitenkaan huonosta hermorakenteesta. Monet perimänsä kautta luonnostaan hyvät, pysäyttävät vahtikoirat ovat hyvin itsevarmoja ja eleettömiä aikuisiksi kasvettuaan. Useat niistä ovat myös ohjaajapehmeitä ja loputtoman kärsivällisiä ja kilttejä omalle ihmislaumalleen.

Sotaperunan sisäsyntyinen aggressio on voimakas. Sen emälinja on myös voimakkaan vieraskoira-aggressiivista ja pentutestauksessa sen mainittiin ilmentävän taipumusta voimakkaaseen resurssiaggressiivisuuteen. Kaikki tämä on pitänyt paikkansa arjessa. Ensimmäisinä kuukausinaan suloinen, tappijalkainen pikku sintti on kasvanut omasta mielestään koko Euroopan omistavaksi teinihormonihirviöksi. Viimeisen parin kuukauden ajan vieraskoira-aggressiivisuus, vieraisiin ihmisiin kohdistuva aggressio ja resurssiaggressiivisuus myös oman lauman kanssa ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia.

Ihmisen on helppo ottaa aggressio henkilökohtaisesti. Sitä ei kuitenkaan pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan sen syyt ja keinot hallita sitä tulee tunnistaa ja tiedostaa. 

Kotona Sotaperuna ja Ruhtinatar eivät enää sisätiloissa hengaa samassa huoneessa. Tämä oli odotettavissa, sillä Sotaperunan fyysinen päsmäriluonne ei missään vaiheessa oikein mennyt yksiin Ruhtinattaren kylmänviileän aristokraattiluonteen kanssa. Sotaperuna alkoi murista Ruhtinattarelle yhteisen sängyn käytöstä ja lopulta muutenkin kytätä sen liikkumisia. On vanhalle koiralle huomattavasti vähemmän stressaavaa voida kulkea talossa omia askeliaan vahtimatta, joten sisällä tytöt eivät enää ole samassa tilassa ilman erottavaa koiraporttia. Myös Haikalasen menemisiä Sotaperuna kytistelee, mutta huomattavasti hellemmällä asenteella. Siksi Haikalanen on vielä tähän asti voinut nukkua jopa samassa vuoteessa, kunhan meni siihen ensin. 

Lumiprinsessan kanssa Sotaperuna on edelleenkin sydänystävä ja Lumiprinsessa nukkuukin usein Sotaperunan kainalossa samaan tapaan kuin Sotaperuna kuukausia aiemmin nukkui sen kainalossa. 

Resurssiaggression takia Sotaperuna on alusta asti syönyt eri huoneessa kuin muut. Vahdin ruokailun aina tarkasti, mutta Sotaperunan kohdalla päätin jo alussa, että pelkkä vahtiminen ei riitä; se syö omassa huoneessaan portin takana ja tällä tavalla ruokarauha on taattu kaikille. 

Resurssiaggressiivisuus näkyy tällä hetkellä vähemmän leluissa, mutta se näkyy kyllä niissäkin. Rauhan takaamiseksi meillä ei sisätiloissa ole leluja saatavilla (muilla kuin Kenraalimajurilla, joka asustelee omassa tilassaan), mutta ulkona Sotaperuna nostaa karvat herkästi pystyyn leluleikeissä. Lumiprinsessa saa vielä retuuttaa samaa lelua, mutta sekin on alkanut aistia Sotaperunan kasvavan asenteen ja antaa yleensä lelun kaverilleen. Joskus silloin tällöin se juoksee lelun kanssa hetken karkuun, mutta luovuttaa lelun kisailemassa, jos Sotaperuna saa sen kiinni. Lumiprinsessa ja Haikalanen ovatkin erittäin hyviä ja koiraa erinomaisesti puhuvia laumakoiria, josta on Sotaperunan kanssa asuessa iso apu. Myös Ruhtinatar puhuu hyvää koiraa, mutta ikänsä vuoksi se on selvästi jo hieman kyllästynyt nuorempien energiaan. Se ansaitsee viettää päivänsä rauhassa ja joutumatta miettimään omaa elekieltään sen suuremmin.

Vieraiden aikana Sotaperuna tapaa vieraat ensin ja ennen kaikkea ilman muita koiria. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä kiihtyessään Sotaperuna nopeasti ryhtyy rettelöimään. Se ei tee tätä siksi, ettei rakastaisi laumaansa, vaan koska sillä keittää helposti yli ja se ei osaa hillitä itseään. Tämä on presoilla hyvin yleistä ja niiden kanssa neuvotaankin usein eristämään koirat pahimman tunnepurkauksen ajaksi. Kun energiatasot ovat laskeneet ja kaikki ovat rauhallisia, lauma voi olla yhdessö vieraidenkin aikaan. 

Tästä samasta syystä vieraita neuvotaan meillä olemaan kiinnittämättä koiriin mitään huomiota. Tällä tavalla pääsemme nopeammin takaisin rauhalliseen perustilanteeseen. Kun jokainen koira on hiljaa ja rauhassa, vieraat saavat rapsuttaa saataville taapertavia koiria ihan niin paljon kuin haluavat. Reaktiivisen koiran kanssa omistajan tehtävä on selvittää pelisäännöt ja myös huolehtia siitä, että niitä noudatetaan. Sotaperunan kanssa vain harvalla on oikein tervehtiä sitä riehakkaasti ja nämä tervehdykset suoritetaan aina silloin, kun muut koirat eivät ole lähietäisyydellä. Näin Sotaperuna saa riemastua lempparivieraidensa visiitistä yllin kyllin ilman, että sen riemu riskeeraa yhdenkään muun koiran terveyttä. Jokainen koira pääsee sanomaan "heipat" ja jokaiselle on luvassa yhtä lailla huomiota. Sujuvuuden vuoksi tapaamiset vaan hoidetaan asteittain. 

Meinasin antaa esimerkiksi kiihtymistilanteista vielä lenkit ja mainita, että Sotaperuna ulkoilee tästä syystä vielä lenkillä yksin. Huomasin kuitenkin samaan syssyyn, että jokainen koiristani lenkkeilee yksin. Meillä oli pari vuotta sitten ikävä kojhtaaminen irtokissan kanssa. Lumiprinsessa ja Haikalanen onnistuivat yhdessä riuhtaisemaan vasemman käteni niin, että selkälihaksiin ja olkapäähän tuli pysyvä vaurio. Tästä syystä koirat lenkkeilevät nykyään yksin, sillä väsyessään kädestä ei ole juuri mihinkään.

Älkää päästäkö kissoja ulkoilemaan vapaasti, kiitos. 

Resurssigarressiosta sanotaan, että pahinta on pakottaa koira luopumaan siitä resurssista, jota se puolustaa. Komentaminen taas ei välttämättä riitä silloin, kun koiran resurssiaggressiivisuus on hyvin korkea. Kenties toimivinta resurssiaggressiivisuuden kanssa on varmistaa, että resursseista ei tarvitse tapella ja kaikilla on kylliksi kaikkea. Tiettyjä resursseja ei tarvitse jakaa ja yltiösosiaalinen happy-go-lucky-kulttuuri ei ole pakollista, jos siihen ei ole henkisiä valmiuksia eikä itsehillintää. Joskus on vaan kaikille helpompaa olla erillään kavereita kuin samassa pedissä tukkanuottasilla.

​Aggression tulee olla hallinnassa, mutta hyvin harvoissa tapauksissa koiraa on millään tavalla mielekästä pakottaa tilanteisiin, joita sen ei ole luonnollista kestää. Presa canario ei ole koirapuistokoira eikä sen rähinä vieraille koirille ole ongelmakäytöstä; se on presa canariota. Jokaisen koiran tulee pysyä hallinnassa, mutta olisi röyhkeää ja vastuutonta perimän huomiotta jättämistä olettaa koiran tulevan toimeen kaikkien kanssa lähietäisyydellä. Samalla tavalla resurssiaggressiivisuus on osa rotua; rodun harrastajat jörjestävät elämänsä niin, ettei koirien tarvitse viettää elämäänsä jatkuvassa pienessä turhautumisen tilassa. 

Kaikki koirat eivät ole laumakoiria. Jotkut koirat ovat kehnoja laumakoiria. Tärkeintä on luoda ynpäristö, jossa kaikki voivat hyvin. Jatkuva komentaminen, kieltäminen ja paineen alla kyyhöttäminen on koiralle stressaavaa, kuluttavaa ja väsyttävää. Jos se voi paremmin ollessaan toisista erillään, miksi se on oltava laumassa lähietäisyydellä muiden kanssa vain, koska me ihmisinä päätimme, että näin on parempi?

Kaikki edellämainittu johtaa siihen, että aggressiosta kieltämisen sijaan elämä tulee järjestää kaikille mukavalla tavalla. Vaikka aggressiiviseen käytökseen tulee toki puuttua, on ennaltaehkäisy monessa tapauksessa paljon tuottoisampaa, mielekkäämpää ja johtaa rennompaan koiraan, joka puolestaan ilmentää vähemmän stressiperäistä aggressiota. 

Meidän laumassamme Sotaperuna ulkoilee lenkeillä yksin ja pihalla riehuessaan Lumiprinsessan kanssa. Lepohetkinä se nukkuu yleensä joko Lumiprinsessan ja Haikalasen tai pelkän Lumiprinsessan kanssa. Yöt Sotaperuna viettää aitauksessa samassa tilassa muiden kanssa, koska se selvästi ahdistui ajatuksesta nukkua yksin. Aitauksessa nukkuessaan se ei ole vaaraksi muille ja se saa nauttia lauman mukanaan tuomasta turvallisuudentunteesta ja yhteenkuuluvuudesta. 

Tulevana kesänä Sotaperuna saa ulos oman tarhan, jossa se voi ulkoilla pidempiä aikoja ja myös yhdessä Haikalasen, Ruhtinattaren ja Kenraalimajurin kanssa. Tällä tavalla se saa olla mukana toiminnassa - turvallisesti.

Kaikki edellämainittu vaivannäkö arjessa on luotu, jotta laumaan saadaan aikaiseksi rento ja mukava fiilis. Kun laumassa on rento ja mukava fiilis eikä kukaan stressaa, rennot ja hyvinvoivat laumalaiset kehittävät muutamien hankalampien kanssaeläjiensä suhteen "no se nyt vaan on tollanen"-asenteen. Tämä asenne on hyvin nähtävissä afgaaneissa, jotka suhtautuvat esimerkiksi Kenraalimajurin ajoittaiseen äksyilyyn välinpitämättömyydellä tai ystävällisyydellä. Sotaperunan pullistelukaan ei aiheuta niissä ikäviä reaktioita; Ruhtinatar lähtee pois, Lumiprinsessa jättää huomiotta tai hakee Sotaperunan leikkimään. Myös Haikalanen on Sotaperunan suhteen varsin välinpitämätön ja siirtyy tarpeen tullen yksinkertaisesti nukkumaan muualle.

Riidankylväjät ovat haastavia laumakoiria, eikä niitä kannata yrittää survoa osaksi epästabiilia, hermostunutta, aggressiivista tai valmiiksi huonosti toimivaa laumaa. Tietyissä tapauksissa on vain parempi elää erikseen, kunhan kaikille on mahdollista tarjota tasapuolisesti huomiota ja tekemistä. Minulle itselleni tämä ajatustapa oli ennen voimarotuihin tutustumista vieras. Tavattuani useampia sellaisia harrastajia, joilla oli monta koiraa, muttei yhtäkään "laumaa", opin, ettei kaikki eristäminen suinkaan ole pahasta. Itse asiassa koen, että väellä ja väkisin laumaan survominen on monessa tapauksessa stressaavampaa kuin eristäminen, kunhan eristäessä ei poljeta kenenkään perusoikeuksia. 

On aina hyvä tehdä itselleen selväksi, millaista koiraa on kotiinsa ottamassa, ja valmistautua mahdollisiin haasteisiin hyvissä ajoin. Pennut sujahtavat usein isoonkin laumaan ongelmitta. Hankaluudet alkavat usein siinä vaiheessa, kun pennusta tulee nuori ja laumanmuodostuskausi alkaa. Silloin dominoivat, aggressiiviset ja omaa itseään suuressa maailmassa etsivät teinikoirat voivat olla laumatovereilleen varsin vaikeaa seuraa.

Ikä, koulutus ja siedättäminen tekevät paljon, mutta ihmeisiin nekään harvoin pystyvät. On paljolti rodusta, yksilöstä ja laumasta kiinni, millainen riidanhaastajan rooli on tulevaisuudessa. Yksi asia on kuitenkin varmaa; useimmissa tapauksissa riskit olivat tiedossa. Jos ehdottomana tarpeena ja ehtona perheessä elämiselle on tulla toimeen laumassa, ei kannata hankkia riidanhaastajaa. On epäreilua, että riidanhaastajat joutuvat luopumaan kodistaan, perheestään ja kaikesta tutusta vain siksi, että niiltä odotettiin jotain sellaista, mikä ei tule niiltä luonnostaan. 

Riidanhaastaja rakastaa perhettään, yleensä niitäkin, joiden kanssa se voisi vähän kisailla mahdollisuuden saadessaan. On meidän tehtävämme tarjota sille sellainen ympäristö, jossa sekä se että lauman muut yksilöt voivat hyvin - ja jossa jokainen saa olla oma itsensä.

Käyttölinjaisista koirista puhuttaessa joutuu välillä mielenkiintoiseen ja hankalaan välikäteen; esimerkiksi agilityyn varta vasten jalostetut bordercolliet eivät välttämättä polveudu farmilla työskentelevistä paimenkoirista. Monissa roduissa FCI-rekisterissä oleva käyttölinja on enemmänkin harrastamiseen jalostettu linja. Jos paimenkoira on työkoirarekisterissä, se harvoin on FCIn alaisessa rekisterissä. Yleisesti ottaen kuitenkin on järkevää pitää työlinjaista ja käyttölinjaista synonyymeinä. (Lähde: http://www.tending.info/tausta.html )

Joidenkin rotujen kohdalla FCI:n alainen kanta on jakautunut voimakkaasti työlinjaisiin koiriin ja näyttelylinjaisiin koiriin. Jos jako on pitkäaikainen, erilinjaiset koirat eroavat usein toisistaan hyvinkin voimakkaasti sekä ulkoisesti että muiden ominaisuuksiensa kautta. Käyttölinjaisen koiran käyttöominaisuudet tekevät siitä usein arjessa haastavamman koiran. Jotta se pystyy tekemään työtään, siinä on oltava sellaisia piirteitä ja selviä, käytökseen vaikuttavia voimakkaita viettejä, ettei se ole välttämättä paras valinta pelkäksi seuralaiseksi. Tämä pätee myös silloin, kun näyttelylinjaisen rotunsa edustajan ulkomuoto ei ihmistä miellytä.

Eri kasvattajilla on myös erilaisia painotuksia. Minä en koskaan halunnut perro de presa canariota, sillä en koe pärjääväni sellaiselle vielä, mutta halusin työhön pystyvän presa canarion vahdiksi kotiin ja töihin. Sotaperuna tulee kasvattajalta, joka kasvattaa FCIn alaisia presa canarioita ennen kaikkea ja erityisesti vahtikäyttöön. Ne ovat siis työkoiria ja eroavat näyttelyihin ja vain seuralaiseksi jalostetuista presalinjoista huomattavasti. 

Koiraa ei saisi koskaan valita vain ulkomuodon perusteella. On ymmärrettävää, että esimerkiksi liioiteltujen ulkonäköpiirteiden välttäminen on yksi tärkeä kriteeri koiraa ottaessa, mutta jos valinta osuu työlinjaiseen vain sen ulkomuodon perusteella, muut ominaisuudet saattavat tulla ja usein tulevatkin yllätyksenä. Kannattaa siis aina kysyä itseltään, olenko minä valmis tähän. Työlinjainen koira ei kysele, haluatko mennä ja haluatko tehdä. Sen kanssa on mentävä ja tehtävä. 

Valintaa tehdessä kannattaa aina punnita oma elämänsä ja koiralle asetetut odotukset arjessa. En tarkoita tällä harrastuksia vaan sitä, miten paljon koiralle on varata aikaa harrastusten ulkopuolella ja vastaako se elämäntapaasi silloin, kun harrastaminen on syystä tai toisesta tauolla. Koronan aikaan olemme varmasti itse kukin löytäneet itsemme siitä tilanteesta, että harrastaminen hankaloituu. Jos kotona on tuolloin täysin tavalliseen arkeemme sopimaton koira, stressitaso nousee helposti kummallakin korkealle. Menevän koiran kanssa on mentävä silloinkin, kun tavoitteellinen harrastaminen on hetken aikaa pannassa.

Voimakkaat vietit ovat toinen asia, johon kannattaa varautua. Teini-ikä voimakasviettisen koiran kanssa on täysin omanlaistaan aikaa ja siihen ei ikävä kyllä ole olemassa helppoa ja nopeaa ratkaisua. Kun seitsenkuinen ja jo mahdollisesti isokokoinen nuori koira loikkii, räyhää, kiskoo, testaa ja terrorisoi, omistajan on jaksettava kerta toisensa jälkeen, päivä toisensa jälkeen, viikko ja kuukausi toisensa jälkeen kerrata, opettaa, ohjeistaa, kieltää, palkita. Ihmiset tulevat tuomitsemaan koiran, koulutuksen, ohjaajan taidot ja välineet, mutta siitä huolimatta on vain painettava eteenpäin. 

Hyvin harvassa tilanteessa työlinjainen koira on oikeasti tarpeen. Suurimmassa osassa tapauksista näyttelylinjainen koira kykenee aivan mainiosti vastaamaan tarpeisiin. Sen kanssa voi aivan yhtä lailla lenkkeillä pitkälle, harrastaa omaksi iloksi ja viettää aktiivista elämää. Vain "tavanomaiseen aktiiviseen touhuamiseen" työkoiraa ei tarvitse. Linjoissa on kuitenkin eroja kummassakin spektrin päässä. Työlinjainen, mutta olemukseltaan rauhallinen koira voi itse asiassa olla loistava kaveri aktiiviselle perheelle ihan tavanomaiseksi lenkkikaveriksi. Näyttispentueeseen voi syntyä vietikäs ja meneväinen touhottaja, josta on moneen harrastukseen ja joka vaatii huomattavasti sisaruksiaan enemmän aktiviteettia, ymmärrystä ja koiranlukutaitoa.

Koiraa valitessa linjaa tärkeämpää on tutustua koiran vanhempiin ja koiraan itseensä yksilönä. Millainen juuri tämä pentu on? Millaiset ovat sen ominaisuudet? Pentutestaus asiantuntevan testaajan suorittamana on iso apu silloin, kun lähdetään saattamaan oikeita ihmisiä ja oikeita koiria yhteen. Kasvattajan sanaa vastaan ei kannata ämpyillä; vaikka kuinka olisi ihastunut siihen yhteen suloiseen pentuun, se ei välttämättä ole omaan perheeseen sopiva koira. 

Olisi jo tarpeen päästä eroon siitä ajatuksesta, että näyttelykoirat ovat lapasia ja pullamössöjä, eikä niistä ole kuin sohvakoristeiksi ja kehään patsastelemaan. Toisaalta olisi myös hyvä pysähtyä miettimään sitä, onko "liian haastavien" harrastuskoirien jalostaminen mielekästä. Koiran tulisi linjasta riippumatta osoittaa jonkinlaista sopeutumiskykyä silloinkin, kun elämä jostain syystä hiljenee hetkeksi.

Työlinjaisten koirien status on tällä hetkellä korkea. Uskon tämän johtuvan osaltaan "Helpon koiran siunaus"-postauksessa pohtimastani "helppojen koirien" arvostuksen laskemisesta. Tosiharrastaja haluaa "käyttiksen", koska se "pystyy enempään ja on parempi", vaikkei tosiasia olisikaan näin. Työkoira on statussymboli, koiramaailman Tesla, jollaista ei voi olla, jos ei osaa "paljon kaikenlaista". Epäselväksi jää, mitä se "kaikenlainen" on ja miksei sitä voisi osata, jos omistaa näyttelylinjaisen tai sekalinjaisen koiran.  

Työkoiraan päätyvällä tulisi olla jokin muukin kuin ulkonäköpohjainen peruste valinnalleen. Toisaalta, on aina kyseenalaista alkaa tuomita ihmisten koira-, rotu- ja linjavalintoja tilannetta tuntematta. Työkoiratkin ovat kuitenkin koiria. Työkoirien omistajillakin on elämä koirien ulkopuolella. On absurdia ajatella, että he olisivat 24/7 sidottuina metrin päähän koirastaan naksuttelemassa, palkkaamassa, aktivoimassa ja opettamassa sitä. Toki tällainen koira ottaa ja vaatii aikaa, mutta ei sen kasvattaminen mahdotonta ole, jos asenne on kunnossa. 

Tästä huolimatta toivon, että ihmiset osaisivat antaa arvostusta myös niille näyttely- ja seuralinjaisille koirille. Myös niistä on monenlaiseen menoon. On pitkälti omistajasta kiinni, mitä koira oppii ja mihin se pystyy. Vaikka työlinjainen koira on luonnollinen valinta tiettyyn työhön kehitettyä koiraa etsivälle tai harrastusten huipulle tähtäävälle, omat unelmat ja tosielämä kannattaa koiraa valitessa erottaa toisistaan selkeästi. Jos tarvetta työkoiran vietille, pystyvyydelle ja menevyydelle ei ole muualla kuin omissa haaveissa, joiden toteutumiseen ei kuitenkaan aio sen enempää uhrata aikaa, ehkä kannattaa valita se näyttelylinjainen tai ainakin se työkoirapentueen rauhallinen yksilö. Tällä tavalla elo on kummallekin mukavampaa.